Mitäpä jos

On 18 joulukuun, 201520 marraskuun, 2017 Tekijä Marita Niemelä1 kommentti

Periksi ei anneta.

Siinäpä se, luja, pettämätön, tuttuakin tutumpi lausuma, tunne, uskomus, periaate. Sisukkaasti vain eteenpäin, sinnitellen. Kyllä se siitä sitten aikanaan helpottaa, kunhan et vain luovuta, kunhan et vain hellitä. Sinnittele vielä.

Kuinka moni meistä sinnittelee, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Jatkaen valitsemallaan tai annetulla tiellä, sen mukaisesti kuin on joskus uskonut tarpeelliseksi. Vaikka olisi vaikeaa, vaikka ei tuntuisi hyvältä, vaikka ei tuntuisi oikealta. Vaan koska niin kuuluu tehdä, koska sanotaan että se on oikein, koska sellainen maailma vain on, koska ajat ovat nyt tällaisia. Koska täytyy tehdä uhrauksia, koska mitään ei saa helpolla. Koska periksi ei anneta.

Kuinka moni meistä uskoo tähän kuin huomaamattaan, samalla väsyen, hiipuen, kuluen, heiketen. Loputtomasta sinnittelystä uupuneena huokaisten. Tuntien kiristyksen itsessään, kehossaan, mielessään, ympärillään.

Mutta mitäpä jos se meneekin ihan toisin.

Mitäpä jos antaisimme periksi. Mitäpä jos luovuttaisimme, hellittäisimme, lopettaisimme vastavirtaan uimisen. Mitäpä jos taistelut eivät olisikaan tarpeen, mitäpä jos emme sinnittelisikään. Mitäpä jos vain antaisimme olla. Mitäpä jos vain hyväksyisimme, mitä on. Mitäpä jos vain hyväksyisimme, mitä olemme.

Mitäpä jos periksi antaminen ei johtaisikaan täyteen kaaokseen, hajaannukseen, kaiken hajoamiseen ja menettämiseen. Mitäpä jos hellittäminen toisikin uutta voimaa, jotain jonka varassa voisi ponnistaa, jotain joka työntäisi eteenpäin. Myötätuulta. Ja mitäpä jos myötätuuli kuljettaisikin meitä eteenpäin, vieläpä ihan oikeaan suuntaan, ilman ponnisteluja, ilman taisteluja. Mitäpä jos kohtaamme kaikki oikeat asiat matkamme varrella silloin, kun emme pistä vastaan vaan kun vain annamme olla.

Sillä eikö se tuntuisi sittenkin jotenkin oikeammalta niin. Että asiat menisivätkin oikeaan suuntaan silloin, kun se tuntuu helpolta ja silloin, kun emme vastusta sitä, mitä on. Vaikka se olisikin jotain muuta kuin mitä olemme suunnitelleet tai tavoitelleet. Vaikka se ei vastaisikaan sitä kuvaa, jota olemme itsestämme tai elämästämme luoneet. Eikö silloin voisi löytyä jotain ihan uutta, jotain aidompaa, todempaa, oikeampaa.

Sillä eikö se kuulostaisi juuri siltä, miten luontokin toimii. Muovautuen virtojen, tuulien, säiden, vuodenaikojen, elämän voimien mukaisesti ja suuntaisesti. Antaen periksi, antautuen. Aina muuttuen, aina eteenpäin kulkien, suurempaa suunnitelmaa kunnioittaen. Harmoniaa kohti.

Mitäpä jos se meneekin niin.

Blogikirjoitus on osa tulevaa kirjaani, jonka työnimenä on Quantum moment: rohkeus muutokseen. Kirjasta lisää täällä.

Osia ketjussa

On 5 kesäkuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä4 kommenttia

Se on monesti niin pienestä kiinni. Vain pieni asia, sana, teko, hymy, huomionosoitus toiselle ihmiselle. Ja kaikki voi sen myötä muuttua tai sysätä häntä eteenpäin, oikeaan suuntaan. Se voi olla juuri se puuttuva linkki, juuri se viimeinen tarvittava voimanlähde ennen suurta muutosta. Ja vaikka emme aina näe tekojemme vaikutuksia tai löydä todisteita siitä, miten juuri sinä ja minä muutamme maailmaa, ei se silti tarkoita, ettei niin tapahtuisi.

Sillä onhan sinullekin ehkä käynyt niin. Tarvittiin vain jokin näennäisen pieni asia, josta tulikin sinulle suuri. Juuri se ratkaiseva sana tai teko, jonka jälkeen uskalsit tehdä päätöksen tai jonka jälkeen yksinkertaisesti vain tunsit olosi hyväksi, ehkä pitkästä aikaa. Jokin pieni ele, joka olikin merkittävä juuri sinulle.

Emmehän me yleensä kerro toisillemme näistä asioista. Emme anna palautetta sille kirjailijalle tai laulajalle, jonka teos on meidät pelastanut. Emme aina muista kertoa läheisillemme, kuinka heidän sanansa ovat luoneet meihin uskoa juuri oikealla hetkellä. Emme kerro tuntemattomalle, kuinka hän meidät kohdatessaan toikin mukanaan yllättävää iloa tai juuri sitä mitä sillä hetkellä eniten tarvitsimme. Sillä kaikessa ihmeellisyydessään se on sittenkin niin tavallista. Sitähän tapahtuu. Me vaikutamme toinen toisiimme kaiken aikaa. Enemmän kuin ehkä muistammekaan.

Ja vaikket sinä sitä tietäisikään, olet ollut muuttamassa jonkun maailmaa. Olet ollut rakentamassa muiden todellisuutta. Sinun sanoillasi ja teoillasi on ollut merkitystä. Vaikka et sitä näkisi, sitä tapahtuu.

Sitä pientä hyvää sanaa ei kannata jättää sanomatta eikä kaunista tekoa tekemättä. Sillä ei maailman muuttaminen sittenkään ole aina niin kovin vaikeaa tai suurisuuntaista. Me olemme kaikki osia ketjussa, senhän me tiedämme. Vaikka emme sitä näe, ketju on olemassa. Eikä kysymys ole siitä, voimmeko vaikuttaa maailmaan ja toinen toisiimme, vaan siitä, miten niihin vaikutamme.

Oma voima

On 9 helmikuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Meissä kaikissa asuu voima. Voima joka kantaa, rauhoittaa, tyynnyttää ja sulkee syleilyynsä. Voima jonka varassa mikään koettelemus ei ole liikaa. Voima jonka kannattelemana jokaisesta päivästä voi löytää rauhan.

Ihmisen oma voima asuu pinnan alla, syvyyksissä, pohjalla. Voi olla, että sinne päästäkseen on uskallettava astua tuntemattomaan, jopa pimeään. Matka ei ole aina miellyttävä eikä sille siksi välttämättä tee mieli lähteä. Se voi olla vaivalloista, epävarmaa ja perille pääsy tuntuu epätodennäköiseltä. Jos tietäisimme varmuudella, mitä perillä odottaa, lähtisimme. Mutta emme voi etukäteen tietää, että oma voima on olemassa. Olemme ehkä lukeneet siitä, kuulleet kertomuksia, tunteneet häivähdyksiä. Mutta emme ehkä uskalla luottaa.

Kuinka moni meistä polkee levottomana lähtökuopissaan, tietäen, että sisin kutsuu ja oma voima odottaa löytämistään. Kuinka moni hukuttaa kaipauksensa, sisintään harhauttaen, lähtöä lykäten. Suunnaten huomionsa itsensä ulkopuolelle, etsien turvaa ja mielihyvää ulkoisista olosuhteista, saavutuksista, suorituksista, toisista ihmisistä.

Niin helposti kuin takerrummekin ulkoiseen turvaan, yhtä mielellämme voimme ottaa pelastajan roolin toisen ihmisen elämässä. Yritämme kantaa hänen taakkaansa, lievittää hänen tuskaansa, kertoa hänelle kuinka hänen tulisi elää. Ehkä tunnemme itsemme siten tarpeellisiksi, ehkä löydämme siten tarkoitusta omaan elämäämme, ehkä koemme sen velvollisuudeksemme.

Mitäpä jos emme kantaisikaan toinen toistemme taakkoja. Jospa emme eläisikään toisten elämää heidän puolestaan. Jospa olisimme vain olemassa ja kannustaisimme heitä löytämään oman voimansa. Sen, joka ei olisi meistä riippuvainen. Sen, jonka avulla he voisivat seistä omilla jaloillaan. Jospa olisimmekin toinen toisillemme tukena sillä matkalla, jonka jokainen tekee itseensä.

Ja mitäpä jos emme katsoisikaan toisiimme odottaen näkevämme pelastajaa. Jospa emme odottaisikaan toisen täyttävän tarpeitamme, vastaavan vaatimuksiimme, toteuttavan toiveitamme. Uskaltaisimmeko myöntää, että tuo kaikki onkin omalla vastuullamme.

Jospa kysyisimmekin toinen toisiltamme, miten minä voin auttaa sinua löytämään sinut? Uskaltaisimmeko kannustaa rakkaimpamme tuolle matkalle. Tietäen, että hänen löytöretkensä ei välttämättä johda samaan suuntaan kuin omamme. Tietäen, että saatammekin muuttua hänelle tarpeettomaksi. Uskaltaisimmeko silti. Sillä eikö se olisi suurinta rakkautta, auttaa ja rohkaista toista löytämään oma vapautensa ja voimansa.

Unelmista

On 31 joulukuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Unelmat ovat merkityksellisiä. Niillä on eteenpäin vievää, parantavaa voimaa. Ne ovat kehyksiä, joiden puitteissa elämä ohjautuu ja jotka suuntaavat elämän kulkua. Ne johdattavat eteenpäin, auttavat huomaamaan tärkeät risteykset ja tarttumaan eteen tuleviin mahdollisuuksiin. Ilman unelmia on vaikea tietää, mihin suuntaan kulkea.

Uskon, että on tärkeää päästää irti ajatuksesta, että unelmien on pakko toteutua. Ehkä irtipäästäminen on jopa edellytys sille, että unelma lopulta toteutuu. Jos unelmaan kiinnittyy liiaksi, kääntyy se itseään vastaan. Unelman todeksi tulemisesta voi tulla onnellisuuden ehto. Kaikenlainen riippuvuus estää vapauden ja unelma muuttuukin kahleeksi. Samalla kun toivoo unelman toteutuvan, pelkää ettei niin tapahdukaan. Silloin unelman juuret ovat pelossa tai ulkoisessa tarpeessa, eivät rakkaudessa.

Jos unelman juuret ovat rakkaudessa, on irrottautuminen helpompaa. Unelma ei täytä kuviteltua puutetta vaan täydentää nykyisyyttä ja rakentuu ilolle. Unelman olemassaolo itsessään jo ohjaa tätä hetkeä ja lisää iloa, tänään. Unelma voi työskennellä vapaasti. Se riittää sellaisenaan. Ja toteutuu joskus, jos on toteutuakseen. Silti unelmaan kannattaa uskoa lujasti. Uskoa, muttei tarrautua.

Unelma on voima, joka johdattaa, mutta jonka lopullista päämäärää ei mieli voi koskaan tietää. Unelmia ei kannata muovata mielen kautta, sillä mieli voi helposti harhautua pelon poluille. Unelman täytyy antaa nousta sydämestä ja sielusta, jolloin se toteuttaa ihmisen sisäistä maailmaa ja korkeampaa suunnitelmaa. Sielun unelmaa ei voi rakentaa rationaalisen mielen kerroksista, vaan sen täytyy antaa nousta pintaan itsestään. Odottaa, olla hiljaa ja kuunnella. Avautua unelmalle.

Ja sen jälkeen uskaltaa unelmoida, yhä uudelleen.

Rakkaus ja pelko

On 29 marraskuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Elämä on pohjimmiltaan yksinkertaista. Monimutkaisuus on mielen rakennelmaa ja mieli itsessään kuin sokkelo, jonne on helppo eksyä. Mielen rakentamissa labyrinteissa loputtomasti seikkailleelle yksinkertaisuus on kaunista ja voimaannuttavaa.

Pidän ajatuksesta, että maailmaa ja ihmistä hallitsee kaksi voimaa, rakkaus ja pelko. Kaikki, mitä ajattelen, tunnen ja koen, on lähtöisin jommasta kummasta. Ilo, riemu, ystävyys, kauneus, lämpö, hyvyys ovat rakkauden johdannaisia. Rakkaus ei ole vain tunne, vaan voima, joka näyttäytyy ajatuksissa, tunteissa, teoissa. Valon pilkahdukset elämässä kertovat rakkaudesta, joka tekee taustalla hiljaa tehtäväänsä. Viha, katkeruus, kateus, mustasukkaisuus, kyynisyys perustuvat pelkoon. Vaikkapa pelko loukatuksi tai mitätöidyksi tulemisesta, joka nostattaa vihan tunteita toista ihmistä kohtaan. Pohjimmiltaan kyse ei kuitenkaan ole toisesta ihmisestä ja hänen toiminnastaan, vaan omasta pelostani.

En usko, että pelko itsessään olisi paha. Pelolla on tehtävänsä, se varoittaa ja herättää meidät huomaamaan mahdolliset uhat, suojeleekin. Pelko voi myös kertoa meille paljon itsestämme. Pelko voi näyttää sokeat kohtamme, ne, jotka vielä estävät meitä olemasta täysin vapaita sieluja. Ei pelkoa tarvitse pelätä, mutta sen kohtaaminen ei ole miellyttävää. Kohtaaminen vaatii vaivannäköä, mukavuusalueelta poistumista.

Tunne toimii johdattimena ja se on helppo havaita. Vaikeampaa on mennä tunteen taakse, etsiä syvemmällä vaikuttava pelko ja antaa sille nimi. Nähdä se ja ymmärtää, että se on olemassa. Toisaalta paljon muuta ei ehkä tarvitsekaan tehdä. Ei ole välttämätöntä muuttaa, poistaa tai väistää pelkoa. Mutta nähdä se täytyy, jos sen voimasta haluaa olla vapaa.

Yritän tavata pelon mahdollisimman usein. Haluan kutsua sen tietoisesti peremmälle, kun huomaan sen vilahtavan lähelläni. Uskon, että kun tutustun siihen ja kuuntelen, mitä sillä kulloinkin on sanottavanaan, meistä tulee hyvät tuttavat. Silloin sen ei tarvitse enää hiiviskellä nurkissa. Minusta sen paikka on keskellä lattiaa, päivänvalossa, jossa voin nähdä sen kokonaan. Annan sille puheenvuoron ja kuuntelen, mitä se haluaisi minun tekevän. Ja päätän sitten olla tekemättä niin. Etsin toisen tien.

Se toinen tie on rakkaus. Ja se onkin jo toinen tarina.