Tarkoituksia ja tehtäviä

On 9 toukokuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Monesti mietimme elämän tarkoitusta. Kysymme, onko olemassa universaalia, kaikille yhtäläistä elämän tarkoitusta vai onko jokaisella elämällä, jokaisella ihmisellä, oma tarkoituksensa. Sanat ovat vain sanoja eikä niillä koskaan kykene kuvaamaan kokonaisuutta täydellisenä. Sanat ovat apuvälineitä, osoittimia, tienviittoja. Jotain sinne päin. Minulle sana elämä tarkoittaa jatkuvaa, ihmiselonkin ylittävää voimaa, joka virtaa jatkuvasti, yhä uudelleen uudistuen ja muotoaan muuttaen. Siksi kysymys elämän tarkoituksesta on käynyt turhaksi. Elämä on kaikki, joten sillä ei tarvitse olla tarkoitusta.

Sen sijaan minusta on kiehtovaa ajatella, että jokaisella sielulla on oma tarkoituksensa. Oma tehtävä, omat lahjat, omat vielä oppimatta olevat asiat, joiden vuoksi se on tullut maailmaan, syntynyt ihmisen muotoon. Jokaisella meistä on jokin tarkoitus ja tehtävä. Syntymähetkellä se oli ehkä vielä kirkkaana olemuksessamme, mutta mitä pidempään elämme ihmisen elämää, sitä kauemmas tuo tieto meiltä karkaa. Kunnes alamme tietoisesti herkistyä sille uudelleen. Kun haluamme tietää ja kun olemme valmiita kääntymään sisään päin.

Miksi olen täällä. Mikä on se oppi, tehtävä, tarkoitus, jonka olen tullut tänne toteuttamaan. Oppeja, tehtäviä, tarkoituksia voi varmaankin olla monia. Uskon, että tienviittana meille toimii se, mistä nautimme ja se, mikä luonnistuu meiltä helposti. Millainen toiminta ja oleminen saa olon kevyeksi, innostuneeksi, riemulliseksi. Mitkä asiat luonnistuvat niin helposti, että ne tuntuvat lahjoilta. Uskon, että niiden seuraaminen kuljettaa meitä oikeaan suuntaan.

Mikä löytöretki onkaan katsoa maailmaa ja ihmiselämää uusin silmin. Katsoa arkea miettien, miten voin tänään toteuttaa sieluni tehtävää. Niissä puitteissa, siinä ympäristössä, niiden ihmisten ympäröimänä, jotka kulloinkin ovat osa todellisuuttani. Silloin merkitys ja tarkoitus ei löydykään tekemisestä, suorittamisesta, aikaansaamisesta, vaan oppimisesta, antamisesta, jakamisesta ja olemisesta.

Minä itse – kontrolloinnin viimeinen linnake?

On 22 marraskuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Onhan se itsestään selvää, että elämää ei voi hallita. Että elämän virtaan tulee vain astua ja antaa sen kuljettaa. Ei vastustella, vaan antautua. Sallia, hyväksyä, hengittää syvään ja yllättyä, yhä uudelleen. Uskoa, luottaa ja uskaltaa.

Onhan se itsestään selvää, että muita ihmisiä ei voi hallita. Että jokaisella on oma polkunsa, omat haasteensa, omat murheensa, omat pelkonsa, omat lahjansa. Eikä ole koskaan minun tehtäväni yrittää vaikuttaa toisen ihmisen syvimpään ja sisimpään omien tarkoitusperieni vuoksi, vaan ainoastaan katsoa, nähdä ja ihailla. Ymmärtää. Antaa olla. Auttaa, jos apua pyydetään ja jos sitä osaan antaa. Rakastaa. Mutta ei koskaan hallita, vaatia, kahlita.

Eikö ole yhtä lailla itsestään selvää, että jos haluan olla vapaa ja elää rakkaudessa, en voi yrittää hallita edes itseäni. Määrittää, rajoittaa, luokitella. Siitä viimeisestäkin valheellisesta turvallisuuden tunteesta on uskallettava päästää irti. Siitä, joka kuiskii, millainen minun pitäisi olla, jotta olisin vakaalla maalla. Siitä, joka on vuosikausia huolella rakentanut minusta tarinaansa. Siitä, joka kertoo, millainen identiteetti minulla on, millainen ihminen olen. Millaiset juuret minulla on. Miten elän, mistä pidän ja mitä arvostan. Mitä tunnen, minkä annan itseäni heilauttaa ja mitä voin itsestäni paljastaa. Siitä kaikesta, vääränlaisista vaatimuksista ja kahlitsevista uskomuksista, on uskallettava irrottaa otteensa, jotta voi olla se, joka vain on. Se, joka todella on.

Onhan se itsestään selvää?

Valintaa ja vapautta

On 26 lokakuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Jotkut sanovat, että sielu valitsee vanhempansa ja elämän, joka sillä on edessään. Tietäen, mitä mahdollisia haasteita ja kasvun paikkoja juuri tuohon elämänkaareen on varattuna. Sielu valitsee tuon elämän, sillä se tarvitsee nuo koettelemukset ja onnen hetket kehittyäkseen, tullakseen näkyväksi ihmisen hahmossa.

Jotkut sanovat, että yksi ihmiselämä ei riitä sielulle, jotta se oppisi kaikki nuo läksyt. Sen vuoksi se syntyy uudelleen, uuteen hahmoon ja uuteen elämänkaareen. Edellisen elämän opit mukanaan ja vielä oppimatta olevat läksyt repussaan. Odottaen mahdollisuutta oppia, kehittyä, kohota täyteen potentiaaliinsa ja valaista ympärillään olevaa maailmaa.

Ihmisen elämä on rajallinen. Se alkaa ja päättyy, joskus hyvinkin yllättäen. Mutta jotkut sanovat, että elämä itsessään ei pääty. Elämä on ja jatkuu, vain eri muodossa. Sielukin jää ja jatkaa matkaansa.

Minusta tuo ajatus on lohdullinen monella tavalla. Ei vain silloin, kun hyvästelemme tai lohdutamme rakkaitamme, vaan myös oman elämän kannalta. Miten usein ihmisenä tuskaileekaan sen asian kanssa, saako omalta elämältään oikeita asioita ja kulkeeko elämä siten kuin sen pitäisi kulkea. Harva meistä on täysin immuuni ihmiselämää viitoittaville normeille, hyvän elämän puitesäännöille. Niissä voi olla paljon myönteistäkin, mutta ne voivat olla myös hyvin kahlitsevia. Erityisesti silloin, kun oma elämäntilanne ei mahdukaan vallitseviin normeihin tai silloin, kun pelkää oman elämän rakennelmien hajoavan korttipakan lailla. Sillä ihmisen elämä on hauras ja ravisteleville muutoksille altis.

Ajatus, että olemmekin täällä maailmassa kehittämässä sieluamme, on minulle vapauttava. Silloin ei ole olemassa mitään valmista elämäntilanteiden ketjua, muotoa ja olosuhteita, jotka ihmisen elämässä pitää olla, jotta elämä olisi hyvä. On vain elämää ja kohtaamisia eri muodoissaan, vaikeita ja onnellisia hetkiä, tunteita ja ajatuksia, joiden kaikkien tarkoitus on auttaa sieluamme pääsemään esiin kuorestaan. Ihmisen muoto ja elämänkaari on tuo kuori. On meidän päätettävissämme, keskitymmeko kuoreen vai siihen, mitä sen sisällä on. On meidän päätettävissämme, otammeko elämän vastaan vapauttavana vai vangitsevana.