Mietin taas pelkojen kohtaamista ja niiden kanssa elämistä. Pelko kai aina juontaa juurensa jostakin haavasta, tutusta tai tiedostamattomasta. Helpompaa on elää pelon kanssa, joka on tuttu, jonka on tavannut aiemminkin ja josta on jo saanut jonkinlaisen erävoiton, vaikka pienenkin. Sillä ainahan ne taitavat silti nostaa päätään sopivan tilaisuuden tullen. Kun jokin ne herättää, kun tuttu tilanne toistuu tai kun haavoittumisen mahdollisuus on jälleen näköpiirissä. On kai sittenkin eri asia käsitellä jokin menneisyyden haava, tulla sinuiksi sen kanssa, oppia elämään sen kanssa, todeta se loppuun käsitellyksi, kuin antautua uudelleen samankaltaiseen tilanteeseen, jossa haava aikanaan syntyi. Antaa ikään kuin uusi mahdollisuus haavoittumiselle. Ja samalla tietenkin uusi mahdollisuus elämälle, ilolle, riemulle, rakkaudelle, kaikelle sille hyvälle, jota mikä tahansa uusi mahdollisuus mukanaan kantaa.

Uskon, että pelkoja kannattaa katsella, eikä niitä ainakaan kannata väistää. Vaikka ne ovatkin ikäviä seuralaisia, vaikka niillä onkin usein niin tympeitä tarinoita kerrottavanaan. Eipä niiden tarkoituksena olekaan mieltä ylentää, vaan herättää, kavahduttaa. Säikäyttää, saada perääntymään, vetäytymään kuoreen.

Olisiko se sitten avoimuus, joka pelon kohtaamisessa eniten auttaisi. Rehellisyys, kaiken katseleminen sellaisena kuin se on, kaiken näyttäminen, päivänvaloon tuominen. Ainakin itselle, ehkä myös muille, jos oikein rohkeaksi ryhtyisi. Ei itseään repiä kannata, eikä arpien pintaa tarvitse rikkoa, mutta rehellinen on oltava. Katsottava pelkoa silmästä silmään. Lämpimästi, rakastavasti, lempeästi. Sillä sehän on mielen tuote, osa minuutta. Ja itseensähän voi ja kannattaa suhtautua hellästi, rakastavasti. Niin myös pelkoon. Helliä se pilalle, halia se hajalle.

Huomata pelko, katsella, kuunnella. Se joko jää siihen tai menee pois. Älä tee mitään, mitä se sanoo. Mutta jatka silti eteenpäin. Älä anna sen pysäyttää. Älä anna sen estää elämää virtaamasta. Vanha hyvä neuvo: toimi vain rakkaudesta käsin, älä reagoi pelkoon.

Ei peloista taida koskaan täysin eroon päästä, niin etteivät ne kummittelisi jossain. Ne ovat jälkiä, joita ei ehkä voi kokonaan pyyhkiä pois. Mutta ne voi kohdata ja sitten taas ohittaa, uudelleen ja uudelleen. Ja ehkäpä niiden jälki ja voima juuri ohittamisista haalistuu. Siitä, ettei niille anna valtaa, ettei niiden anna ohjata ja päättää. Ja kun ne riittävän usein sivuuttaa, tietoisesti, ehkäpä ohittamisesta tulee aina vain helpompaa, kerta kerralta.