Miksi sielu on tärkeä?

Sielu on ohjannut elämääni jo pitkään. Oli kuitenkin aika, jolloin en juurikaan tunnistanut sielun olemassaoloa enkä liiemmin ajatellut sitä. Viimeiset vuodet se on kiehtonut minua yhä enemmän. Alussa kiinnostukseni herätti henkilökohtainen kokemukseni sielusta, sielun kosketus. Olen kuvannut vasta ilmestyneessä kirjassani Sielukas elämä – rohkeutta olla minä tuota hetkeä siten, että tuolloin tapasin sieluni ensimmäistä kertaa. Tiedostin ja tunsin, että minulla on sielu. Siitä alkoi pitkä matka, jolloin tutustuin ensin siihen, mitä sielu minulle tarkoittaa ja miten se minulle puhuu. Omaa elämääni tarkkaillessani ja muita ihmisiä kuunnellessani minulle alkoi hiljalleen muodostua kuva siitä, miten sielu ohjaa meitä kaikkia.

Myöhemmin aloin ihmetellä sitä, että meillä ei ole yhtenäistä käsitystä siitä, mistä ihmisyys koostuu. Emme ole yksimielisiä sen suhteen, mitä tarkoittaa minä ja minuus. Erilaiset teoriat ja maailmankatsomukset tarjoavat näkökulmia ja ikkunoita siihen, mikä on minä. Arkisessa keskustelussa puhumme minuudesta melko suppeasti. Tiedostamme, että minuuteen kuuluu fyysinen keho ja havaitsemme myös, että meillä on ajatuksia ja tunteita, jotka heijastavat persoonaamme. Kehon ja mielen maailma on siis meille melko tuttu. Sen sijaan emme ole kovinkaan harjaantuneita kuuntelemaan tai tuntemaan sieluamme eli henkistä olemustamme. Aivan kuin olisimme arkisissa puheissa ja teoissa unohtaneet sielumme.

Ihmiskuva ilman sielua on minusta melko lohduton ja pinnallinen. Aivan kuin ihminen olisi vain kehonsa, ajatuksensa ja tunteensa, ilman kosketuspintaa ikuisuuteen tai pyhyyteen. Minulle sieluton ihminen on irrallinen, erossa yhteydestään toisiin sieluihin ja koko maailmaan.

Sieluton ihmiskuva antaa suuren vallan egolle. Ego on osa ihmisen persoonaa ja vaikuttaa ihmisen ajatuksissa ja tunteissa. Jos sielu unohdetaan, saa ego mellestää vapaasti. Ego johdattaa ihmisen loputtomaan kilpajuoksuun, jota kirittävät ulkoiset tavoitteet, ihanteet ja suorittaminen. Egon maailma on ristiriitainen. Sille mikään ei riitä, mutta silti sen on tavoiteltava yhä enemmän. Jos ego saavuttaa jotain, se haluaa sitä lisää tai se pelkää saavutetun menettämistä. Egon maailmassa ei ole rauhaa.

Jos ihminen ei tunnista sielunsa olemassaoloa, on hänen vaikea vastustaa egonsa vaatimuksia. Mieli tempautuu helposti egon pyörteisiin. Ihmisen todellinen viisaus ja voima asuu sielussa. Sielun viisaudesta käsin tarkasteltuna egon vaatimukset ja ihanteet alkavat näyttää uuvuttavilta ja turhilta. Sielu ohjaa ihmistä aina kohti rauhaa ja kauemmas egon maailmasta.

Ajattelen, että elävä yhteys sieluun on tukeva jalusta sekä elämän suurissa kysymyksissä että arjen pienissä valinnoissa. Kun sielun ääni tulee tutuksi, voi sen äärelle aina palata. Oman kokemukseni mukaan sielu ei koskaan johda harhaan. Minä itse kylläkin harhaudun aika ajoin kauemmas sielustani, sillä yhteyden ylläpitäminen ei ole aina helppoa. Mitä kiireisempi, stressaantuneempi tai väsyneempi olen, sitä todennäköisemmin kadotan yhteyden itseeni ja sieluuni. Paluu sielun yhteyteen tulee kuitenkin sitä helpommaksi, mitä enemmän sitä harjoittelee. Tunnistan nykyään aiempaa nopeammin, jos olen ajautunut pois ytimestäni. Olen myös oppinut, miten sielun yhteys palautetaan.

Uskon, että pysyvän rauhan kannalta olennaisinta on tunnistaa, että itsellä on sielu. Tai oikeammin, että olemme kaikki sieluja tämän näkyvän ja helposti havaittavan minuuden lisäksi. Uskon myös, että mitä useampi meistä löytää sielun yhteyden, sitä enemmän mahdollisuuksia meillä on myös löytää rauhaa paitsi sisältämme, myös luoda sitä ulkopuolellemme. Siksi sielu on minusta niin tärkeä, kaikille.

 

Kirjani Sielukas elämä – rohkeutta olla minä löytyy nyt kirjakaupoista ja sen voi tilata myös suoraan minulta: marita.h.niemela@gmail.com. Antoisia lukuhetkiä! 

 

Rauhan kaipuu

Olen kaivannut elämääni rauhaa ja nyt sitä saan, opintovapaan tuoman uuden elämäntyylin muodossa. Omien päivittäisten aikataulujen asettaminen omista lähtökohdista käsin tuntuu oikealta ja hyvältä. Ja samaan aikaan saan tietenkin huomata, että kuten kaikessa, tässäkin tilanteessa on myös kääntöpuolensa. Saan huomata, miten rauha ei koskaan sittenkään ole vain tai edes pääasiassa olosuhteista kiinni. Luulen, että vasta nyt, arjen rauhoituttua, saan toden teolla kohdata oman levottomuuteni, oman tapani tulla ja mennä, oman tottumukseni ahtaa elämää ja arkea täyteen.

Tämä saa minut miettimään, mikä ihme ihmistä oikein ajaa. Onko meidän sittenkin helpompaa olla liikkeessä, vaikka se väsyttäisikin. Onko sittenkin helpompaa uupua kuin pysähtyä. Siksikö ihminen jatkuvasti hakee jotain uutta, tulee ja menee, elää ja kokee, juoksee ja ryntäilee, tekee ja haaveilee, sen sijaan että eläisi ja olisi tässä ja nyt.

Onko uupumisen pelko niin paljon pienempi kuin pelko pysähtymisestä, jumiutumisesta, paikoilleen jäämisestä. Se tuntuu tulevan hyvin syvältä, tuo tunne, että jotain on tehtävä, johonkin on mentävä, jotain on tapahduttava. Jatkuvaa liikettä, jatkuvaa muutosta. Sitähän elämän sanotaan olevan. Siksikö ihminenkin haluaa loputtomasti liikkua. Sieltäkö se tunne lopulta tulee, elämän luonnollisesta tavasta muuttua ja kulkea eteenpäin, jatkaa kiertokulkuaan.

Tasapainoa, sitä ihminen kai eniten kaipaa. Ei mitään liikaa, ei liian vähän. Ei pelkkää lepoa, ei pelkkää menoa, vaan jotain siltä väliltä. Mutta luulen, että rauha ei tule tekemisestä tai tekemättä jättämisestä. Kulkemisesta tai paikalleen pysähtymisestä. Rauha asuu jossain kaiken tämän ulkopuolella, uskoisin. Luulen, että rauhan voi kokea vain hetkessä. Se ei ole pysyvä olotila, sopivat puitteet, tietynlainen elämäntyyli tai jokin, jota voi ylläpitää ulkoisilla olosuhteilla, tekemällä tai jättämällä tekemättä.

Luulen, että rauha on löydettävä uudelleen kerta kerran jälkeen. Se ei pysy paikallaan eikä siihen voi kiinnittyä. Rauhan löytäminen on päivittäinen, hetkittäinen harjoitus, jota ei voi sivuuttaa tai jättää väliin tai unohtaa sen vuoksi, että sen on kerran jo elämäänsä löytänyt. Rauhan etsiminen on jatkuvaa tasapainoilua, jatkuvaa liikettä, jatkuvaa pysähtelyä.

Rauha ei asu joka hetki samassa asiassa eikä sen luokse ole vain yhtä oikeaa väylää, joka olisi aina avoinna. Joskus se löytyy meditoinnista, joskus luonnosta, joskus työstä, joskus opiskelusta, joskus haaveilusta, joskus aamukahvista. Mistä vain, mutta ei aina samasta paikasta. Ja siksi kai elämääkään ei voi suunnitella liian pitkälle, liian selväksi, liian ahtaaksi. Sillä se, mikä joskus tuo rauhaa, ei välttämättä tuo sitä enää seuraavassa hetkessä tai ajassa. Kuunnella siis täytyy, joka hetki, joka päivä ja tehdä pienen pieniä tai suuren suuria valintoja siitä tunteesta käsin, joka kulloinkin on läsnä.

Jotenkin se on ihmiselle väsyttävääkin, se jatkuva kuulostelu. Se, ettei olosuhteisiin voi luottaa eikä niistä löydä pysyvyyttä sillä tasolla kun toivoisi ja odottaisi. Mutta ehkä pysyvyyttä voi löytää suunnasta, siitä mitä kohti jatkuvasti kulkee. Luulen, että rauhakin on ensisijaisesti suunta, jota kohti teen matkaa, hetki hetkeltä ja päivä päivältä. Ja kai on niin, että jo suunnan tunnistaminen on suuri asia. Se, että voin sanoa: tuo on se, jonka tunnistan omakseni ja jota kohti haluan mennä. Tänään ja todennäköisesti huomennakin.

Usein taitaa käydä niin, että kun hetkeksi löydämme ja tavoitamme sen tunteen, jota kovasti kaipaamme, samaistamme tuon hetken olosuhteet kaipuumme kohteeseen. Vedämme yhtäläisyysmerkit näiden kahden asian välille. Jos rauhan kohtaa kerran hiljaisuudessa, ei se vielä tarkoita sitä, että hiljaisuus olisi aina ja kaikkialla yhtä kuin rauha.

Se, mitä kaipaan, on suunta, kohde. Olosuhteet, joissa tuohon suuntaan kuljen, ovat siitä erillisiä ja ne vaihtelevat. Elämän virtaavuus liittyy olosuhteisiin ja siihen, mitä ympärilläni tapahtuu ja mitä minussa tapahtuu. Suunta on se, joka kertoo, mikä tänään tuntuu oikealta tavalta olla ja mikä vie minua sitä kohti, mitä syvimmilläni kaipaan.

img_1370

Mitä suo minulle opettaa

Tiedätkö sen tunteen, kun huomaat, että juuri käsillä olevassa hetkessä on kaikki, mitä koskaan tarvitset. Että olet onnellinen juuri nyt, ilman näkyvää syytä, ilman suuria valmisteluja, ilman ponnistelua. Rauha ja onni vain ovat siinä, läsnä. Uskon, että meillä kaikilla on omat tapamme päätyä tuohon tilaan. Toiset ovat löytäneet väylänsä sinne jo kauan sitten, helposti ja luonnollisesti. Toiset vielä etsivät, toiset taas ovat tiensä jo löytäneet, mutta eivät ehkä ole sitä vielä huomanneet.

Minulle tuo tunne tulee usein, kun kuljen suolla. Suot ovat hankalia, niillä on vaikea kulkea ja ne ovat arvaamattomia. Mutta suossa on karua kauneutta ja autiota voimaa, joka lumoaa minut. Suoperäisen maan yksityiskohdat ovat kiehtovia ja sen värit ovat lukemattoman monisävyiset. Suon kauneus saa minut hiljentymään ja lepäämään. Suolla kulkemisesta ei ole ulkoisilla mittareilla mitattuna mitään hyötyä eikä se edistä elämässäni mitään näkyvää, mutta siinä on ainutlaatuista voimaa, joka tekee minut hyvin rauhalliseksi. Olen onnellinen suolla. Usein suolla huomaan miettiväni, miten se kaikki riittää. Siinä hetkessä, kun olen keskellä suomaisemaa, katson sen kauneutta ja ihastelen sen hiljaista voimaa, en tarvitse enää mitään, sillä minulla on jo kaikki mitä voin koskaan toivoa.

Jotain mystistä ja oikeaa on siinä tunteessa, että tämä kaikki riittää juuri nyt. Että mitään muuta ei tarvita. Siinä tunteessa on jotain hyvin syvää, jotain merkillisen totta. Että ihminen voi jossain tilanteessa kokea sellaisen hetken, tuntea sen rauhan, joka on ääretön ja jolla ei ole loppua. Sen täytyy olla hetki, jolloin sielu tuntee itsensä täysin ravituksi ja jolloin ihmisen sisimmässä asettuu jotain paikalleen, niin todesti ja syvästi, että sille ei oikeastaan enää löydy sanoja. Sen hetken täytyy olla tärkeä ja merkittävä, vaikka seuraavassa hetkessä ihminen tempautuisikin taas arjen pyörteisiin, jossa tuo tunne helposti unohtuu tai katoaa. Sen täytyy jäädä jonnekin syvemmälle muistiin, jollekin sellaiselle tasolle, josta käsin se ravitsee ihmistä vaikka ihmisen mieli ei sitä enää muistaisikaan.

Mietin, onko niiden hetkien tarkoitus opettaa meille se, miltä rauha ja onni tuntuvat, jotta emme lopulta enää tyytyisi muuhun. Jotta oppisimme näkemään ja kokemaan, mitä on syvä sielunrauha ja jotta osaisimme etsiytyä sen ääreen lopulta kaikissa elämämme tilanteissa. Että huomaisimme, ettei ole merkitystä sillä, mitä teemme, vaan ainoastaan sillä, että löydämme itsellemme sopivan tavan tuntea puhdasta iloa, onnea ja rauhaa. Että löytäisimme itsellemme oikean tavan johdattaa meidät sielumme äärelle.

Sitäkö on kutsumuksen seuraaminen. Sitäkö on sydämen kuuntelu. Sitäkö on aito oman elämäntien kulkeminen. Että löytää sen, mikä opettaa minulle, mitä rauha on.

 

Blogikirjoitus on osa tekeillä olevaa kirjaani, jonka työnimenä on Quantum moment: rohkeus muutokseen. Kirjasta lisää täällä.

IMG_0904

Vieraana rauha

Aikomuksenamme saattaa olla hiljentyminen. Sitten kun. Ensin tehdä tämä, tuo ja nämä valmiiksi. Jotta voimme lopulta vain olla. Kaikessa rauhassa.

Onko meillä kiire, jotta voisimme lopulta rauhoittua. Pelkäämmekö, ettemme tunnista rauhaa, ellei kiire edellä sitä. Onko rauha niin herkkä ja hauras, ettemme muutoin sitä havaitse. Tarvitaanko rauhalle vastakohta, jotta se tulisi nähdyksi.

Onko meillä ajatus, että rauha tulee ansaita. Onko rauha kuin kaukainen, harvinainen vieras, jota varten tupa siivotaan, juhlaruoka valmistetaan, maisema koristellaan. Ja sitten lopulta, kaiken aherruksen jälkeen, istahdetaan odottamaan. Josko se tulisi. Ja siinä odottaessa, pelkäämmekö samalla, ettei se tulekaan. Ja mitä sitten. Liikahdammeko levottomasti, huokaisten, varmistaen, että kaikki on kuin olla pitää. Sillä jos rauha ei tulisikaan, jäisivät ainakin puitteet lohduksi.

Luulen, että rauha on jo täällä. Luulen, että rauha odottaa kärsivällisesti, että se saisi tulla peremmälle. Se harkitsee ja katsoo, onko ovemme avoinna riittävän kauan, että se ehtii sisään. Luulen, että rauha liikkuu hitaasti ja kavahtaa kiirettä, nopeita liikkeitä, kovia ääniä. Luulen, että sisälle ehdittyään rauha on kiinnostunut siitä, annetaanko sille huomiota. Kuunnellaanko sitä, annetaanko sen puhua omaan, verkkaiseen tahtiinsa. Kunnioitetaanko sitä. Kysytäänkö siltä, mitä sillä on meille kerrottavanaan. Otetaanko sen sanoma vastaan. Kerrotaanko sille, mitä meille oikeasti kuuluu. Kerrotaanko sille iloista ja suruista.

Luulen, että jos olemme sille rehellisiä ja avoimia, se voi jäädä luoksemme pidemmäksikin aikaa.