Mielenrauhaa

On 21 toukokuun, 2021 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Olen viime aikoina miettinyt paljon mielenrauhaa. Mielenrauhan tilan voi ymmärtää tässä hetkessä avautuvana ulottuvuutena, josta käsin omaa elämäntilannettaan, ajatuksiaan, kokemuksiaan, tunteitaan ja muistojaan voi tarkastella ikään kuin etäämmältä, syvemmästä ja samaan aikaan korkeammasta ulottuvuudesta käsin. Mielenrauhan tilassa ihmisellä voi olla sisäisesti kaikki hyvin, vaikka omassa elämäntilanteessa juuri mikään ei olisikaan sillä hetkellä ”hyvin”.

Eräs minuun viime vuosina suuresti vaikuttanut kirja, Ihmeiden oppikurssi, käsittelee juuri mielenrauhan tilaa. Kirjan mukaan ihminen joko on mielenrauhan tilassa tai sitten ei ole. Mitään välitiloja ei olisi olemassa. Ihminen voi olla lukuisilla eri tavoilla pois mielenrauhan tilasta. Kuitenkaan näillä erilaisilla tavoilla ei loppujen lopuksi tämän kirjan mukaan ole merkitystä. Niiden ainoa merkitys on siinä, että niiden havaitsemisen myötä ihminen voi huomata olevansa poistunut mielenrauhan tilasta. Ihmeiden oppikurssin mukaan ei ole välttämätöntä analysoida, miksi ihminen on päätynyt pois mielenrauhan tilasta tai yrittää syvemmin ymmärtää sitä tapaa, jolla hän ei ole mielenrauhan tilassa. Ainoa tehtävä tässä tilanteessa on palata takaisin mielenrauhan tilaan ja tähän Ihmeiden oppikurssi esittelee oman menetelmänsä.

Arkisen ajattelumme näkökulmasta tämä ajatus on minusta varsin yllättävä, jopa radikaali. On radikaalia ajatella, että meidän ei tarvitsisikaan analysoida sen tarkemmin, miksi ja miten voimme huonosti. Ihmisellä on tarve ymmärtää ja analysoida, lokeroida ja luokitella sekä löytää syitä ja seurauksia. Haluamme tietää, miksi ja millä tavoin voimme huonosti, jotta voimme tuon tiedon myötä jatkossa välttää saman sudenkuopan. Ihmeiden oppikurssin mukaan tätä tärkeämpää, jopa ainoa tärkeä asia, on oppia, miten palataan takaisin mielenrauhan tilaan.

Meille tutumman ja tyypillisemmän, analysoivan ajattelutavan myötä opimme ymmärtämään ihmisen mielenmaisemaa varsin hienosyisesti ja tarkasti. Sen myötä opimme ilman muuta ymmärtämään itseämme ja toisiamme enemmän, mikä todennäköisesti lisää kykyämme tuntea myötätuntoa ja rakkaudellisuutta toisiamme kohtaan. Tämä on luonnollisesti hyvä asia. Ihmeiden oppikurssi kuitenkin haastaa lukijaansa miettimään, olemmeko itse asiassa taipuvaisia opettelemaan ja oppimaan enemmän sitä, miten ollaan pois mielenrauhan tilasta? Opimmeko silloin ennemminkin siitä, mikä ei ole mielenrauhaa kuin siitä, mikä on mielenrauhaa? Ja kumpi on loppujen lopuksi tavoitteenamme?

Mielenrauhan tila on ikään kuin ihmisen mielensisäinen koti. Kotonaan hän on aina täydellisessä mielenrauhan tilassa, levollinen, tyyni, rakkaudellinen. Elämää eläessään ihminen luonnollisesti välillä ajautuu kauas kodistaan ja jopa eksyy. Ihmeiden oppikurssin mukaan ihmisen ei olisi niinkään tärkeää oppia tietämään ja tuntemaan kaikkia erilaisia tapoja, joilla hän voi eksyä ja paikkoja, joihin voi eksyä. Ihmisen ei olisi välttämätöntä myöskään analysoida loputtomiin niitä erilaisia tilanteita, joissa hän on menneisyydessään eksynyt. Ainoa tärkeä asia olisi oppia, kuinka palata takaisin kotiin. Ainoa tärkeä asia olisi vahvistaa mielensisäistä reittiä, joka johdattaa ihmisen takaisin kotiin, mielenrauhan tilaan.

Varsin radikaali ajatus?

Luovuutta kaikille

On 6 lokakuun, 20176 lokakuun, 2017 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Luovuuden voi määritellä monella tavoin. Ajattelen, että aidossa luovuudessa on kyse toiminnasta, jonka lähtökohta on omassa sydämessä ja sielussa. Luovuutta ohjaava voima asuu ihmisen sisimmässä, mielen ulottumattomissa. Luovuutta ei voi hallita järjen keinoin eikä se ole voima, jonka voi kutsua esiin käskemällä. Pakko ja kiire ovat huonoja kumppaneita luovuudelle.

Luovuus yllättää ihmisen. Syntyy jotain sellaista, jonka lopputulos ei ollut alkuvaiheessa tarkasti tiedossa. Sielu ottaa ohjat käsiinsä ja luo muotoja, sanoja, säveliä, tunteita tai näkymiä, jotka nousevat esiin kuin tyhjästä, alkaen elää omaa elämäänsä. Tärkeämpää kuin lopputulos, on tunne siitä, että on jollain tavalla astunut itsensä tieltä sivuun ja antanut sisimmälleen mahdollisuuden heijastaa maailmaan omaa kuvaansa.

Luovuus tekee ihmiselle hyvää. Sydänlähtöisen luovuuden ohjauksessa ihminen on vapaa. Mieli on sivuroolissa ja luovan tekemisen kautta ihminen voi saada kosketuksen sieluunsa, vähintäänkin välillisesti. Luovuus antaa ihmiselle mahdollisuuden kokea oman minuutensa puhtaimmillaan, ilman mielen rajoituksia ja painostusta.

Jokainen ihminen on luova, sillä jokainen meistä on myös sielu, jolle luovuus on luonnollinen olotila. Luovuus ei ole samaa kuin taiteellisuus eikä luovuuden tuloksia kannata arvottaa ulkoisella menestyksellä, suosiolla tai maineella. Luulen, että juuri tämä on monen kohdalla suuri kompastuskivi luovuuden tiellä. Voi tuntua turhalta heittäytyä luovaan toimintaan, jos ajatuksia hallitsee pelko siitä, etten osaa tai ettei kukaan ole luovuuteni tuloksista kiinnostunut. Jos havittelee menestystä ja huomionosoituksia, alkaa kuin huomaamattaan asettaa luovuudelleen odotuksia ja rajoituksia. Pakko ja suorittaminen astuvat kuvaan mukaan. Siinä kohdassa sielu lähtee jo toisaalle, sillä se ei ole kiinnostunut luovuuden kahlitsemisesta etukäteen asetettuihin raameihin.

Tässä ajassa meillä on valtavasti mahdollisuuksia antaa luovuutemme tuotosten näkyä. Valokuvia, videoita, tekstejä ja musiikkia on helppo jakaa. Tämä on rohkaisevaa ja innostavaakin, mutta mietin, että se saa meidät niin helposti kiinnittämään liiallisesti huomiota vain mahdolliseen menestykseen ja suosioon. Unohdamme, että tärkeintä on luovuuden prosessi itsessään ja sen ruokkiminen omassa elämässä. Luovuuden ei tarvitse näkyä ulospäin eikä sen tarvitse toimia maineen keppihevosena. Luovuuteen ja luovaan elämään astuminen voi olla hyvin yksityinen teko ja silti sillä voi olla äärimmäisen tervehdyttävä ja rauhoittava vaikutus.

Eräs viisas nainen kirjoitti minulle hiljattain siitä, miten sydämensä ja sielunsa ohjauksessa luovuutta harjoittava ihminen ei luo mitään turhaa. Tärkeää ei ole se, miten ulkoinen maailma reagoi luovuuden tuloksiin, vaan se, mitä tuo prosessi saa aikaan ihmisessä itsessään. Minusta tämä on hyvin lohdullinen, viisas ja kannustava ajatus. Uskon, että meidän on tarkoitus elämän aikana ilmentää sieluamme ja antaa sen näkyä. Luova toiminta, oli se mitä tahansa, tarjoaa meille tähän mahdollisuuden. Emme voi eikä meidän ole tarkoituskaan hallita etukäteen sitä, minne luovuus meitä kuljettaa tai keitä luovuutemme mahdollisesti koskettaa. Tarkoituksenamme on vain antautua luovuuden matkaan ja nauttia kyydistä.

Milloin sinä sanoit viimeksi luovuudelle Kyllä?

Kirjoitan lisää luovuuden ja sielun yhteydestä myös tulevassa kirjassani.

Kutsumuksen tiellä

On 6 heinäkuun, 2016 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Kun puhutaan kutsumuksesta, elämäntehtävästä, omasta tiestä, meitä voi ohjata joko ego tai sielu. Ne ohjaavat ihmistä keskenään eri tavoin ja johtavat usein eri suuntiin.

Ego haluaa saavuttaa jotain suurta. Se on tyytymätön siihen mitä jo on. Se vertaa, arvottaa, epäilee, pelkää ja häpeää. Ego on kunnianhimoinen, sillä se tunnistaa ihmisen potentiaalin, sen suuruuden, joka jokaisen ihmisen sisällä on. Mutta egolle ei riitä hidas eteneminen kohti täyttymystä, itseksi tulemista, vaan ego haluaa kaiken tässä ja nyt. Egolle ei riitä se, että ihminen tekee sitä mistä nauttii, ilman suurta suunnitelmaa. Ego ei anna lupaa astua eteenpäin askel kerrallaan, kaikessa rauhassa, ilman varmuutta tai näkymää tulevasta. Ego haluaa valmiin suunnitelman, näkyvän lopputuloksen, valmiin maalin ja tavoitteen, johon tähdätä. Ego ei antaudu matkalle matkan vuoksi, vaan ego hidastelee, varmistelee, suunnittelee ja odottaa. Jotta ei epäonnistuisi, jotta ei kulkisi harhaan, jotta ei löytäisi itseään umpikujasta.

Sielun tie on toisenlainen. Sielu ei kerro meille mitään päämäärästä, lopputulemasta, matkan vaiheista, kulman takana odottavista yllätyksistä, loputtomista mahdollisuuksista, löytämisen riemusta, matkanteon autuudesta. Ne ovat mielen kuvitelmaa, toivoa, uskoa, sitoutumista unelmaan. Sielu antaa ainoastaan pienen merkin, pienen mitättömältä näyttävän osoittimen, sivujuonteelta vaikuttavan vaihtoehdon, epätodennäköiseltä tuntuvan välähdyksen, jossa on sittenkin kaikki, mikä on tarpeen. Sielu antaa suunnan. Sielu kertoo, tuntuuko suunta hyvältä. Sielu kertoo, nauttiiko ihminen siitä, mitä tekee tai mitä aikoo.

Sielu ei päästä ihmismieltä helpolla, sillä se ei taivu egon toiveisiin valmiista ratkaisuista ja selvistä suunnitelmista. Sielu ei ole monisanainen, laveasti ihmisen tietä etukäteen kuvaava, varmisteleva vakuuttaja. Sielu on nopea, sen ääni on tottumattomalle vaikeasti havaittava, mutta se on luja. Lujuudessaan se ohjaa ihmistä sittenkin selkeästi. Sielu on ehdoton eikä se tee kompromisseja. Sielu antaa välittömän vastauksen kysymykseen, tuntuuko jokin hyvältä. Sielun vastaus on kyllä tai ei. Ei muttia, ei selityksiä, ei ehtoja.

Sielu ei kerro, onko jokin valinta ratkaiseva oman elämäntehtävän, kutsumuksen tai sisäisen rauhan löytämisen kannalta. Mutta sielu kertoo, tuntuuko valinta hyvältä. Tuottaako se iloa. Tuntuuko se helpolta tai helpottavalta. Tunne on sielun tapa ohjata ihmistä oikeaan suuntaan.

Blogikirjoitus on osa tekeillä olevaa kirjaani, jonka työnimenä on Quantum moment: rohkeus muutokseen. Kirjasta lisää täällä.

Tilan tuntu

On 14 marraskuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Avaralla maisemalla on moniin meistä rauhoittava vaikutus. Keskellä lakeutta, keskellä avaraa aukiota, korkean kallion laella tai vaikkapa merellä, veden ympäröimänä, on helppo hengittää. Ihmisellä on tilaa olla. Kun ihmisellä on tilaa olla, mikään ei törmää, mikään ei häiritse, mikään ei sekoita. On mahdollista kohdata itsensä, tuntea oma energiansa. Kun ihmisellä on tilaa ympärillään, hän voi laajeta täyteen mittaansa, tuntea koko potentiaalinsa ja oman voimansa. Hengittää, olla vapaa, vain olla. Se kuka on.

Itsensä voi kohdata niin monella tavalla. Luonnossa, hiljaisuudessa, keskellä ei mitään, paikassa jossa ei ole reunoja, se on paljastavaa ja havainnollistavaa. Helppoa. Voi vain pysähtyä, olla hiljaa ja odottaa. Katsoa mitä tapahtuu. Ei kannata liikahtaa tai lähteä pois, ennen kuin saa yhteyden itseensä. Ei kannata väistää, ennen kuin tietää, että on täysin läsnä. Ja vasta sitten, alkaa kuunnella ja katsella. Havaita, mitä minulle tänään kuuluu.

Avarassa tilassa voi kokea suurta ykseyttä kaikkeuteen, voi kokea olevansa osa maisemaa, sulautuvansa osaksi näkemäänsä. Voi tuntea myös erillisyyttä tai syvää yksinäisyyttä. Voi tuntea näitä molempia tai voi tuntea jotain aivan muuta. Eikä siinä kaikessa ole kyse tilasta, vaan ihmisestä. Siitä, mitä ihmisen sisällä liikkuu juuri nyt. Siitä, onko mieli hiljaa vai kertooko se omia tarinoitaan.

Avaraan tilaan pysähtyminen voi kertoa ja antaa paljon. Kannattaa kokeilla. Usein.

Näkisinkö sydämellä

On 31 lokakuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Mietin sydämellä katsomista ja näkemistä. Mitä se tarkoittaa ja miten se eroaa mielen maailmasta.

Ihmisen mieli on nopea päättelemään, tulkitsemaan, luokittelemaan, nimeämään. Asettamaan näkemänsä ja kuulemansa mahdollisimman pian omalle paikalleen. Mielen on tarkoitus analysoida ja ymmärtää. Mielen on tarkoitus luoda järjestystä, häivyttää epäselvyydet, väistää kaaosta. Mieli on nopea, terävä ja usein tapojensa orja. Hosuvakin, ehkä. Mieli tekee tulkintansa aikaisemman ymmärryksensä valossa, rakentaa uusia havaintoja vanhan tiedon päälle. Näkee usein sen, mitä on ennenkin nähnyt. Kerää todisteita olemassa olevan järjestyksensä säilyttämiseksi. Ruokkii pelkojaan ja vaalii ihanteitaan.

Olisiko sydän enemmän läsnä. Olisiko sydän vapaampi valmiista tulkinnoista, malleista, ennakkoluuloista. Antaisiko sydän enemmän tilaa sille, mitä se edessään näkee. Osaisiko sydän olla hiljaa ja vain katsoa. Olisiko sydän rauhallinen tarkkailija, myötätuntoinen havainnoija. Tunnistaisiko sydän näkemässään aina yhteyden itseensä, vaikka kuinka kaukaisenkin. Olisiko sydän sen vuoksi näkemänsä puolella, ei sitä vastaan. Olisiko sydän toisaalta myös puolueeton, kiihkoton katselija, jolla ei olisi tarvetta luokitella tai määritellä näkemäänsä. Olisiko sydän avoimempi vastaanottamaan edessään olevan totuuden, epätäydellisenkin. Ymmärtäisikö sydän, että kaikki mitä se näkee on olemassa vain tässä hetkessä. Osaisiko sydän olla lokeroimatta, rakentamatta tarinoita, lyömättä leimoja, jotta ei tuhoaisi näkemänsä ainutlaatuisuutta.

Näkisikö sydän enemmän ja kirkkaammin. Ja olisiko sydän sittenkin terävämpi kuin mieli.

Tarinoita toisistamme

On 13 syyskuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Mielen kuvitelmat saavat joskus suuria aikaan. Varsinkin, jos niitä ei huomaa.

Ihminen liittää joskus ihmissuhteisiinsa kuvitelmia ja tulkintoja. Rakentaa tarinoita ja selityksiä, ja ehkä uskoo, että se tarkoittaa toisen ihmisen näkemistä ja ymmärtämistä. Sitä, että lukee toista rivien välistä, että näkee hänet pintaa syvemmältä. Mutta huomaan, ettei se välttämättä aina mene niin.

Ehkäpä siinä samalla, kun ihminen oikein kovasti haluaa nähdä toisesta enemmän kuin tämä itsestään avoimesti näyttää, alkavat tarinat elää omaa elämäänsä. Niistä tulee kertomuksia, jotka täydentävät kertojan omia mielikuvia, haaveita, toiveita tai pelkoja.

Ja tuohon tarinaan on pettävän helppoa uskoa, ihastua ja jäädä kiinni. On niin helppoa unohtaa, mikä osa tarinaa perustuu sille, mitä toisesta on todella näkyvissä ja mikä on havainnoijan omaa tulkintaa. Sitä osaa tarinasta, jolla täytetään aukkopaikkoja ja epäjatkuvuuksia. Sillä niin kai me usein teemme, kun yritämme oikein kovasti ymmärtää toista. Rakennamme mielessämme eheää tarinaa toisesta.

Uskomme ehkä tuohon tarinaan niin syvästi, että olemmekin yllättyneitä, jos todellisuus on toisenlainen. Kun toinen ihminen käyttäytyykin eri tavoin kuin tarinaamme kuuluu. Saatamme olla jopa vihaisia toiselle, kun hän ei ollutkaan se, joka hän käsityksemme mukaan väitti olevansa. Mutta huomaammeko ja tiedämmekö silloin todella, onko kyse siitä mitä toinen on kertonut tai näyttänyt, vai onko kyse tarinasta, jonka olemme itse luoneet. Siksikö me niin usein petymme toisiimme. Kun emme osaa nähdä, emme malta pysähtyä ja odottaa, emme uskalla hyväksyä keskeneräisyyttä. Ei vain itsessämme ja toisessa, vaan omassa tietämisen ja tuntemisen maailmassamme. Että emme vieläkään tunne toista ihmistä läpikotaisin. Että emme vieläkään ole nähneet kaikkea. Kun tarinat ja todellisuus eivät kohtaa, tuottaa se meille tuskaa. Halumme asettaa ihmiset ja asiat selkeisiin raameihin johtaa meidät törmäyskurssille todellisuuden kanssa.

Mutta miten voimme koskaan oppia tuntemaan toista syvästi, jos emme jaksa sietää aukkopaikkoja, ellemme hyväksy epäjatkuvuuksia, ellemme malta olla tulkitsematta, ellemme osaa olla kertomatta toisesta ihmisestä omaa tarinaamme, omaa toivettamme, omaa unelmaamme. Olisiko havahtumista se, että ymmärtäisi ja hyväksyisi, ettei mitään voi nähdä kokonaan. Ettemme oikeastaan koskaan näe muuta kuin välähdyksiä toinen toisistamme, tässä hetkessä. Ettei ehjiä tarinoita ole olemassa. Ettei mitään, ketään, voi supistaa valmiiseen tarinaan ja olettaa, että se pysyy sellaisena. Että meillä kaikilla on oikeus pysyä jatkuvassa liikkeessä, muutoksessa.

Jospa kohtaisimme toisemme tuoreesti, jokaisella kerralla. Katsoisimme, näkisimme, kuulisimme, huomaisimme, miltä tämänhetkinen yhteytemme tuntuu, mitä saamme tänään yhdessä aikaan. Unohtaen menneen, jättäen huomisen elämän huomaan. Voisiko silloin todella nähdä toisen aidosti. Ilman illuusioiden, valmiiden ennakkokäsitysten ja tarinoiden mukanaan tuomaa sumuverhoa, jonka läpi toisiamme tarkkailisimme. Sillä eikö rakkaus ole juuri sitä, havainnointia, näkemistä ja hyväksyntää. Sitä että näemme ja hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme, vain tänään.

Tyytymättömyys herättäjänä

On 29 kesäkuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Pientä epämukavuutta, kireyttä, tyytymättömyyttä on melko helppo väistää. Voi esittää itselleen, ettei huomaa pientä kalvavaa tunnetta, joka tuntuu kulkevan vierellä. Ei ehkä jaksa ottaa selvää tai ei ehkä halua tietää, mistä siinä on kyse. Ehkä mieluummin lisää vauhtia tai tuottaa lisää ääntä ympärilleen, jotta tunne väistyisi.

Uskon että arjen kalvava tyytymättömyys on useimmiten mielen tuotetta. Se on peräisin jostain uskomuksesta, ihanteesta tai toiveesta, jonka mieli on asettanut ja jota ympäröivä maailma ei kykenekään täyttämään. Koska maailma ei vastaa odotuksiin, huutaa mieli vastalauseitaan. Vastalauseet tuntuvat meissä epämääräisenä kiristyksenä ja ahdistuksena. Mikäli maailma joskus sattuisikin vastaamaan mielen odotuksiin, mieli pelkää että tilanne muuttuu. Ja kuiskii jo seuraavassa hetkessä muutoksen pelkoaan. Muutoksen pelko tuntuu meissä samanlaisena kiristyksenä ja ahdistuksena kuin vastalauseetkin.

Mutta ihminen ei ole yhtä kuin mieli. Meissä kaikissa on taso, johon mielen uskomukset eivät yllä, jota mielen tyytymättömyys ei hallitse ja jossa olemme vapaita kokemaan maailman sellaisena kuin se on. Nauttimaan jokaisen päivän tuoreudesta ja syvyydestä, ilman mielen painolastia. Kevyenä, vapaana, onnellisena. Uskon että tuon tason tavoittamisessa auttaa, kun oppii erottamaan todellisen minän ja mielen toisistaan. Oppii huomaamaan hetket, jolloin mieli on hiljaa ja tiedostaa, miltä se tuntuu. Oppii, miltä sielunrauha tuntuu.

Jospa aina pelon tai tyytymättömyyden tunteen tullessa muistaisi, että se on vain mieli, ego, joka näin tuntee. Olisiko silloin helpompaa antaa tunteen virrata sellaisenaan, sitä mitenkään sensuroimatta tai arvottamatta, ja antaa sen saman tien myös poistua, mennä menojaan. Olisiko silloin helpompaa vain tuntea ja samaan aikaan olla samaistumatta tunteeseen. Tunnetta katsellen ja ymmärtäen. Mieltäen sen egon tuskaksi, ei minun.

Voisiko epämiellyttävän tunteen ottaa jopa kiitollisena vastaan. Muistutuksena siitä, että en ollutkaan hereillä, täysin läsnä itsessäni. Että ulkokuori, mieli, ego ehti ottaa vallan. Jospa tuo tyytymättömyyden tunne olisikin meille herättäjä, havahduttaja, muistuttaja. Ei sen enempää eikä vähempää. Ei tarvittaisi loputonta tulkintaa, ymmärrystä, analyysia. Olisi vain muistutus, että tässä hetkessä mieli peitti alleen sielun. Ja että voimme valita toisenkin tien.

Hiljaisuuden ääni

On 3 huhtikuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Hiljaisuutta moni kaipaa ja moni kavahtaa. Hiljaisuudessa on voimaa, joka säväyttää. Valoa, joka paljastaa.

Joku pakenee hiljaisuutta, koska pelkää sen ääntä. Uskomme ehkä, että ääni katkeaa toiminnalla ja liikkeellä. Mutta keskeytys on vain hetkellinen. Kun liike katkeaa, hiljaisuuden ääni palaa. Sillä on sanoma.

Hiljaisuus on ääni, jossa minuus puhuu. Jos hiljaisuuden ääni ei ole meille tuttu, voi se säikäyttää. Jos emme nimittäin tiedä, että hiljaisuudessa kaikuu ensin mielen konsertti, kaikki ne loputtomat ajatukset, pelot, toiveet ja tunteet, joihin egomme on kiinnittynyt, emme ehkä malta odottaa riittävän kauan. Sillä minuuden ääni kuuluu vasta sen jälkeen, kun olemme kuunnelleet mielen tarinaa riittävän pitkään. Kun olemme irrottautuneet siitä ja kun emme enää reagoi siihen. Kun vain kuuntelemme. Vasta sitten minuus puhuu. Viestii.

Minuuden viestejä voi yrittää paeta, mutta ne löytävät elämässämme aina uuden ilmenemismuodon. Sanotaan, että tietyt asiat ja tilanteet toistuvat, kunnes uskallamme kohdata ne täysin avoimesti. Kunnes uskallemme vastaanottaa niiden sanoman. Ja sen jälkeen muuttaa suuntaa, jos minuus niin kertoo. Ehkä luopua jostain, ehkä muuttaa jotain, ehkä nähdä jotain toisin.

Minuuden ääni on kaunis. Se kertoo rauhasta ja rakkaudesta, yhteydestä suurempaan kokonaisuuteen. Se tyynnyttää, sillä sitä kuunnellessa huomaa, ettei ole mitään hätää.

Mutta jotta kuulisi, tulee olla hiljaa. Kauan.

Hitaan oppimisen tiellä

On 9 maaliskuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Uskon hitaan oppimisen voimaan. Siihen, että kun riittävän kauan tarkastelee itseään sydän ja mieli avoimena ja kuuntelee omia ajatuskulkujaan, uskomuksiaan ja asenteitaan, alkaa hiljalleen nähdä niiden vinoutumia. Alkaa nähdä, mitkä asiat estävät minua elämästä oman näköistäni elämää. Alkaa havaita, mikä estää minua olemasta minä. Alkaa huomata, miten tulkitsen tietynlaisia tapahtumia aina saman valmiin kaavan mukaisesti. Alkaa tuntea, miten oma ajatusmaailma aiheuttaakin minulle täysin tarpeetonta tuskaa. Alkaa kyseenalaistaa asenteidensa lopullisuutta. Alkaa miettiä, olisiko olemassa toinenkin tapa. Toinen tapa ajatella, tuntea, elää.

Huomaaminen on hidasta. Miten monta vuotta olenkaan rakentanut ajatusmallejani, käsityksiäni, uskomuksiani. Miten monta toistoa onkaan vaadittu, jotta niistä on tullut niin automaattisia, etten ole niistä enää lainkaan tietoinen. Siksi niiden uudelleen havaitseminen vie aikaa. Aikaa, kärsivällisyyttä, tarkkaavaisuutta, lempeyttä. Sitkeyttä, sitoutumista. Tahtoa.

Kun ne on havaittu, tunnistettu ja nimetty, alkaa uusi hidas matka. Ymmärtäminen, hyväksyminen ja lopulta pois oppiminen ja uudenlaisen ajatusmaailman omaksuminen. Havaitseminen olikin vasta ensimmäinen askel. Sitä seuraa lukuisia uusia havaintoja samasta asiasta. Tilanne toistuu, se tuottaa minulle tuskaa ja huomaan yleensä vasta jälkikäteen, mitä ajatusmaailmassani tapahtui. Tuossa kohtaa tuntuu kuin kiertäisi kehää. Ehkä kysyn itseltäni turhautuneena, enkö vieläkään ole oppinut tästä pois, enkö vieläkään osaa päästää irti, enkö vieläkään ole onnistunut muuttamaan asennettani. Mutta matka on hidas. Auttaa, kun ymmärtää, että jokainen havaittu uusi pyörähdys kehällä kuljettaa eteenpäin. Jokaisella kerralla ymmärrän enemmän, näen enemmän, ja koen yhä syvemmin, mitä vanhat ajatusmallini minulle aiheuttavat. Alan hyväksyä niiden olemassaolon ja samalla hiljalleen tiedostan, että voin vaihtaa ne uusiin.

Uudet, korvaavat asenteet opitaan yhtä hitaasti. Jälleen tarvitaan lukuisia toistoja, paljon harjoitusta, kärsivällisyyttä, armollisuutta ja myötätuntoa itseä kohtaan. Vie aikaa, ennen kuin uusi, ehkäpä rakastavampi, lempeämpi, sydämellisempi tapa kohdata ja tarkastella elämää, itseä, toisia ihmisiä ja tapahtumia voi tulla vallitsevaksi asenteeksi.

Hitaan oppimisen tiellä on kyse myös siitä, kuinka paljon muutosta haluaa. Uskon, että auttaa, jos ihmisessä syntyy vapaa halu elää toisin, tehdä toisin, nähdä elämä uudessa valossa. Motivaation täytyy olla sisäinen, aito, syvä, minusta kumpuava. Kun näen, mikä minulle on hyväksi, silloin haluan toimia niin. Sitkeästi, sinnikkäästi, sitoutuneesti.

Oletko miettinyt, millainen elämänasenne olisi Sinulle hyväksi? Millaisen ajatusmaailman Sinä haluaisit itsellesi rakentaa?

Avoin mieli

On 20 helmikuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Ihminen solahtaa mielellään rutiinien tuomaan turvalliseen järjestykseen. Vankat mielipiteet ja selkeät käsitykset itsestä ja muista ihmisistä ovat mielen rutiineja, joilla jäsennämme maailmaa. Mielen rutiinit ankkuroivat meidät turvallisesti paikoilleen, antavat kenties tunteen, että maailma on hallittavissa.

Mutta miten kiire meillä onkaan lyödä leima asioihin, ihmisiin, tilanteisiin ja itseemme. Miten kiire meillä onkaan päättää etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Miten valmiina me hahmotammekaan maailman. Samalla paeten elämän suloista yllätyksellisyyttä, jossa jokainen päivä, jokainen hetki ja jokainen kohtaaminen voi olla ihme.

Valmiiksi rakennetussa mielen maisemassa emme ehkä huomaa sitä moninaisuutta, värikylläisyyttä ja vivahteikkuutta, jota elämä joka hetki tarjoaa. Jos kohtaamme toisemme avoimin mielin, annamme vapauden itsellemme ja toisillemme tulla aidosti nähdyksi. Annamme mahdollisuuden yhteyteen ja luovuuteen, jossa voi syntyä jotain enemmän kuin osiemme summa.

En usko, että näemme kovin kirkkaasti, jos olemme jo valmiiksi päättäneet, mitä katsomme. Emmehän voi nähdä mitään tuorein silmin, jos mielemme on jo kirjoittanut tarinan valmiiksi. Näemme vain sen, mitä odotamme näkevämme. Luulen, että ympäröivän maailman voi kokea paljon elävämmin, syvemmin, todemmin, jos ei tulkitse tai määrittele mitään. Jos vain näkee ja kokee. Ihmetellen, ehkä ihastellen, oppien, löytäen. Ja taas unohtaen, määrittelyjä välttäen.

Olisiko minulla tänään herkkyyttä pysähtyä katsomaan, mitä näen. Olisiko minulla kärsivällisyyttä hiljentää mieleni niin, että kuulen mitä toinen sanoo. Olisiko minulla uskallusta luopua valmiista käsityksistäni ja ottaa vastaan vain tämä päivä, sen tämänhetkinen todellisuus. Kohdata jokainen tähän päivään kuuluva ihminen kuin ensimmäistä kertaa. Kohdata toinen ihminen sellaisena kuin hän on, ei sellaisena kuin ajattelen hänen olevan.