Yhteys syntyy tässä ja nyt

On 12 toukokuun, 2018 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Olen blogissani jo usemman vuoden ajan kirjoittanut aiheista, jotka minua eniten kiehtovat – ihmisyydestä, sielusta, henkisyydestä, mielen maailmasta, syvästä rauhasta, elämä valoista ja varjoista sekä yhteydestä. Ajattelen, että olemme kaikki jollain tavalla yhteydessä toisiimme, todennäköisesti paljon merkittävämmällä tavalla kuin monesti ajattelemmekaan. Uskon, ettei ole olemassa todellista erillisyyttä, vaan me kaikki vaikutamme toinen toisiimme jatkuvasti paitsi arkisissa kanssakäymisissä, myös henkisen olemuksemme tasolla. Ajattelen, että loppujen lopuksi kaikki sielut ovat yhtä. Kuitenkin tässä ihmisen arkisessa maailmassa näyttäydymme itsellemme ja toisillemme myös erillisinä yksilöinä. Meillä jokaisella on oma persoonamme, oma ulkomuotomme, elämämme, ajatuksemme ja tunteemme. Vaikka olisimmekin sielun tasolla yhteydessä toisiimme, arkinen ihmiselämä ei tuota yhteyttä aina tunnista. Joudumme tekemään töitä, jotta löytäisimme yhteyden toisiimme. Joudumme itse asiassa tekemään töitä, jotta löytäisimme yhteyden itseemme.

Olen ollut pitkään kiinnostunut siitä, miten ihmisten – tai tarkemmin sanottuna sielujen – välinen henkinen yhteys vaikuttaa meihin. Tunnen itseni onnekkaaksi, kun sain juuri valmistuneessa gradussani käsitellä yhteyden rakentumista, tällä kertaa psykologian näkökulmasta. Graduni aiheena on pariskunnan välisen yhteyden rakentuminen pariterapiassa. Tutkimuskirjallisuuteen tutustuessani minua puhutteli John Gottmanin ja hänen kollegoidensa usean vuosikymmenen ajan jatkuneisiin tutkimuksiin perustuva teoria hyvästä parisuhteesta. Eräs keskeinen elementti vakaassa parisuhteessa on pariskunnan välinen tunneyhteys. Tämä ei tietenkään ole yllättävä tieto. Minut pysäytti kuitenkin se, mikä Gottmanin mukaan on tärkein keino luoda emotionaalista yhteyttä pariskunnan välille. Hänen tutkimustensa mukaan pariskunnan keskinäisen tunnepohjaisen yhteyden perustana ovat yksittäiset arkiset hetket, jolloin toinen osapuoli ilmaisee omia tarpeitaan ja pyrkimystään yhteyteen toisen kanssa. Kyse ei välttämättä ole kovin monimutkaisesta tai juhlavasta tilanteesta. Voi olla kyse siitä, että toinen haluaisi kertoa päivästään, purkaa harmitustaan jostain asiasta tai vaikkapa ilmaista kuinka kauniilta edessä avautuva maisema hänestä näyttää. Toinen voi vastata näihin ilmaisuihin joko kääntymällä toista kohti, hänestä poispäin tai häntä vastaan. Kohti kääntyminen tarkoittaa toisen sanojen aitoa kuulemista ja niihin ystävällisesti vastaamista. Poispäin kääntyminen tarkoittaa toisen sanojen huomiotta jättämistä, ehkä siksi että itsellä on juuri jotain muuta kesken tai mielessä. Vastaan kääntyminen tarkoittaa toisen sanojen mitätöintiä tai niihin vastaamista epäystävällisesti. Arkisissa kohtaamisissamme sovellamme tietenkin kaikkia näitä tapoja. Gottmanin mukaan olennaista tunneyhteydelle on se, mitä teemme näistä eniten. Kohti kääntyminen luo positiivisen kierteen ja vahvistaa pariskunnan välistä yhteyttä. Lukuisat lyhyet tunnetasolla koetut yhteyden hetket rakentavat pariskunnalle puskuria, josta on hyötyä myös parisuhteen haasteellisissa tilanteissa ja vaiheissa. Vaikeuksia tulee vastaan jokaisella pariskunnalle. Tällöin pienten hetkien myötä rakentunut tunneyhteys toimii kuin pankkitili, jolta voidaan kattaa tilapäisten menoerien kustannuksia suhteelle.

Emotionaalisen yhteyden luominen ja ylläpitäminen on siis jatkuva, päivittäinen harjoitus, joka kantaa pitkälle. Siinä ei kuitenkaan tarvitse olla kyse suurieleisistä teoista tai sanoista. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että vastaa ystävällisesti kun toinen kysyy jotain, kommentoi arvostavasti kun toinen tekee jonkin huomion ja kuuntelee tarkkaavaisesti kun toinen kertoo ajatuksistaan. Gottmanin tutkimuksia lukiessani olin hieman ihmeissäni ja huvittunutkin siitä, miten arkisia tilanteita hän kuvailee. Rakastaminen ja rakkauden osoittaminen ei välttämättä ole lainkaan niin monimutkaista kuin ehkä joskus luulemme.

Uskon, että ajatus arkisten hetkien merkittävyydestä pätee kaikkiin ihmissuhteisiin, ei vain parisuhteisiin. Olemme kaikki jo valmiiksi yhteydessä toisiimme sielujen tasolla.Vaikka henkinen yhteys on olemassa, ei se arkisissa kohtaamisissa ja läheisissä ihmissuhteissamme useinkaan vielä riitä tuomaan meille kokemusta yhteydestä. Ajattelen, että ihmisinä eräs henkisen polun tehtävistämme on tuoda sielujen välinen yhteys näkyväksi arjessamme. Tehtävänämme on ilmentää sielun ominaisuuksia tilanteissa, jolloin kohtaamme toinen toisemme. Peruskysymys on loppujen lopuksi se, käännymmekö arjessa toisiamme kohti, toisesta pois vai toista vastaan?

LÄHDE: Gottman, J., & Gottman, J. (2017). The natural principles of love. Journal of Family Theory & Review, 9(1), 7-26.

Osia ketjussa

On 5 kesäkuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä4 kommenttia

Se on monesti niin pienestä kiinni. Vain pieni asia, sana, teko, hymy, huomionosoitus toiselle ihmiselle. Ja kaikki voi sen myötä muuttua tai sysätä häntä eteenpäin, oikeaan suuntaan. Se voi olla juuri se puuttuva linkki, juuri se viimeinen tarvittava voimanlähde ennen suurta muutosta. Ja vaikka emme aina näe tekojemme vaikutuksia tai löydä todisteita siitä, miten juuri sinä ja minä muutamme maailmaa, ei se silti tarkoita, ettei niin tapahtuisi.

Sillä onhan sinullekin ehkä käynyt niin. Tarvittiin vain jokin näennäisen pieni asia, josta tulikin sinulle suuri. Juuri se ratkaiseva sana tai teko, jonka jälkeen uskalsit tehdä päätöksen tai jonka jälkeen yksinkertaisesti vain tunsit olosi hyväksi, ehkä pitkästä aikaa. Jokin pieni ele, joka olikin merkittävä juuri sinulle.

Emmehän me yleensä kerro toisillemme näistä asioista. Emme anna palautetta sille kirjailijalle tai laulajalle, jonka teos on meidät pelastanut. Emme aina muista kertoa läheisillemme, kuinka heidän sanansa ovat luoneet meihin uskoa juuri oikealla hetkellä. Emme kerro tuntemattomalle, kuinka hän meidät kohdatessaan toikin mukanaan yllättävää iloa tai juuri sitä mitä sillä hetkellä eniten tarvitsimme. Sillä kaikessa ihmeellisyydessään se on sittenkin niin tavallista. Sitähän tapahtuu. Me vaikutamme toinen toisiimme kaiken aikaa. Enemmän kuin ehkä muistammekaan.

Ja vaikket sinä sitä tietäisikään, olet ollut muuttamassa jonkun maailmaa. Olet ollut rakentamassa muiden todellisuutta. Sinun sanoillasi ja teoillasi on ollut merkitystä. Vaikka et sitä näkisi, sitä tapahtuu.

Sitä pientä hyvää sanaa ei kannata jättää sanomatta eikä kaunista tekoa tekemättä. Sillä ei maailman muuttaminen sittenkään ole aina niin kovin vaikeaa tai suurisuuntaista. Me olemme kaikki osia ketjussa, senhän me tiedämme. Vaikka emme sitä näe, ketju on olemassa. Eikä kysymys ole siitä, voimmeko vaikuttaa maailmaan ja toinen toisiimme, vaan siitä, miten niihin vaikutamme.

Tilan tuntu

On 14 marraskuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Avaralla maisemalla on moniin meistä rauhoittava vaikutus. Keskellä lakeutta, keskellä avaraa aukiota, korkean kallion laella tai vaikkapa merellä, veden ympäröimänä, on helppo hengittää. Ihmisellä on tilaa olla. Kun ihmisellä on tilaa olla, mikään ei törmää, mikään ei häiritse, mikään ei sekoita. On mahdollista kohdata itsensä, tuntea oma energiansa. Kun ihmisellä on tilaa ympärillään, hän voi laajeta täyteen mittaansa, tuntea koko potentiaalinsa ja oman voimansa. Hengittää, olla vapaa, vain olla. Se kuka on.

Itsensä voi kohdata niin monella tavalla. Luonnossa, hiljaisuudessa, keskellä ei mitään, paikassa jossa ei ole reunoja, se on paljastavaa ja havainnollistavaa. Helppoa. Voi vain pysähtyä, olla hiljaa ja odottaa. Katsoa mitä tapahtuu. Ei kannata liikahtaa tai lähteä pois, ennen kuin saa yhteyden itseensä. Ei kannata väistää, ennen kuin tietää, että on täysin läsnä. Ja vasta sitten, alkaa kuunnella ja katsella. Havaita, mitä minulle tänään kuuluu.

Avarassa tilassa voi kokea suurta ykseyttä kaikkeuteen, voi kokea olevansa osa maisemaa, sulautuvansa osaksi näkemäänsä. Voi tuntea myös erillisyyttä tai syvää yksinäisyyttä. Voi tuntea näitä molempia tai voi tuntea jotain aivan muuta. Eikä siinä kaikessa ole kyse tilasta, vaan ihmisestä. Siitä, mitä ihmisen sisällä liikkuu juuri nyt. Siitä, onko mieli hiljaa vai kertooko se omia tarinoitaan.

Avaraan tilaan pysähtyminen voi kertoa ja antaa paljon. Kannattaa kokeilla. Usein.

Yhteisö vai yhteys

On 24 toukokuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Usein kuulee kerrottavan, että ihmisellä on perustavanlaatuinen tarve kuulua johonkin. Johonkin joukkoon, ehkä erotuksena joistain muista. Rakentaakseen siitä turvaa, yhteisöllisyyttä, perustaa, identiteettiä itselleen. En ole varma, uskonko siihen.

Uskon että olemme kaikki yhteydessä toisiimme kaiken aikaa. Ihminen on osa kokonaisuutta ja tuo tieto on meissä jo valmiina sielun ja sydämen tasolla. Kun synnymme, emme tunne omaa erillisyyttämme, vaan opimme sen vasta kasvaessamme. En usko, että todellista erillisyyttä on olemassakaan.

Mietin, vahvistaako oletettu tarpeemme kuulua johonkin enemmän erillisyyden kokemusta kuin yhteisöllisyyttä. Perustuuko se enemmän pelkoon yksin jäämisestä kuin rakkauteen ja aitoon yhteyteen. Voiko olla niin, että uskomuksemme erillisyydestä ja irrallisuudesta estää meitä elämästä oman näköistämme elämää. Voiko olla, että unohdamme itsemme, koska haluamme kuulua johonkin yhteisöön. Sillä eivätkö kaikki ryhmät muodostu siten, että ne myös sulkevat jotain pois.

Entä jos tavoittaisimme sydämessämme tiedon, että olemme kaikki osa samaa kaikkeutta. Että emme ole erillisiä, että emme voi koskaan olla syvällisessä mielessä yksin. Vapauttaisiko se meidät elämään itsellemme uskollisina, omaa sielun tehtäväämme kohti kulkien ja aitoja unelmiamme todeksi eläen. Olisiko sen kautta mahdollista löytää myös uudenlainen yhteisöllisyys itsestämme ja toisistamme. Oppisimmeko toisenlaisen tavan nauttia tuosta yhteydestä, ilman pelkoa poissulkemisesta. Vapaina sieluina, jokainen meistä.

Rajaton maailma

On 21 maaliskuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Jään usein miettimään ajatusta siitä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Sitä, kun sanotaan, että olemme kaikki yhteydessä toisiimme. Että maailma on energiaa, jossa yksittäisen hiukkasen värähtely vaikuttaa toiseen, viereiseen hiukkaseen, tämä taas edelleen sitä seuraaviin eikä mikään ole tuon värähtelyn ulottumattomissa. Jos kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei todellista erillisyyttä ole.

Erillisyyden taakse on kuitenkin helppo piiloutua. Miten monesti käperrymme kuoreemme, pakenemme maailmaa, väistämme toisiamme. Rakkaudettomuudestako, mietin.

Mietin, onko myötätunto avain ykseyden ymmärtämiseen ja kokemiseen. Myötätunto on rakkauden heijastamista, armollisuutta, lempeyttä, hyväksyntää. Luulen, että toiseen ihmiseen kohdistuvassa myötätunnossa on pohjimmiltaan kyse itsensä kohtaamisesta ja näkemisestä. Ymmärtämisestä. Siitä, että tunnistan itseni toisessa. Tunnistan toisen tunteet ominani. Koenko silloin, ettemme olekaan erillisiä olentoja vaan samaa kaikkeutta. Ettei oikeastaan ole rajoja minun ja hänen, minun ja tämän, minun ja kaiken muun välillä.

Lempeys ja armollisuus itseä kohtaan voi avata myötätunnon kanavat ulospäin. Oman sisimpänsä tunteminen, itsensä kohtaaminen, auttaa ymmärtämään toista. Omien synkkyyksien kohtaaminen avaa väylän muiden kärsimyksen myötäelämiselle. Oman sisäisen riemun löytäminen rakentaa pohjan puhtaalle myötäilolle toisen puolesta. Silloin olemme osia kokonaisuudesta, jatkuvassa yhteydessä toisiimme.

Rajattomassa maailmassa ei ole yhdentekevää, mitä ympärillämme tapahtuu. Sillä on merkitystä, mitä meille kaikille ja kaikkeudelle tapahtuu. Sillä on merkitystä, mitä jollekin toiselle tapahtuu. Sillä se mikä tapahtuu yhdelle, tapahtuukin kaikille. Sinulle ja minulle. Meille.

Myötätuntoko meille loisi ymmärryksen ykseydestä ja rajattomuudesta, jonka jälkeen välinpitämättömyys ei enää olisi vaihtoehto.

Yhteyden kaipuu

On 24 tammikuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Ihminen kaipaa niin paljon. Kaipaus ja ikävä ovat tuttuja seuralaisia useimmille meistä.

Kaipausta miettiessäni jään kysymään, onko pohjimmiltaan olemassa vain yhdenlaista kaipuuta. Onko niin, että kaikki halumme, tarpeemme, riippuvuutemme, takertumisemme pohjautuvat samaan ikävään. Onko loppujen lopuksi kyse yhteyden kaipuusta. Kaipaammeko ykseyteen jonkin suuremman kanssa, osaksi kaikkeutta.

Onko niin, että olemme kaikki samasta kaikkeudesta lähtöisin, kukin omalla väliaikaisella matkallaan. Kaipaammeko siksi aina takaisin tuohon yhteyteen. Onko kyse kaipuusta takaisin kotiin. Perille tulon odotuksesta.

Kun synnymme tähän maailmaan ihmisinä, heijastuuko tuo kaipuu elämässämme lukuisina tarpeina ja riippuvuuksina, joita itsellemme luomme tai jotka meille totuuksina annetaan. Onko niin, että tuo sama kaipuu saa vain eri muotoja eri ihmisillä, eri ajoissa, eri olosuhteissa. Hukkaammeko itsemme sen moninaiseen ilmiasuun, eri ilmenemismuotojen lakkaamattomaan virtaan. Sekö saa meidät kuvittelemaan, että tarvitsemmekin ne kaikki. Siksikö kaipaus ei koskaan lopu, koska huomiomme kiinnittyy niihin loputtomiin eri tapoihin, joilla yhteyden kaipuu elämässämme ilmenee. Hukkaammeko itsemme kaipuuta paetessamme ja yhteyttä etsiessämme.

Jos on niin, että kyseessä on sama kaipuu, onko kyseessä myös sama yhteys, jonka ajoittain häivähdyksenomaisesti tavoitamme. Onko kyse yhteydestä kaikkeuteen silloin, kun katson kaikessa hiljaisuudessa edessä avartuvaa kaunista maisemaa. Onko se sama yhteys, jonka voin tuntea toisen ihmisen katseessa. Onko se sama yhteys, jonka voin kokea uppoutuessani johonkin tekemiseen, josta nautin vain sen itsensä vuoksi. Onko se sama yhteys, jonka voin tavoittaa silloin, kun mieli on hiljaa. Onko siinä hetkessä kyse pohjimmaisen kaipuun lakkaamisesta, paluusta kotiin.

Löytäisimmekö perille, jos huomaisimme, että kaikkeus onkin kaiken aikaa jo mukanamme. Jos oivaltaisimme, että kaikkeus on meissä. Jos löytäisimme yhteyden itseemme, löytäisimmekö samalla yhteyden kaikkeuteen. Ja lakkaisiko myös kaipuu sillä hetkellä, pysyvästi.