Sielu johdattaa kohti armoa

Kesä on oivallista aikaa harjoitella ja pohtia armollisuutta. Kirjassani Sielukas elämä – rohkeutta olla minä pohdin armon ja sielun yhteyttä. Kaunista ja levollista kesää sinulle! ❤

”Armolle avautuminen on olennaista silloin, kun ihmisen haluaa kulkea sielunsa viitoittamaan suuntaan. Sielultaan ei voi kätkeä mitään, jolloin myös virheet on paljastettava ja tuotava päivänvaloon. Jotta niiden kanssa kykenee elämään, on kutsuttava elämäänsä armoa.

Elämän ja ihmisyyden pimeyttä ja varjoja ei voi väistää, vaan ne täytyy hyväksyä osaksi itseä. Niitä ei kuitenkaan voi rakastaa ilman armoa. Vasta armo on se, joka antaa ihmiselle mahdollisuuden rakastaa itseään kaikista virheistä, erheistä ja vääryyksistä huolimatta. Armo on se, joka antaa ihmisen hengittää vapaasti, vaikka hän näkeekin itsensä kokonaisena ja epätäydellisenä. Ilman armoa ei ole vapautta, rakkautta eikä kokonaista eheää ihmistä.

Ehkä armo on loppujen lopuksi myös ainoa, joka voi saada aikaan aitoa muutosta ihmisessä. Muutoksen lähtökohtana on, että ihminen ensin antautuu sille, mitä hän on. Hän tunnustaa keskeneräisyytensä ja antautuu armon valaistavaksi. Hän luopuu egonsa omavaltaisuudesta ja tunnistaa sen loputtoman kilpajuoksun, johon ego ihmistä ajaa. Silloin voi jokin liikahtaa syvällä sisimmässä.

Luulen, että vasta antautumisesta ja luovuttamisesta voi alkaa todellinen, syvä muutos. Se vie meidät yhä lähemmäs kohti minuuttamme, sieluamme, aitoa ydintämme. Sellainen muutos kuorii meistä kaiken ulkopuolisen ja ylimääräisen, meihin kuulumattoman, meitä rasittavan, meitä kahlehtivan. Siinä muutoksessa egolla ja mielellä ei ole oikeastaan enää mitään sijaa. Se vain tapahtuu jos on tapahtuakseen, armosta.”

Katkelma kirjastani Marita Niemelä: Sielukas elämä – rohkeutta olla minä (Viisas Elämä, 2018) 

Velvollisuudesta minua kohtaan

Velvollisuus ymmärretään usein suuntautuvan meistä ulospäin. Meillä on velvollisuuksia muita ihmisiä, läheisiämme, ystäviämme, naapureitamme, työnantajaa, harrastuspiirejä tai yhteiskuntaa kohtaan. Velvollisuus on jotain, jonka olemme oma-aloitteisesti ottaneet kantaaksemme tai joka on meille ulkopuolelta annettu. Velvollisuudentunne voi tuntua palkitsevalta, mutta ehkä sitäkin useammin hieman raskaalta, vaivalloiselta ja syyllisyydentunteeseen sekoittuvalta. Tunnemme ehkä syyllisyyttä, jos emme aina jaksaisikaan noudattaa tai suorittaa velvollisuuksiamme.

Mietin, miksi emme useammin puhu siitä, mitä velvollisuuksia meillä on itseämme kohtaan. Itsestä huolehtiminen, vastuunotto omista teoista ja tunteista ja itsensä rakastaminen ovat tehtäviä, jotka helposti liitämme omalle kontollemme, ainakin puheissa. Mutta mietin, mitä jos niiden lisäksi meillä kaikilla olisikin ensisijaisena velvollisuutena löytää omat ainutlaatuiset lahjamme.

Mitä jos tarkoituksenamme onkin löytää itsestämme se ominaisuus tai ne piirteet, joita vaalimalla tulemme eniten omaksi itseksemme, ilmentäen oman sielumme aidointa kuvaa. Jospa velvollisuutenamme onkin heijastaa lahjamme ulospäin, antaa ne maailman ja muiden käyttöön, auttaaksemme ja palvellaksemme itseämme ja muita. Jospa lahjojemme löytäminen ja valjastaminen johdattaisi meidät omalla polullamme kohtaamaan juuri ne opit, kompastelut ja onnen hetket, jotka meille on tarkoitettu. Jospa sillä tiellä täyttäisimme tehtävämme ja velvollisuutemme myös muita ihmisiä kohtaan loppujen lopuksi kaikkein parhaiten. Silloinhan antaisimme itsestämme sitä kaikkein parasta ja aidointa, jota voimme toisille tarjota. Ulkoiset velvollisuutemmekaan eivät määrittyisi vain yleisten käsitysten mukaan, kaikille samanlaisina, vaan ne olisivat juuri meille räätälöidyt, meidän tehtäväksemme tarkoitetut.

Mitä se silloin tarkoittaisi meille, juuri nyt ja tänään. Olisiko tärkeintä oppia tuntemaan, millaisessa tekemisessä tai olemisessa juuri omalla kohdallamme energia virtaa vapaimmin, ilo pulppuaa, innostus sykkii tai sielunrauha vallitsee. Tai mikä on meille helppoa, vaivatonta, kevyttä. Niin helppoa, että muutkin sen huomaavat ja sitä ihailevat. Tunnistaa se ja kulkea sitä kohti, uskollisesti ja tunnollisesti. Kääntyä pois silloin, kun tunnemme veden seisahtuneen tai virtauksen pysähtyneen, tai kun huomaamme lahjamme jäävän itseltämmekin unohduksiin. Luottaa siihen, mikä tuntuu oikealta suunnalta, vaikka lopputulemaa ja päämäärää ei olisikaan näköpiirissä. Uskaltaa uskoa siihen, että jokaisella meistä on ainutlaatuisia lahjoja ja elämäntehtäviä, jotka avautuvat silloin, kun kuljemme matkaa sisimpämme suuntaan.

img_0965

Täydellisen epätäydellinen ja siksi täydellinen

Täydellisyyden tavoittelu on pohjimmiltaan kauhua siitä, ettei ihminen riitä. Että epätoivoisesti hakee teoillaan vahvistusta sille, että kelpaa, on arvokas ja riittävä. Että kun vain suorittaa tehtävänsä ja työnsä ja elämänsä hyvin, täydellisyyttä tavoitellen, kukaan ei voi sanoa, ettei se ole tarpeeksi. Että itse ei voisi sanoa, ettei riitä. Kunhan vain elää elämänsä niin, etteivät säröt kasva liian suuriksi, ettei kokonaisuudesta puutu jotain olennaista, ettei toimi väärin.

Täydellisyyden tavoittelussa on kyse myös turvan ja suojan tavoittelusta. Suojautumisesta arvostelua ja kyseenalaistamista vastaan. Turvan hakemista kauniiksi kiillotetun naamion takaa. Häpeän pelkoa ja epäonnistumisen mahdollisuuksien välttelyä.

Täydellisyyden tavoittelu pistää ihmisen lujille. Se johtaa yhä uudelleen tilanteisiin, jossa ihminen ei ihan vielä riitä, jossa hän ei ihan vielä ole saavuttanut täyttä potentiaaliaan, jossa hän ei ihan vielä ole arvokas. Mutta ihan kohta on, kunhan ensin tekee, toteuttaa, suorittaa, onnistuu, löytää, oivaltaa, uskaltaa.

Miten uuvuttava tapa elää.

Täydellisyyden tavoittelu on egon projekti, ei sielun. Kyse on egon tarpeesta hallita omaa tarinaansa, luoda kuvaa ja kertomusta itsestään. Ylläpitää naamiota, joka rakentuu pelolle. Ego vertailee ja arvottaa. Ego on se osa ihmistä, joka pelkää, ettei se riitä.

Sielulla ei ole tarvetta verrata tai arvottaa, sillä sielun maailmassa kaikki on jo täydellistä, keskeneräisyyskin. Sielu kysyy ihmiseltä: mitäpä jos vahvistaisit ja alleviivaisit omaa epätäydellisyyttäsi. Jospa et yrittäisikään paeta sitä, vaan toisit sen päivänvaloon.

Sielu tietää, että vasta kun pelot tuodaan päivänvaloon, ne alkavat kutistua. Pelko on suurimmillan silloin, kun se on pimeydessä, kun sitä ei täysin näe, kun sen olemassaoloa ei haluaisi myöntää. Kun se peitetään egon rakentaman naamion taakse. Vasta kun se näytetään, alkaa sen voima heikentyä.

Irtipäästämisen vaikeus on egon rimpuilua ja paljastumisen pelkoa. Ego pelkää oman tarinansa hajoamista ja paljastumista. Siksi se pitää niin kovaa meteliä, jos sen suojakuorta ollaan ottamassa pois.

Mutta sielu kuiskii, kuinka epätäydellisyyden kautta löytyykin se oikea, todellinen täydellisyys, ihmisyys, minuus. Sielu sanoo: Olet täydellisen epätäydellinen ja juuri siksi niin täydellinen. Uskalla näyttää se.

IMG_3217

Valintoja sisimmästä käsin

Totuuteen ja rehellisyyteen sitoutuminen johdattaa mielenkiintoiselle polulle. Kun ihminen alkaa seurata sisäistä ääntään, minuuttaan ja omaa totuuttaan, ei paluuta entiseen enää ole. Ennen niin selkeät käsitykset itsestä ja elämästä saattavat kääntyä päälaelleen eivätkä aikaisemmin itsestäänselvät valinnat välttämättä enää tunnukaan oikeilta ja omilta.

Sisäinen ääni voimistuu, kun sille antaa sijaa. Toisaalta se pitää meteliä myös silloin, kun sitä yrittää tukahduttaa tai kun ihminen toimii sitä vastaan. Toiset reagoivat sisimpänsä meluun herkemmin, toiset taas eivät ymmärrä mistä on kysymys. Ihminen kokee kenties vain epämääräistä ahdistusta, jolle ei tunnu löytyvän selitystä. Ulkoisestihan kaikki saattaa olla hyvin ja elämän palikat kohdallaan.

Sisimmän kuunteleminen johdattaa minuuden äärelle. Mutta voi olla, että aikaisempi käsitys omasta itsestä ei olekaan se sama minä, jonka ihminen pysähtyessään ja hiljentyessään löytää. Voi olla, että todellinen minä on monella lailla vastakkainen sille ihmiselle, joka juuri nyt elää minun elämääni.

Kun ihminen alkaa ottaa omaa elämäänsä takaisin itselleen ja alkaa elää elämäänsä sinä ihmisenä joksi on syntynyt ja jona ollessa ei tarvitse ponnistella, ympäristössäkin voi tapahtua suuria muutoksia. Omaksi itseksi tuleminen ei ole aina harmonista ja helppoa, sillä todennäköisesti se vaatii luopumista jostain, mikä ei sisintä enää palvele. Jos itselleen on rehellinen, luopumista odottavat asiat on melko helppo tunnistaa. Niistä ei vain tule hyvä olo.

Toisaalta kun oman totuuden ääni tulee tutuksi, valinnatkin helpottuvat. Valinnan vaikeus tulee ehkä siitä, että ihminen ei vielä täysin erota ulkopuoleltaan tulevia toiveita ja paineita omasta äänestään. Tai siitä, ettei sisäiseen ääneen vielä täysin uskalla luottaa. Tai siitä, että oman polun kulkeminen voi kaikessa epävarmuudessaan ja yllättävyydessään olla sittenkin pelottavaa.

Mutta kun yhä useammin tekee valintoja sisimmästään käsin, alkaa hiljalleen tiedostaa, että sisäinen ääni toimii kaikissa valintatilanteissa välittömänä palautteenantajana. Sisäinen totuus tuntuu oikealta. Ei välttämättä järkevältä, ei välttämättä helpolta, ei välttämättä riskittömältä. Yksinkertaisesti oikealta. Minulle. Ja siinä tilanteessa valinta onkin yhtäkkiä helppoa, sillä vaihtoehtojakaan ei enää ole. On vain oma totuus ja sen mukainen valinta.

IMG_3031

Sinä riität

Miten vapaata onkaan elämä, kun ei tarvitse olla mitään muuta kuin se joka on ja olla juuri siinä, missä on, juuri tänään. Se vapaus on ulottuvillamme, kunhan sen vain muistamme, huomaamme ja oivallamme todeksi. Kunhan muistutamme siitä itseämme riittävän usein.

Sillä se jää helposti unohduksiin. Se jää tavoittelemisen, suunnittelemisen, eteenpäin menemisen, suorittamisen, itsensä kehittämisen ja tulevaisuudesta innostumisen jalkoihin. Se, että kuljemme eteenpäin ja kehitymme ja innostumme, ei tarkoita ettemmekö voisi olla levollisia juuri nyt. Ettemmekö voisi levätä itsessämme juuri tänään. Tässä näin, tällaisena kuin olemme. Koimme sitten olomme tänään onnelliseksi, tyytyväiseksi, väsyneeksi, surulliseksi, riemulliseksi tai tasaisen rauhalliseksi.

Jospa sanoisimme itsellemme tänään: minä riitän juuri tällaisena kuin olen tänään ja että olen juuri tänään juuri oikeassa paikassa. Jospa emme antaisi egon sanella elämäämme, vaan sanoisimme aidosti, että minä rakastan sitä minää, joka olen tänään enkä malta odottaa sitä minää, joka minusta vielä kuoriutuukaan. Ja että on mahtavaa olla minä tänään, tällaisena, tässä ja nyt.

IMG_2960

Miksi pitäisi

Onhan se niinkin, että peloilla ja rajoitteilla on aina tarkoituksensa. Niillä on jokin tehtävä, jota varten ne ovat minussa. Jokin syy, jonka vuoksi olen ne valinnut. Useimmiten tiedostamattani, uskoisin.

Irti päästämisen harjoittelu alkaa siitä, kun tunnistaa itsessään ne asiat, jotka turhaan rajoittavat minuutta. Ne, jotka kuiskaavat viestejään siitä, millainen minun pitäisi olla tai millaisia odotuksia minulla on. Itseäni, elämääni, ympärillä olevia ihmisiäni kohtaan. Tai ne kertovat tarinaansa siitä, mitä kuvittelen muiden odottavan minulta. Ja miten pelkään, etten täytäkään odotuksia.

Pitäisi -ajatustensa kuunteleminen on valaisevaa. Varsinkin, kun yrittää vastata niihin liittyvään kysymykseen, miksi. Miksi pitäisi. Miksi minun pitäisi olla jonkinlainen, tehdä jotain, odottaa jotain tapahtuvaksi. Mitä sitten. Mitä se odotus, pelko ja kiinni pitäminen palvelee. Minussa tai jossakin toisessa.

Ja mitä jos odotukset eivät täytykään. Mitä jos asiat eivät menekään niin kuin pitäisi. Mitä sitten.

Voi olla, että haluaisin päästää irti vaikkapa hallinnan tarpeestani. Voi olla, että näen selvästi, miten se rajoittaa minua ja miten minun olisi helpompi hengittää ilman sitä.

Mutta kun päästän siitä irti, päästän samalla irti myös siitä, mitä se minussa palvelee. Jos se palvelee turvallisuuden kaipuutani, en olekaan päästämässä irti vain hallinnan tarpeestani vaan myös turvallisuuden tunteestani. Vaikkakin väärällä ja vinksahtaneella tavalla, hallinnan tuntu on palvellut minussa tunnetta, että olen turvassa. Olen turvassa, kunhan asiat ovat hallinnassani.

Ja jos päästän irti hallinnan tarpeestani, jos annan sen mennä menojaan, jos irtisanoudun sen valtapiiristä, sanon samalla hyvästit myös siihen liittyvälle turvallisuudelle. Sen tilalle tulee epäilemättä jotain muuta. Mutta en voi tietää mitä. Ja sehän tuntuu turvattomalta.

Luulen että irti päästäminen on senkin vuoksi meille niin vaikeaa, että emme ole päästämässä irti vain yhdestä asiasta, vaan kokonaisesta asioiden ja tunnetilojen ketjusta. Ja voi olla, että jokainen lenkki tuossa ketjussa palvelee meissä hieman eri asiaa. Ja kun jokaiselle lenkille tulee sanoa hyvästit erikseen, meneehän siihen aikaa. Ja on niin houkuttelevaa tarrata uudelleen kiinni ja huomatakin olevansa jälleen kerran lähes lähtöpisteessä.

Kunnes on aika taas alkaa keriä kerää auki ja päästää irti vääristä odotuksista, peloista, rajoitteista ja asioista, joita ne minussa palvelevat. Yksi kerrallaan. Koska miksi pitäisi.

IMG_2621

Määrittelemätön minä

Kysymys todellisesta minuudesta on pyörinyt mielessäni paljon viime aikoina. Ajatus siitä, että henkisen elämän tarkoituksena ei ole tulla jonkun ihanteen kaltaiseksi, vaan ainoastaan omaksi itsekseen, on mielestäni kaunis. Eikä kyse oikeastaan ole edes joksikin tulemisesta, vaan olemisesta. Olla se, joka jo on. Ehkä purkaa kaikki esteet, jotka elämänsä aikana on eteensä rakentanut. Kaikki ne, jotka pitävät todellisen minuuden piilossa, pinnan alla, itseltäkin näkymättömissä. Uskomukset, pyrkimykset, itsen ulkopuolelta kumpuavat odotusarvot. On vapauttavaa ajatella, että minuuteen ei kuuluisikaan mitään tavoitetta, haavetta, toivetta tai ajatusta, johon liittyy odottava määre “sitten kun”. Vaan että kaikki olennainen olisikin jo nyt olemassa, meissä. Ehkä enää vain löytämistä vailla.

Luulen että samaa pyrkimyksistä ja määrittelyistä irrottautumista tarvitaan myös olemisen ymmärtämisessä. Minuuskin on muutoksessa, näyttäytyy eri tavoin eri tilanteissa ja elämän olosuhteissa. Jospa ei yrittäisikään määritellä itseään mitenkään. Jos jotain yrittäisi, yrittäisi irrottautua määrittelyistä. Ettei uskoisi mitään niitä sanoja joilla minua määritellään tai joilla ominaisuuksiani, luonnettani tai persoonaani tulkitaan. Ettei mikään oma tai toisen ihmisen toive tai ihailu saisi itseä lukkiutumaan ajatukseen siitä mitä minä olen. Sillä en usko että määrittelyt ja tarinat ovat todellisia, vaan vain ohimeneviä tunteita, olotiloja ja kokemuksia. Ja mikään niistä ei kerro siitä, millainen minä olen. Minäkin virtaan. Minuuskaan ei ole pysyvä tai stabiili, vaan jatkuvassa liikkeessä, värähtelyssä, muutoksessa.

Ja mitä sitten jää jäljelle, jos itseään ei voi määritellä tai turvautua kuvaileviin kertomuksiin minuudesta. Ehkäpä lopullista vastausta ei tarvitse löytää. Ehkä tärkeintä on miettiä, miten minä olen juuri tänään, juuri nyt. Unohtaa mielestään uskomukset ja tarinat, jotka rajoittavat ja ohjaavat. Unohtaa tarinat itsestään. Vain olla. Olla tänään niin vahvasti minä kuin vain minä osaan. Olisiko se tuo kuuluisa paras versio itsestä. Sellainen olemus, joka ilmentää itseään niin vahvasti, ettei määrittelyille tai luokitteluille jää sijaa. Että se mikä jää, on vain minuutta, määrittelemätöntä ja puhdasta, omaa itseä. Se tuntuu vaikealta ymmärtää ja samalla niin vapaalta. Siinä tilassa ihmisen taitaa olla helppo hengittää.

IMG_2568