Olen kaivannut elämääni rauhaa ja nyt sitä saan, opintovapaan tuoman uuden elämäntyylin muodossa. Omien päivittäisten aikataulujen asettaminen omista lähtökohdista käsin tuntuu oikealta ja hyvältä. Ja samaan aikaan saan tietenkin huomata, että kuten kaikessa, tässäkin tilanteessa on myös kääntöpuolensa. Saan huomata, miten rauha ei koskaan sittenkään ole vain tai edes pääasiassa olosuhteista kiinni. Luulen, että vasta nyt, arjen rauhoituttua, saan toden teolla kohdata oman levottomuuteni, oman tapani tulla ja mennä, oman tottumukseni ahtaa elämää ja arkea täyteen.

Tämä saa minut miettimään, mikä ihme ihmistä oikein ajaa. Onko meidän sittenkin helpompaa olla liikkeessä, vaikka se väsyttäisikin. Onko sittenkin helpompaa uupua kuin pysähtyä. Siksikö ihminen jatkuvasti hakee jotain uutta, tulee ja menee, elää ja kokee, juoksee ja ryntäilee, tekee ja haaveilee, sen sijaan että eläisi ja olisi tässä ja nyt.

Onko uupumisen pelko niin paljon pienempi kuin pelko pysähtymisestä, jumiutumisesta, paikoilleen jäämisestä. Se tuntuu tulevan hyvin syvältä, tuo tunne, että jotain on tehtävä, johonkin on mentävä, jotain on tapahduttava. Jatkuvaa liikettä, jatkuvaa muutosta. Sitähän elämän sanotaan olevan. Siksikö ihminenkin haluaa loputtomasti liikkua. Sieltäkö se tunne lopulta tulee, elämän luonnollisesta tavasta muuttua ja kulkea eteenpäin, jatkaa kiertokulkuaan.

Tasapainoa, sitä ihminen kai eniten kaipaa. Ei mitään liikaa, ei liian vähän. Ei pelkkää lepoa, ei pelkkää menoa, vaan jotain siltä väliltä. Mutta luulen, että rauha ei tule tekemisestä tai tekemättä jättämisestä. Kulkemisesta tai paikalleen pysähtymisestä. Rauha asuu jossain kaiken tämän ulkopuolella, uskoisin. Luulen, että rauhan voi kokea vain hetkessä. Se ei ole pysyvä olotila, sopivat puitteet, tietynlainen elämäntyyli tai jokin, jota voi ylläpitää ulkoisilla olosuhteilla, tekemällä tai jättämällä tekemättä.

Luulen, että rauha on löydettävä uudelleen kerta kerran jälkeen. Se ei pysy paikallaan eikä siihen voi kiinnittyä. Rauhan löytäminen on päivittäinen, hetkittäinen harjoitus, jota ei voi sivuuttaa tai jättää väliin tai unohtaa sen vuoksi, että sen on kerran jo elämäänsä löytänyt. Rauhan etsiminen on jatkuvaa tasapainoilua, jatkuvaa liikettä, jatkuvaa pysähtelyä.

Rauha ei asu joka hetki samassa asiassa eikä sen luokse ole vain yhtä oikeaa väylää, joka olisi aina avoinna. Joskus se löytyy meditoinnista, joskus luonnosta, joskus työstä, joskus opiskelusta, joskus haaveilusta, joskus aamukahvista. Mistä vain, mutta ei aina samasta paikasta. Ja siksi kai elämääkään ei voi suunnitella liian pitkälle, liian selväksi, liian ahtaaksi. Sillä se, mikä joskus tuo rauhaa, ei välttämättä tuo sitä enää seuraavassa hetkessä tai ajassa. Kuunnella siis täytyy, joka hetki, joka päivä ja tehdä pienen pieniä tai suuren suuria valintoja siitä tunteesta käsin, joka kulloinkin on läsnä.

Jotenkin se on ihmiselle väsyttävääkin, se jatkuva kuulostelu. Se, ettei olosuhteisiin voi luottaa eikä niistä löydä pysyvyyttä sillä tasolla kun toivoisi ja odottaisi. Mutta ehkä pysyvyyttä voi löytää suunnasta, siitä mitä kohti jatkuvasti kulkee. Luulen, että rauhakin on ensisijaisesti suunta, jota kohti teen matkaa, hetki hetkeltä ja päivä päivältä. Ja kai on niin, että jo suunnan tunnistaminen on suuri asia. Se, että voin sanoa: tuo on se, jonka tunnistan omakseni ja jota kohti haluan mennä. Tänään ja todennäköisesti huomennakin.

Usein taitaa käydä niin, että kun hetkeksi löydämme ja tavoitamme sen tunteen, jota kovasti kaipaamme, samaistamme tuon hetken olosuhteet kaipuumme kohteeseen. Vedämme yhtäläisyysmerkit näiden kahden asian välille. Jos rauhan kohtaa kerran hiljaisuudessa, ei se vielä tarkoita sitä, että hiljaisuus olisi aina ja kaikkialla yhtä kuin rauha.

Se, mitä kaipaan, on suunta, kohde. Olosuhteet, joissa tuohon suuntaan kuljen, ovat siitä erillisiä ja ne vaihtelevat. Elämän virtaavuus liittyy olosuhteisiin ja siihen, mitä ympärilläni tapahtuu ja mitä minussa tapahtuu. Suunta on se, joka kertoo, mikä tänään tuntuu oikealta tavalta olla ja mikä vie minua sitä kohti, mitä syvimmilläni kaipaan.

Aikomuksenamme saattaa olla hiljentyminen. Sitten kun. Ensin tehdä tämä, tuo ja nämä valmiiksi. Jotta voimme lopulta vain olla. Kaikessa rauhassa.

Onko meillä kiire, jotta voisimme lopulta rauhoittua. Pelkäämmekö, ettemme tunnista rauhaa, ellei kiire edellä sitä. Onko rauha niin herkkä ja hauras, ettemme muutoin sitä havaitse. Tarvitaanko rauhalle vastakohta, jotta se tulisi nähdyksi.

Onko meillä ajatus, että rauha tulee ansaita. Onko rauha kuin kaukainen, harvinainen vieras, jota varten tupa siivotaan, juhlaruoka valmistetaan, maisema koristellaan. Ja sitten lopulta, kaiken aherruksen jälkeen, istahdetaan odottamaan. Josko se tulisi. Ja siinä odottaessa, pelkäämmekö samalla, ettei se tulekaan. Ja mitä sitten. Liikahdammeko levottomasti, huokaisten, varmistaen, että kaikki on kuin olla pitää. Sillä jos rauha ei tulisikaan, jäisivät ainakin puitteet lohduksi.

Luulen, että rauha on jo täällä. Luulen, että rauha odottaa kärsivällisesti, että se saisi tulla peremmälle. Se harkitsee ja katsoo, onko ovemme avoinna riittävän kauan, että se ehtii sisään. Luulen, että rauha liikkuu hitaasti ja kavahtaa kiirettä, nopeita liikkeitä, kovia ääniä. Luulen, että sisälle ehdittyään rauha on kiinnostunut siitä, annetaanko sille huomiota. Kuunnellaanko sitä, annetaanko sen puhua omaan, verkkaiseen tahtiinsa. Kunnioitetaanko sitä. Kysytäänkö siltä, mitä sillä on meille kerrottavanaan. Otetaanko sen sanoma vastaan. Kerrotaanko sille, mitä meille oikeasti kuuluu. Kerrotaanko sille iloista ja suruista.

Luulen, että jos olemme sille rehellisiä ja avoimia, se voi jäädä luoksemme pidemmäksikin aikaa.