Velvollisuus ymmärretään usein suuntautuvan meistä ulospäin. Meillä on velvollisuuksia muita ihmisiä, läheisiämme, ystäviämme, naapureitamme, työnantajaa, harrastuspiirejä tai yhteiskuntaa kohtaan. Velvollisuus on jotain, jonka olemme oma-aloitteisesti ottaneet kantaaksemme tai joka on meille ulkopuolelta annettu. Velvollisuudentunne voi tuntua palkitsevalta, mutta ehkä sitäkin useammin hieman raskaalta, vaivalloiselta ja syyllisyydentunteeseen sekoittuvalta. Tunnemme ehkä syyllisyyttä, jos emme aina jaksaisikaan noudattaa tai suorittaa velvollisuuksiamme.

Mietin, miksi emme useammin puhu siitä, mitä velvollisuuksia meillä on itseämme kohtaan. Itsestä huolehtiminen, vastuunotto omista teoista ja tunteista ja itsensä rakastaminen ovat tehtäviä, jotka helposti liitämme omalle kontollemme, ainakin puheissa. Mutta mietin, mitä jos niiden lisäksi meillä kaikilla olisikin ensisijaisena velvollisuutena löytää omat ainutlaatuiset lahjamme.

Mitä jos tarkoituksenamme onkin löytää itsestämme se ominaisuus tai ne piirteet, joita vaalimalla tulemme eniten omaksi itseksemme, ilmentäen oman sielumme aidointa kuvaa. Jospa velvollisuutenamme onkin heijastaa lahjamme ulospäin, antaa ne maailman ja muiden käyttöön, auttaaksemme ja palvellaksemme itseämme ja muita. Jospa lahjojemme löytäminen ja valjastaminen johdattaisi meidät omalla polullamme kohtaamaan juuri ne opit, kompastelut ja onnen hetket, jotka meille on tarkoitettu. Jospa sillä tiellä täyttäisimme tehtävämme ja velvollisuutemme myös muita ihmisiä kohtaan loppujen lopuksi kaikkein parhaiten. Silloinhan antaisimme itsestämme sitä kaikkein parasta ja aidointa, jota voimme toisille tarjota. Ulkoiset velvollisuutemmekaan eivät määrittyisi vain yleisten käsitysten mukaan, kaikille samanlaisina, vaan ne olisivat juuri meille räätälöidyt, meidän tehtäväksemme tarkoitetut.

Mitä se silloin tarkoittaisi meille, juuri nyt ja tänään. Olisiko tärkeintä oppia tuntemaan, millaisessa tekemisessä tai olemisessa juuri omalla kohdallamme energia virtaa vapaimmin, ilo pulppuaa, innostus sykkii tai sielunrauha vallitsee. Tai mikä on meille helppoa, vaivatonta, kevyttä. Niin helppoa, että muutkin sen huomaavat ja sitä ihailevat. Tunnistaa se ja kulkea sitä kohti, uskollisesti ja tunnollisesti. Kääntyä pois silloin, kun tunnemme veden seisahtuneen tai virtauksen pysähtyneen, tai kun huomaamme lahjamme jäävän itseltämmekin unohduksiin. Luottaa siihen, mikä tuntuu oikealta suunnalta, vaikka lopputulemaa ja päämäärää ei olisikaan näköpiirissä. Uskaltaa uskoa siihen, että jokaisella meistä on ainutlaatuisia lahjoja ja elämäntehtäviä, jotka avautuvat silloin, kun kuljemme matkaa sisimpämme suuntaan.