Suoritatko sittenkin

On 17 lokakuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Ihminen voi sortua suorittamaan niin monella tavalla. Arjen kulku voi olla kiireistä, velvoitteiden täyttämää, joskus olosuhteiden tai elämäntilanteen sanelemana. Joskus voimme arjen tehtävien suorittamiseen tai suorittamatta jättämiseen vaikuttaa enemmän, joskus vähemmän.

Myös minuuttaan voi suorittaa, arjen konkreettisten haasteiden keskellä luovimisen lisäksi. Ihminen voi pyrkiä kehittämään itseään entistä parempaan kuntoon joko fyysisesti tai henkisesti. Molemmissa pätee sama sääntö, jonka mukaan ilman työtä ei tule tuloksia. Toisaalta, ilman riittävää lepoa tie ei kanna kovin pitkälle. Jos itsestään ei pidä huolta, kunto heikkenee.

Jos henkistä kuntoaan pyrkii parantamaan liian tavoitteellisesti ja konemaisesti, on innostus itsensä kehittämisestä lyönyt jo yli. Kyse ei olekaan enää uuden oppimisesta, oivaltamisesta, havainnoimisesta, vaan vakavamielisestä kilvoittelusta. Ihanteen saavuttamisesta, tyytymättömyydestä itseensä. Samalla, kuin huomaamatta, ilo hiipuu ja katoaa.

Jospa ilon häviäminen onkin sisäsyntyinen hälytysmerkki. Herää, huomaa. Kaikki ei ole kunnossa. Muuta suuntaa. Jospa et suorittaisikaan kaikkea. Jospa antaisit vain asioiden ja itsesi olla. Jospa itsensä rakastaminen tarkoittaisikin sitä, että luovut vääränlaisista vaatimuksista itseäsi kohtaan. Ettet katso itseäsi ulkopuolisen kohteen tavoin, kuin ongelmien kimppuna, joka tulee hoitaa kuntoon. Jotta sitten. Jotta sen jälkeen voisi olla jotain muuta kuin nyt. Jotta sitten saavuttaisi sen, mitä toivoo. Rauhaa, onnellisuutta, iloa, keveyttä, tyyneyttä, terveyttä, rakkautta, tai mitä nyt kukin meistä eniten juuri tänään kaipaa.

Vasta olemisen sallimisessa on todellista armollisuutta ja rakkautta omaa itseä kohtaan. Ehkäpä meidät on opetettu elämään tavoitteellisesti niin monella tavalla, että toimintamallista on vaikea irrottautua. Mutta eihän ihmisen sisimmälle voi asettaa tavoitteita. Ei sielua voi käskeä, ohjata, hallita. Sen tulee saada olla, vapaasti. Ilo ei ryöpsähdä pintaan suorittamisen tuloksena, se saapuu sitten kun sillä on tilaa hengittää. Se saapuu sitten kun sinulla on tilaa hengittää itsessäsi.

Syvä ilo

On 28 helmikuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä3 kommenttia

Kukapa olisi arvannut, että syvyydestä löytyykin kepeys. Että sielusta ohjautuva elämä voikin olla köykäistä, kuin höyhenen leijailu. Vapaata, riemullista, tuulen suunnille antautuvaa.

Luulitko sinäkin, että syvyys toisi mukanaan synkkyyttä. Luulitko, että pinnan alta kumpuaisi vaatimus vakavuuteen ja taipumus totisuuteen. Etkö jaksanut pohtia syvällisiä, kun et halunnut synkistyä. Etkö halunnut hidastaa, kun sinulla oli kiire nauttia elämästä. Etkö arvannut, että se kaikki etsimäsi löytyykin sieltä mikä näyttää päinvastaiselta. Että kolikon kääntöpuoli ei ole vain kielikuva vaan tietä viitoittava totuus.

Etkö sinäkään arvannut, että rauha voikin tuoda mukanaan riehakkuutta. Elämään heittäytymistä, rohkeutta nauraa ei vain mielellään vaan täydellä sydämellään. Että hiljaisuudessa voikin syntyä riemu, jonka kaiku kantaa kauemmas kuin kuvittelit mahdolliseksi. Että tyhjä tila voikin täyttyä kuin itsestään pulppuavan kuplivalla tunteella. Tunteella, jolla ei ole lähdettä näköpiirissään. Ilo, riemu, nauru ei mistään. Ei mistään ja kaikesta. Että sellainen ilo, jolla ei ole määrää, syytä, rajaa tai kohdetta, voikin olla ulottuvillamme.

Ilo joka syntyy vapaudessa, syvyydessä, ei tarvitse ulkoista sytyttäjää. Se syttyy itsestään, nauttii kun maailma ympärillä leikkii ja jatkaa sitten taas kulkuaan. Kiinnittymättä mihinkään, mitään tarvitsematta. Näkemällä kauneuden itsessään ja kaikissa.

Ei kepeys ole syvyyden puutetta tai kyvyttömyyttä nähdä pinnan alle. Se on minuuden tavoittamista, leikkiä, naurua, heittäytymistä. Olla ja nauraa kuin pieni lapsi, täydestä sydämestään, yhä uudelleen kolaustenkin jälkeen. Sillä ei ilo ole ihmisen ulkopuolella, se on sinussa.

Unelmista

On 31 joulukuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Unelmat ovat merkityksellisiä. Niillä on eteenpäin vievää, parantavaa voimaa. Ne ovat kehyksiä, joiden puitteissa elämä ohjautuu ja jotka suuntaavat elämän kulkua. Ne johdattavat eteenpäin, auttavat huomaamaan tärkeät risteykset ja tarttumaan eteen tuleviin mahdollisuuksiin. Ilman unelmia on vaikea tietää, mihin suuntaan kulkea.

Uskon, että on tärkeää päästää irti ajatuksesta, että unelmien on pakko toteutua. Ehkä irtipäästäminen on jopa edellytys sille, että unelma lopulta toteutuu. Jos unelmaan kiinnittyy liiaksi, kääntyy se itseään vastaan. Unelman todeksi tulemisesta voi tulla onnellisuuden ehto. Kaikenlainen riippuvuus estää vapauden ja unelma muuttuukin kahleeksi. Samalla kun toivoo unelman toteutuvan, pelkää ettei niin tapahdukaan. Silloin unelman juuret ovat pelossa tai ulkoisessa tarpeessa, eivät rakkaudessa.

Jos unelman juuret ovat rakkaudessa, on irrottautuminen helpompaa. Unelma ei täytä kuviteltua puutetta vaan täydentää nykyisyyttä ja rakentuu ilolle. Unelman olemassaolo itsessään jo ohjaa tätä hetkeä ja lisää iloa, tänään. Unelma voi työskennellä vapaasti. Se riittää sellaisenaan. Ja toteutuu joskus, jos on toteutuakseen. Silti unelmaan kannattaa uskoa lujasti. Uskoa, muttei tarrautua.

Unelma on voima, joka johdattaa, mutta jonka lopullista päämäärää ei mieli voi koskaan tietää. Unelmia ei kannata muovata mielen kautta, sillä mieli voi helposti harhautua pelon poluille. Unelman täytyy antaa nousta sydämestä ja sielusta, jolloin se toteuttaa ihmisen sisäistä maailmaa ja korkeampaa suunnitelmaa. Sielun unelmaa ei voi rakentaa rationaalisen mielen kerroksista, vaan sen täytyy antaa nousta pintaan itsestään. Odottaa, olla hiljaa ja kuunnella. Avautua unelmalle.

Ja sen jälkeen uskaltaa unelmoida, yhä uudelleen.