Joskus syvä ymmärrys on kuin kirkas välähdys. Sitä ennen ihminen saattaa olla vuosikausia lukossa. Jokin asia vaivaa ja häiritsee, vangitsee. Sitä tietää, että kaikki ei ole kohdallaan, tietää, että oma suhtautuminen on jollain tavalla vinossa. Voi jopa aavistaa, mikä ei ole kohdallaan tai millä tavalla oma asenne on vinoutunut. Mutta ei löydä ulospääsyä. Tuntuu kuin polkisi paikallaan, pettävällä maaperällä. Kunnes, jonain päivänä, näennäisen yhtäkkisesti, asian vain näkee uudessa valossa. Tunnelukko avautuu, näkökenttä selkiintyy, palat loksahtavat kohdalleen. Ihminen oivaltaa.

Oivallusta ei voi suorittaa, sitä ei voi tilata, sitä ei voi päättää tekevänsä. Oivallus ei ole mielen tuotos, vaan jotain syvempää. Uskon että siinä hetkessä on kyse syvästä ymmärryksestä, joka on lähtöisin sielun viisaudesta ja joka lopulta läpäisee mielen ja tunteiden kerrokset. Kyse ei ole loogisesta, järkiperäisestä ajatuksesta. Ihminen on ehkä mielensä tasolla jo pitkään tiennyt asian, mutta ei ole silti kyennyt tuntemaan sitä totuudeksi. Kokemaan sitä todeksi joka solullaan. Oivallus ei ole vielä ollut valmis. Yhteys sieluun ei ole ollut täysin auki.

Oivalluksen hetkellä ihminen saa yhteyden omaan totuuteensa, sielun tietoisuuteen. Ehkä juuri siksi syvä ymmärrys, oivallus, on niin varmaa. Sen vain tietää oikeaksi. Ilman selityksiä, ilman todisteita. Se tuntuu oikealta. Se tuntuu hyvältä. Se tuntuu helpolta. Se tuntuu selkeältä. Siitä tulee rauhallinen olo.

Jotkut sanovat, että sielun syvän viisauden tuntee siitä, että siihen ei liity valtaisaa tunnekuohua. Ei suuntaan eikä toiseen. Ei siis suurta innostusta, mielihyvän kuohahdusta, vaan tyyneyttä. Sielun totuus ei saa adrenaliinia virtaamaan. Sielun totuus ei innosta meitä syöksymään suin päin juuri keksimäämme uuteen haasteeseen ja toteuttamaan mielen kiihkossa uusia ideoitamme. Sielun totuus ei johdata meitä tunteiden vuoristoradalle, vaan syvään rauhaan.

Sielun totuuden äärelle pysähtyy mielellään. Se hiljentää ja rauhoittaa. Siitä ei haluaisi poistua. Siihen haluaisi jäädä pitkäksi aikaa kuuntelemaan, tunnustelemaan, ihmettelemään. Siinä on jotain kallisarvoista, jotain hyvin herkkää, koska se on niin totta.

Sielun totuus ei muutu eläväksi, ellei sitä ala elää todeksi, joka päivä. Joskus todeksi eläminen tarkoittaa oman toiminnan uudelleen suuntaamista, joskus olosuhteiden muuttamista, joskus ajattelutavan ja asenteen tietoista muokkaamista. Käännös voi olla hidas ja tuntua vaikealta. Vaikka oivallus olisi kirkas, voivat vanhat toiminta- ja ajatusmallit olla vielä vahvoja. Vaikka kyse on sielun totuudesta, mieli voi sen hetkellisesti haudata, jos se uhkaa vallitsevaa ajatteluamme, identiteettiämme, elämäntarinaamme.

Mutta mitä syvemmin sielun totuuteen sitoutuu, sitä helpommaksi tie käy. Sillä jokainen askel, pienikin, tuntuu oikealta. Ja ihminen tuntee, että hän kulkee kohti rauhaa.