Sinä riität

Miten vapaata onkaan elämä, kun ei tarvitse olla mitään muuta kuin se joka on ja olla juuri siinä, missä on, juuri tänään. Se vapaus on ulottuvillamme, kunhan sen vain muistamme, huomaamme ja oivallamme todeksi. Kunhan muistutamme siitä itseämme riittävän usein.

Sillä se jää helposti unohduksiin. Se jää tavoittelemisen, suunnittelemisen, eteenpäin menemisen, suorittamisen, itsensä kehittämisen ja tulevaisuudesta innostumisen jalkoihin. Se, että kuljemme eteenpäin ja kehitymme ja innostumme, ei tarkoita ettemmekö voisi olla levollisia juuri nyt. Ettemmekö voisi levätä itsessämme juuri tänään. Tässä näin, tällaisena kuin olemme. Koimme sitten olomme tänään onnelliseksi, tyytyväiseksi, väsyneeksi, surulliseksi, riemulliseksi tai tasaisen rauhalliseksi.

Jospa sanoisimme itsellemme tänään: minä riitän juuri tällaisena kuin olen tänään ja että olen juuri tänään juuri oikeassa paikassa. Jospa emme antaisi egon sanella elämäämme, vaan sanoisimme aidosti, että minä rakastan sitä minää, joka olen tänään enkä malta odottaa sitä minää, joka minusta vielä kuoriutuukaan. Ja että on mahtavaa olla minä tänään, tällaisena, tässä ja nyt.

IMG_2960

Määrittelemätön minä

Kysymys todellisesta minuudesta on pyörinyt mielessäni paljon viime aikoina. Ajatus siitä, että henkisen elämän tarkoituksena ei ole tulla jonkun ihanteen kaltaiseksi, vaan ainoastaan omaksi itsekseen, on mielestäni kaunis. Eikä kyse oikeastaan ole edes joksikin tulemisesta, vaan olemisesta. Olla se, joka jo on. Ehkä purkaa kaikki esteet, jotka elämänsä aikana on eteensä rakentanut. Kaikki ne, jotka pitävät todellisen minuuden piilossa, pinnan alla, itseltäkin näkymättömissä. Uskomukset, pyrkimykset, itsen ulkopuolelta kumpuavat odotusarvot. On vapauttavaa ajatella, että minuuteen ei kuuluisikaan mitään tavoitetta, haavetta, toivetta tai ajatusta, johon liittyy odottava määre “sitten kun”. Vaan että kaikki olennainen olisikin jo nyt olemassa, meissä. Ehkä enää vain löytämistä vailla.

Luulen että samaa pyrkimyksistä ja määrittelyistä irrottautumista tarvitaan myös olemisen ymmärtämisessä. Minuuskin on muutoksessa, näyttäytyy eri tavoin eri tilanteissa ja elämän olosuhteissa. Jospa ei yrittäisikään määritellä itseään mitenkään. Jos jotain yrittäisi, yrittäisi irrottautua määrittelyistä. Ettei uskoisi mitään niitä sanoja joilla minua määritellään tai joilla ominaisuuksiani, luonnettani tai persoonaani tulkitaan. Ettei mikään oma tai toisen ihmisen toive tai ihailu saisi itseä lukkiutumaan ajatukseen siitä mitä minä olen. Sillä en usko että määrittelyt ja tarinat ovat todellisia, vaan vain ohimeneviä tunteita, olotiloja ja kokemuksia. Ja mikään niistä ei kerro siitä, millainen minä olen. Minäkin virtaan. Minuuskaan ei ole pysyvä tai stabiili, vaan jatkuvassa liikkeessä, värähtelyssä, muutoksessa.

Ja mitä sitten jää jäljelle, jos itseään ei voi määritellä tai turvautua kuvaileviin kertomuksiin minuudesta. Ehkäpä lopullista vastausta ei tarvitse löytää. Ehkä tärkeintä on miettiä, miten minä olen juuri tänään, juuri nyt. Unohtaa mielestään uskomukset ja tarinat, jotka rajoittavat ja ohjaavat. Unohtaa tarinat itsestään. Vain olla. Olla tänään niin vahvasti minä kuin vain minä osaan. Olisiko se tuo kuuluisa paras versio itsestä. Sellainen olemus, joka ilmentää itseään niin vahvasti, ettei määrittelyille tai luokitteluille jää sijaa. Että se mikä jää, on vain minuutta, määrittelemätöntä ja puhdasta, omaa itseä. Se tuntuu vaikealta ymmärtää ja samalla niin vapaalta. Siinä tilassa ihmisen taitaa olla helppo hengittää.

IMG_2568

Oma voima

Meissä kaikissa asuu voima. Voima joka kantaa, rauhoittaa, tyynnyttää ja sulkee syleilyynsä. Voima jonka varassa mikään koettelemus ei ole liikaa. Voima jonka kannattelemana jokaisesta päivästä voi löytää rauhan.

Ihmisen oma voima asuu pinnan alla, syvyyksissä, pohjalla. Voi olla, että sinne päästäkseen on uskallettava astua tuntemattomaan, jopa pimeään. Matka ei ole aina miellyttävä eikä sille siksi välttämättä tee mieli lähteä. Se voi olla vaivalloista, epävarmaa ja perille pääsy tuntuu epätodennäköiseltä. Jos tietäisimme varmuudella, mitä perillä odottaa, lähtisimme. Mutta emme voi etukäteen tietää, että oma voima on olemassa. Olemme ehkä lukeneet siitä, kuulleet kertomuksia, tunteneet häivähdyksiä. Mutta emme ehkä uskalla luottaa.

Kuinka moni meistä polkee levottomana lähtökuopissaan, tietäen, että sisin kutsuu ja oma voima odottaa löytämistään. Kuinka moni hukuttaa kaipauksensa, sisintään harhauttaen, lähtöä lykäten. Suunnaten huomionsa itsensä ulkopuolelle, etsien turvaa ja mielihyvää ulkoisista olosuhteista, saavutuksista, suorituksista, toisista ihmisistä.

Niin helposti kuin takerrummekin ulkoiseen turvaan, yhtä mielellämme voimme ottaa pelastajan roolin toisen ihmisen elämässä. Yritämme kantaa hänen taakkaansa, lievittää hänen tuskaansa, kertoa hänelle kuinka hänen tulisi elää. Ehkä tunnemme itsemme siten tarpeellisiksi, ehkä löydämme siten tarkoitusta omaan elämäämme, ehkä koemme sen velvollisuudeksemme.

Mitäpä jos emme kantaisikaan toinen toistemme taakkoja. Jospa emme eläisikään toisten elämää heidän puolestaan. Jospa olisimme vain olemassa ja kannustaisimme heitä löytämään oman voimansa. Sen, joka ei olisi meistä riippuvainen. Sen, jonka avulla he voisivat seistä omilla jaloillaan. Jospa olisimmekin toinen toisillemme tukena sillä matkalla, jonka jokainen tekee itseensä.

Ja mitäpä jos emme katsoisikaan toisiimme odottaen näkevämme pelastajaa. Jospa emme odottaisikaan toisen täyttävän tarpeitamme, vastaavan vaatimuksiimme, toteuttavan toiveitamme. Uskaltaisimmeko myöntää, että tuo kaikki onkin omalla vastuullamme.

Jospa kysyisimmekin toinen toisiltamme, miten minä voin auttaa sinua löytämään sinut? Uskaltaisimmeko kannustaa rakkaimpamme tuolle matkalle. Tietäen, että hänen löytöretkensä ei välttämättä johda samaan suuntaan kuin omamme. Tietäen, että saatammekin muuttua hänelle tarpeettomaksi. Uskaltaisimmeko silti. Sillä eikö se olisi suurinta rakkautta, auttaa ja rohkaista toista löytämään oma vapautensa ja voimansa.

IMG_1039

Onnellisuus on sielun tila

Onnellisuuden tavoitteleminen ja onnen etsiminen on syvästi inhimillistä. Kukapa ei toivoisi onnellisuutta ja rakkautta elämäänsä. Ihmisellä voi olla vahvat ja vakiintuneet käsitykset siitä, mitkä asiat tekevät hänet onnelliseksi. Voi olla, että ihminen mieltymyksiään ja toiveitaan listatessaan asettaa tiedostaen tai tiedostamattaan onnellisuudelleen ehtoja. Silloin onnellisuuden edellytyksenä on, että tämän tai tuon asian tulee tapahtua.

Uskon, että onnellisuudessa on pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen on kosketuksissa sieluunsa ja elää elämäänsä sielustaan käsin. Onnellisuus on jotain, joka on pysyvää ja olemassa jo nyt, kaiken aikaa, ilman ulkopuolisia vaikutteita. Onnellisuuden tavoittelussa ei ole kyse siitä, mitä saan tai saavutan tullakseni onnelliseksi. Kyse on siitä, onnistunko poistamaan edestäni kaiken sen, joka estää minua olemasta yhteydessä sieluuni ja siitä kumpuavaan onnellisuuteen. Kyse on siitä, vapautanko itseni näkemään, kuulemaan, tuntemaan ja kokemaan kaiken sen, joka jo on. Ei elämäni olosuhteissa, vaan elämässä itsessään. Siinä, joka ulottuu laajemmalle kuin se, mitä nimitämme elämäntarinaksemme.

Onnellisuus ja vapaus liittyvät yhteen. Vapaus tarkoittaa henkistä vapautta, henkistä riippumattomuutta ulkoisista olosuhteista. Asiat, jotka rajoittavat vapauttamme ja saavat meidät takertumaan elämäntilanteisiin, toiveisiin, asioihin tai ihmisiin, seisovat onnellisuuden edessä. Ne eivät poista onnellisuutta, mutta ne vaikeuttavat sen näkemistä ja kokemista.

Elämän ulkoisista puitteista saa ja kuuluu nauttia. Nauttiminen ja iloitseminen ei estä onnellisuutta, mutta riippuvuus ja pelko ilon aiheuttajan menettämisestä rakentaa muuria onnellisuuden eteen. Erottaa ihmisen sielustaan. Kun yhteys sieluun katkeaa, suuntaa ihminen huomionsa yhä vahvemmin ulkoapäin tuleviin onnen, ilon ja mielihyvän lähteisiin. Elämän jatkuva virtaus huolehtii siitä, että mikään ulkoinen ei pysy paikoillaan. Ei siten myöskään mikään ulkoinen onnen lähde voi säilyä ikuisesti samanlaisena, jolloin ihmisen onnellisuus niihin ankkuroituessaan on aina uhattuna.

Onnellisuus on niin paljon lähempänä, niin paljon helpompaa, niin paljon yksinkertaisempaa kuin monesti luulemme. Onnellisuus on sielun pysyvä tila. Onnellisuus on jo meissä, nyt ja aina. Jos vain katsomme, näemme, koemme. Jos uskallamme luopua siitä, mikä erottaa meidät sielustamme ja rajoittaa henkistä vapauttamme. Ja vastaanottaa sen, mikä tulee tilalle, kun päästämme irti.

IMG_0999

Minä itse – kontrolloinnin viimeinen linnake?

Onhan se itsestään selvää, että elämää ei voi hallita. Että elämän virtaan tulee vain astua ja antaa sen kuljettaa. Ei vastustella, vaan antautua. Sallia, hyväksyä, hengittää syvään ja yllättyä, yhä uudelleen. Uskoa, luottaa ja uskaltaa.

Onhan se itsestään selvää, että muita ihmisiä ei voi hallita. Että jokaisella on oma polkunsa, omat haasteensa, omat murheensa, omat pelkonsa, omat lahjansa. Eikä ole koskaan minun tehtäväni yrittää vaikuttaa toisen ihmisen syvimpään ja sisimpään omien tarkoitusperieni vuoksi, vaan ainoastaan katsoa, nähdä ja ihailla. Ymmärtää. Antaa olla. Auttaa, jos apua pyydetään ja jos sitä osaan antaa. Rakastaa. Mutta ei koskaan hallita, vaatia, kahlita.

Eikö ole yhtä lailla itsestään selvää, että jos haluan olla vapaa ja elää rakkaudessa, en voi yrittää hallita edes itseäni. Määrittää, rajoittaa, luokitella. Siitä viimeisestäkin valheellisesta turvallisuuden tunteesta on uskallettava päästää irti. Siitä, joka kuiskii, millainen minun pitäisi olla, jotta olisin vakaalla maalla. Siitä, joka on vuosikausia huolella rakentanut minusta tarinaansa. Siitä, joka kertoo, millainen identiteetti minulla on, millainen ihminen olen. Millaiset juuret minulla on. Miten elän, mistä pidän ja mitä arvostan. Mitä tunnen, minkä annan itseäni heilauttaa ja mitä voin itsestäni paljastaa. Siitä kaikesta, vääränlaisista vaatimuksista ja kahlitsevista uskomuksista, on uskallettava irrottaa otteensa, jotta voi olla se, joka vain on. Se, joka todella on.

Onhan se itsestään selvää?

IMG_0017

Valintaa ja vapautta

Jotkut sanovat, että sielu valitsee vanhempansa ja elämän, joka sillä on edessään. Tietäen, mitä mahdollisia haasteita ja kasvun paikkoja juuri tuohon elämänkaareen on varattuna. Sielu valitsee tuon elämän, sillä se tarvitsee nuo koettelemukset ja onnen hetket kehittyäkseen, tullakseen näkyväksi ihmisen hahmossa.

Jotkut sanovat, että yksi ihmiselämä ei riitä sielulle, jotta se oppisi kaikki nuo läksyt. Sen vuoksi se syntyy uudelleen, uuteen hahmoon ja uuteen elämänkaareen. Edellisen elämän opit mukanaan ja vielä oppimatta olevat läksyt repussaan. Odottaen mahdollisuutta oppia, kehittyä, kohota täyteen potentiaaliinsa ja valaista ympärillään olevaa maailmaa.

Ihmisen elämä on rajallinen. Se alkaa ja päättyy, joskus hyvinkin yllättäen. Mutta jotkut sanovat, että elämä itsessään ei pääty. Elämä on ja jatkuu, vain eri muodossa. Sielukin jää ja jatkaa matkaansa.

Minusta tuo ajatus on lohdullinen monella tavalla. Ei vain silloin, kun hyvästelemme tai lohdutamme rakkaitamme, vaan myös oman elämän kannalta. Miten usein ihmisenä tuskaileekaan sen asian kanssa, saako omalta elämältään oikeita asioita ja kulkeeko elämä siten kuin sen pitäisi kulkea. Harva meistä on täysin immuuni ihmiselämää viitoittaville normeille, hyvän elämän puitesäännöille. Niissä voi olla paljon myönteistäkin, mutta ne voivat olla myös hyvin kahlitsevia. Erityisesti silloin, kun oma elämäntilanne ei mahdukaan vallitseviin normeihin tai silloin, kun pelkää oman elämän rakennelmien hajoavan korttipakan lailla. Sillä ihmisen elämä on hauras ja ravisteleville muutoksille altis.

Ajatus, että olemmekin täällä maailmassa kehittämässä sieluamme, on minulle vapauttava. Silloin ei ole olemassa mitään valmista elämäntilanteiden ketjua, muotoa ja olosuhteita, jotka ihmisen elämässä pitää olla, jotta elämä olisi hyvä. On vain elämää ja kohtaamisia eri muodoissaan, vaikeita ja onnellisia hetkiä, tunteita ja ajatuksia, joiden kaikkien tarkoitus on auttaa sieluamme pääsemään esiin kuorestaan. Ihmisen muoto ja elämänkaari on tuo kuori. On meidän päätettävissämme, keskitymmeko kuoreen vai siihen, mitä sen sisällä on. On meidän päätettävissämme, otammeko elämän vastaan vapauttavana vai vangitsevana.

IMG_0750