Avainsana: Pelko

Täydellisen epätäydellinen ja siksi täydellinen

On Tekijä Marita Niemelä1 kommentti

Täydellisyyden tavoittelu on pohjimmiltaan kauhua siitä, ettei ihminen riitä. Että epätoivoisesti hakee teoillaan vahvistusta sille, että kelpaa, on arvokas ja riittävä. Että kun vain suorittaa tehtävänsä ja työnsä ja elämänsä hyvin, täydellisyyttä tavoitellen, kukaan ei voi sanoa, ettei se ole tarpeeksi. Että itse ei voisi sanoa, ettei riitä. Kunhan vain elää elämänsä niin, etteivät säröt kasva liian suuriksi, ettei kokonaisuudesta puutu jotain olennaista, ettei toimi väärin.

Täydellisyyden tavoittelussa on kyse myös turvan ja suojan tavoittelusta. Suojautumisesta arvostelua ja kyseenalaistamista vastaan. Turvan hakemista kauniiksi kiillotetun naamion takaa. Häpeän pelkoa ja epäonnistumisen mahdollisuuksien välttelyä.

Täydellisyyden tavoittelu pistää ihmisen lujille. Se johtaa yhä uudelleen tilanteisiin, jossa ihminen ei ihan vielä riitä, jossa hän ei ihan vielä ole saavuttanut täyttä potentiaaliaan, jossa hän ei ihan vielä ole arvokas. Mutta ihan kohta on, kunhan ensin tekee, toteuttaa, suorittaa, onnistuu, löytää, oivaltaa, uskaltaa.

Miten uuvuttava tapa elää.

Täydellisyyden tavoittelu on egon projekti, ei sielun. Kyse on egon tarpeesta hallita omaa tarinaansa, luoda kuvaa ja kertomusta itsestään. Ylläpitää naamiota, joka rakentuu pelolle. Ego vertailee ja arvottaa. Ego on se osa ihmistä, joka pelkää, ettei se riitä.

Sielulla ei ole tarvetta verrata tai arvottaa, sillä sielun maailmassa kaikki on jo täydellistä, keskeneräisyyskin. Sielu kysyy ihmiseltä: mitäpä jos vahvistaisit ja alleviivaisit omaa epätäydellisyyttäsi. Jospa et yrittäisikään paeta sitä, vaan toisit sen päivänvaloon.

Sielu tietää, että vasta kun pelot tuodaan päivänvaloon, ne alkavat kutistua. Pelko on suurimmillan silloin, kun se on pimeydessä, kun sitä ei täysin näe, kun sen olemassaoloa ei haluaisi myöntää. Kun se peitetään egon rakentaman naamion taakse. Vasta kun se näytetään, alkaa sen voima heikentyä.

Irtipäästämisen vaikeus on egon rimpuilua ja paljastumisen pelkoa. Ego pelkää oman tarinansa hajoamista ja paljastumista. Siksi se pitää niin kovaa meteliä, jos sen suojakuorta ollaan ottamassa pois.

Mutta sielu kuiskii, kuinka epätäydellisyyden kautta löytyykin se oikea, todellinen täydellisyys, ihmisyys, minuus. Sielu sanoo: Olet täydellisen epätäydellinen ja juuri siksi niin täydellinen. Uskalla näyttää se.

IMG_3217

Liikkeellä

On Tekijä Marita Niemelä5 kommenttia

Pelko pysäyttää ja jähmettää. Se ei päästä eteenpäin, siihen jää jumiin. Ei enää tiedä, mihin suuntaan liikahtaisi ja siksi ei liikahda minnekään. Kai se on pelon ydintä. Estää liike, joka suuntautuu pelkoa kohti.

Sillä niinkin on, että pelko on suurimmillaan juuri ennen kuin sen kohtaa. Silloin, kun väistämisen mahdollisuus on vielä olemassa houkuttelevana, vaistomaisena reaktiona. Väistä ja pakene. Siihenhän pelko kehottaa. Ja kuitenkin pelko siitä, mitä voisi tapahtua, mitä ehkä tapahtuu, mitä ei varmuudella tiedä tapahtuvaksi, on ehkä sittenkin pahempi kuin se, mitä lopulta tapahtuu.

Silloin, kun pelon lopulta kohtaa, ei ole enää takaisinpaluun mahdollisuutta. Silloin ollaan jo menossa eteenpäin, liikkeessä. Ja ehkäpä juuri liike tuo vapautta ja helpotusta pelkoon. Liikkeessä kaikki on mahdollista ja kaikki on muutoksessa. Ja kun kaikki on muutoksessa, ei mikään ole pysyvää, ei edes pelko tai se, mitä pelkää. Liike tekee sen, että olosuhteet, tapahtumat ja tunteet muuttuvat. Ja muuttuessaan lopulta menevät myös ohi, hyvässä ja pahassa.

Kun pelkää, vaistomaisena liikkeenä on pysähtyä ja sitten perääntyä, jäädä odottamaan. Mutta jospa askel kulkisikin pysähdyksen jälkeen eteenpäin. Jos kohtaisi eikä väistäisi. Toimisi eikä jähmettyisi. Luottaisi, että eteenpäin suuntautuva liike vapauttaa.

IMG_2208

Pelkojen ohittaminen

On Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Mietin taas pelkojen kohtaamista ja niiden kanssa elämistä. Pelko kai aina juontaa juurensa jostakin haavasta, tutusta tai tiedostamattomasta. Helpompaa on elää pelon kanssa, joka on tuttu, jonka on tavannut aiemminkin ja josta on jo saanut jonkinlaisen erävoiton, vaikka pienenkin. Sillä ainahan ne taitavat silti nostaa päätään sopivan tilaisuuden tullen. Kun jokin ne herättää, kun tuttu tilanne toistuu tai kun haavoittumisen mahdollisuus on jälleen näköpiirissä. On kai sittenkin eri asia käsitellä jokin menneisyyden haava, tulla sinuiksi sen kanssa, oppia elämään sen kanssa, todeta se loppuun käsitellyksi, kuin antautua uudelleen samankaltaiseen tilanteeseen, jossa haava aikanaan syntyi. Antaa ikään kuin uusi mahdollisuus haavoittumiselle. Ja samalla tietenkin uusi mahdollisuus elämälle, ilolle, riemulle, rakkaudelle, kaikelle sille hyvälle, jota mikä tahansa uusi mahdollisuus mukanaan kantaa.

Uskon, että pelkoja kannattaa katsella, eikä niitä ainakaan kannata väistää. Vaikka ne ovatkin ikäviä seuralaisia, vaikka niillä onkin usein niin tympeitä tarinoita kerrottavanaan. Eipä niiden tarkoituksena olekaan mieltä ylentää, vaan herättää, kavahduttaa. Säikäyttää, saada perääntymään, vetäytymään kuoreen.

Olisiko se sitten avoimuus, joka pelon kohtaamisessa eniten auttaisi. Rehellisyys, kaiken katseleminen sellaisena kuin se on, kaiken näyttäminen, päivänvaloon tuominen. Ainakin itselle, ehkä myös muille, jos oikein rohkeaksi ryhtyisi. Ei itseään repiä kannata, eikä arpien pintaa tarvitse rikkoa, mutta rehellinen on oltava. Katsottava pelkoa silmästä silmään. Lämpimästi, rakastavasti, lempeästi. Sillä sehän on mielen tuote, osa minuutta. Ja itseensähän voi ja kannattaa suhtautua hellästi, rakastavasti. Niin myös pelkoon. Helliä se pilalle, halia se hajalle.

Huomata pelko, katsella, kuunnella. Se joko jää siihen tai menee pois. Älä tee mitään, mitä se sanoo. Mutta jatka silti eteenpäin. Älä anna sen pysäyttää. Älä anna sen estää elämää virtaamasta. Vanha hyvä neuvo: toimi vain rakkaudesta käsin, älä reagoi pelkoon.

Ei peloista taida koskaan täysin eroon päästä, niin etteivät ne kummittelisi jossain. Ne ovat jälkiä, joita ei ehkä voi kokonaan pyyhkiä pois. Mutta ne voi kohdata ja sitten taas ohittaa, uudelleen ja uudelleen. Ja ehkäpä niiden jälki ja voima juuri ohittamisista haalistuu. Siitä, ettei niille anna valtaa, ettei niiden anna ohjata ja päättää. Ja kun ne riittävän usein sivuuttaa, tietoisesti, ehkäpä ohittamisesta tulee aina vain helpompaa, kerta kerralta.

IMG_1016

Rakkaus ja pelko

On Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Elämä on pohjimmiltaan yksinkertaista. Monimutkaisuus on mielen rakennelmaa ja mieli itsessään kuin sokkelo, jonne on helppo eksyä. Mielen rakentamissa labyrinteissa loputtomasti seikkailleelle yksinkertaisuus on kaunista ja voimaannuttavaa.

Pidän ajatuksesta, että maailmaa ja ihmistä hallitsee kaksi voimaa, rakkaus ja pelko. Kaikki, mitä ajattelen, tunnen ja koen, on lähtöisin jommasta kummasta. Ilo, riemu, ystävyys, kauneus, lämpö, hyvyys ovat rakkauden johdannaisia. Rakkaus ei ole vain tunne, vaan voima, joka näyttäytyy ajatuksissa, tunteissa, teoissa. Valon pilkahdukset elämässä kertovat rakkaudesta, joka tekee taustalla hiljaa tehtäväänsä. Viha, katkeruus, kateus, mustasukkaisuus, kyynisyys perustuvat pelkoon. Vaikkapa pelko loukatuksi tai mitätöidyksi tulemisesta, joka nostattaa vihan tunteita toista ihmistä kohtaan. Pohjimmiltaan kyse ei kuitenkaan ole toisesta ihmisestä ja hänen toiminnastaan, vaan omasta pelostani.

En usko, että pelko itsessään olisi paha. Pelolla on tehtävänsä, se varoittaa ja herättää meidät huomaamaan mahdolliset uhat, suojeleekin. Pelko voi myös kertoa meille paljon itsestämme. Pelko voi näyttää sokeat kohtamme, ne, jotka vielä estävät meitä olemasta täysin vapaita sieluja. Ei pelkoa tarvitse pelätä, mutta sen kohtaaminen ei ole miellyttävää. Kohtaaminen vaatii vaivannäköä, mukavuusalueelta poistumista.

Tunne toimii johdattimena ja se on helppo havaita. Vaikeampaa on mennä tunteen taakse, etsiä syvemmällä vaikuttava pelko ja antaa sille nimi. Nähdä se ja ymmärtää, että se on olemassa. Toisaalta paljon muuta ei ehkä tarvitsekaan tehdä. Ei ole välttämätöntä muuttaa, poistaa tai väistää pelkoa. Mutta nähdä se täytyy, jos sen voimasta haluaa olla vapaa.

Yritän tavata pelon mahdollisimman usein. Haluan kutsua sen tietoisesti peremmälle, kun huomaan sen vilahtavan lähelläni. Uskon, että kun tutustun siihen ja kuuntelen, mitä sillä kulloinkin on sanottavanaan, meistä tulee hyvät tuttavat. Silloin sen ei tarvitse enää hiiviskellä nurkissa. Minusta sen paikka on keskellä lattiaa, päivänvalossa, jossa voin nähdä sen kokonaan. Annan sille puheenvuoron ja kuuntelen, mitä se haluaisi minun tekevän. Ja päätän sitten olla tekemättä niin. Etsin toisen tien.

Se toinen tie on rakkaus. Ja se onkin jo toinen tarina.

IMG_0859

Todellisen minän esiinkutsu

On Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

On asioita, jotka estävät todellista minää, sielua, tulemasta esiin ihmisessä. Jokaisella ihmisellä, jokaisella sielulla, on omat haasteensa ja vaikeutensa, jotka sen tulee tässä elämässä kohdata ja ylittää päästäkseen esille koko voimassaan.

Todellista minää ei kai voi päästää esiin, ellei sen olemassaoloa ensin tunnista. Jos pysähdyn kuoreen, tähän ihmisyyteen, identiteettiini, tarinaani, elämänkaareeni, elämäntilanteeseeni, en voi tavoittaa sielun syvyyttä. Onko ensimmäinen askel oivaltaa, että minä olenkin enemmän. Ihminen onkin jotain enemmän, jotain muuta. Ihmisen ydin onkin se, jolla on merkitystä. Ydin, jossa asuu rauha, tasapaino ja rakkaus.

Oivalluksen myötä saattaa syntyä halu pysähtyä ja kohdata itsensä, oppia tuntemaan tuo todellinen minuus. Tarvitaan aikaa, tilaa, hiljaisuutta, keskeneräisyyden sietämistä. Pysähtymisen myötä ehkä huomaa, miten monin tavoin ihmisen oma mieli asettaa esteitä todellisen minän kohtaamiselle. Jokaisella meistä on omat henkilökohtaiset pelkomme, jotka pysäyttävät todellisen minän, kun se pyrkii esiin. Sulkevat sen kuoreensa.

Pelot ja niistä lähtöisin olevat toimintamallit ovat kuin ihmisen suojakilpiä ulkoista maailmaa vastaan. Ne ovat opittuja toimintatapoja, joihin ihminen turvautuu silloin, kun tuntee olonsa uhatuksi, haavoittuvaksi, herkäksi. Mutta todellisuudessa ne eivät suojaa, vaan kahlitsevat. Estävät todellista minää tulemasta näkyville. Sielu on silloin tavoittamattomissa, myös itsellemme.

Mietin omia esteitäni sielun tavoittamiselle, sielusta käsin elämiselle. Listalleni kirjautui hallinnan menettämisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko, heittäytymisen vaikeus, ujous, turvallisuushakuisuus. Asioita, joilla jokaisella on oma syynsä ja tarkoituksensa elämässäni. Uskon, että tehtävänäni on oppia elämään niiden kanssa siten, etteivät ne enää estä todellisen minän esiintuloa. Ensimmäinen askel uudenlaisessa rinnakkaiselossa pelkojen kanssa on tuoda ne päivänvaloon.

Miltä Sinun listasi näyttää?

IMG_0741