Uskon että eräs elämän läksyistä on oppia tuntemaan voima, joka vapautuu anteeksiannon yhteydessä. Läksy ei ole helppo ja niin monet asiat ovat anteeksiannon tiellä. Oma ylpeytemme, loukkantumisemme, oikeudenmukaisuuden tuntomme, omien rajojemme puolustaminen, vihamme, vastustuksemme, se mitä kutsumme joskus itsekunnioitukseksi.

Enkä tiedä, olemmeko ymmärtäneet arkikielessä anteeksiantamista oikealla tavalla. Ehkä edelleen kuvittelemme sen liittyvän toiseen ihmiseen, hänen tekoonsa, hänen tekonsa hyväksymiseen. Mutta uskon, että todellinen anteeksianto on hyvin yksityinen asia. Se tapahtuu minussa ja vain minussa. Eikä siinä ole kyse toisesta tai hänen tekonsa oikeuttamisesta.

Anteeksiantaminen auttaa minua, samoin kuin anteeksi antamatta jättäminen vahingoittaa minua. Molemmissa tapauksissa anteeksiantoon liittyvä voima tulee tutuksi, mutta vain hyvin eri tavoin.

Anteeksiantamisen tila on rauha, jossa ei ole enää mitään anteeksi annettavaa. Se teko tai asia, joka kiusasi, ei enää haittaa. Kyse ei ole siitä, että asia olisi painettu niin syvälle tietoisuutemme syövereihin, ettei se enää näy, kuulu tai ettei sitä enää huomaisi. Anteeksiantamisessa ei ole kyse väistämisestä tai unohtamisesta. Ennemminkin anteeksiantaminen edellyttää kaiken huomion kiinnittämistä siihen, mitä jokin teko tai asia minussa aiheuttaa. Anteeksiantamisessa ei ole oikeastaan kyse siitä, että aktiivisesti tekisi jotain. Pikemminkin kyse on irti päästämisestä. Itsensä ja oman reaktionsa katselemisesta ja kohtaamisesta. Siitä, että irti päästämisen jälkeen voi aidosti todeta, ettei tuo asia enää vaivaa minua, ettei sillä ole minuun enää valtaa. Ei anteeksiantamisessa ole sijaa katkeruudelle tai uhriudelle. Kyse on vapautumisesta.

Jotta voi oppia antamaan anteeksi, täytyy ensin tapahtua jotain, joka tuntuu vaikealta ja ylipääsemättömältä, pahalta. Jos elämän läksyyn kuuluu anteeksiantamisen voiman tunteminen, ei meistä kukaan voi välttyä tilanteilta, joissa tuota oppia tarjotaan. Pahimman järkytyksen jälkeen ihminen voi valita, kumpaa tietä hän lähtee kulkemaan. Haluaako opetella reitin kivusta ulos vai valitseeko toisen tien, päättäen olla antamatta anteeksi. En usko, että kumpikaan valinta on automaattisesti hyvä tai paha, oikea tai väärä. Jos itseään ja tuntemuksiaan tarkkailee rehellisesti, voi molemmista valinnoista oppia tuntemaan sen voiman, joka anteeksiantamiseen tai anteeksi antamatta jättämiseen liittyy. Mutta uskon, että jos ihminen janoaa elämäänsä vapautta, rakkautta ja rauhaa, viisaampi valinta on lähteä kulkemaan kohti anteeksiannon tietä, kivikkoisesta alkutaipaleesta huolimatta.