Avainsana: Sielu

Kotiinpaluu

On Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Elämän luonnolliseen kiertokulkuun kuuluvat vaiheet ovat osa ihmisen alitajuista psyyken ja sielun maailmaa. Clarissa Pinkola Estés kirjoittaa naisen sielunelämän vaiheista kirjassaan Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Hän kuvaa sitä, miten luonnollisesta kiertokulusta irtautuneella ihmisellä on vaarana pysyä liian pitkään pois sielunsa ääreltä. Ulkoinen maailma, oma egomme ja psyykkiset haavamme huolehtivat siitä, että saatamme jäädä liian pitkäksi aikaa tekemään asioita, joita “pitäisi”, “kuuluisi” tai “edellytetään” tehtävän. Se voi tarkoittaa liiallista uppoutumista työhön, ihmissuhteisiin, kodinhoitoon, harrastuksiin tai mihin tahansa toimintaan, joka liian pitkään tai intensiivisenä jatkuessaan alkaakin tukkia sielun luonnollista virtaa. Toiminta itsessään ei välttämättä ole hyvä tai huono, mutta ongelmallista on, jos ihminen ei enää osaakaan irrottautua siitä. 

Sielun luonnolliseen kiertoon kuuluu säännöllinen kotiinpaluu, mikä Pinkola Estésin mukaan tarkoittaa mitä tahansa paikkaa tai olotilaa, jossa ihminen voi tuntea olevansa sekä turvassa että vapaa. Mikäli tällaiseen sielua ravitsevaan olotilaan ei ole säännöllistä yhteyttä, alkaa ihminen kuivua sisältä käsin ja lopulta uupua. Sielun ravintolähteet ehtyvät eikä ihmisellä ole enää, mistä ammentaa. 

Kotiinpaluu säännöllisin väliajoin kuuluu sielusta huolehtimisen perusasioihin. Lähes jokainen meistä kuitenkin hukkaa tämän ymmärryksen ainakin kerran, todennäköisesti useamminkin elämänsä aikana. Pinkola Estés kuvaa tätä vaihetta sielunnahkan menettämisenä tai jopa ryöstönä, riippuen siitä, miten suurta roolia ulkoinen maailma esittää tässä eksymisvaiheessa. Ihmisen aikaa ja voimavaroja havittelevat useat tahot – työelämä, muut ihmiset, vastuut, velvollisuudet, haaveet, toiveet. Kulkeminen liian kauas kodista voi tapahtua joko ihmisen itsensä tai jonkun muun ohjaamana. Ainoa, joka voi kuitenkin palauttaa yhteyden sielun luonnolliseen kiertoon ja kääntyä takaisin kotiin, on ihminen itse. 

Kotiinpaluu ei välttämättä tarkoita pitkäkestoista vetäytymistä maailmasta tai radikaaleja muutoksia ulkoisiin olosuhteisiin. Joskus se toki voi tarkoittaa sitäkin. Olennaisempaa Pinkola Estésin mukaan on säännöllinen ravitseva yhteys sisimpään ja egon äänen hetkellinen uneen tuudittaminen. Menetelmiä on useita eikä mikään ole ehdottoman oikea tai väärä. Esimerkkejä ovat musiikki, taide, luonto, yksinolo, kirjoittaminen, mietiskely, lukeminen, ___ (täydennä itse). Se voi olla yksinkertaista tai monimutkaista, mutta helppoa se ei välttämättä ole, jos yhteys luonnolliseen kiertokulkuun on ollut kadoksissa pitkään. Syyllisyyttä ei kuitenkaan tarvitse tuntea, sillä eksymisen voi myös tulkita vihkimyksenä tai initiaationa entistä syvemmän sielunyhteyden lujittamiseksi. Eksymisen ja harhateillä kulkemisen jälkeen kotiinpaluun merkityksen itselleen ymmärtää entistä paremmin. 

Ihmisen on tarkoitus elää ulkoisessa maailmassa, mutta säilyttäen yhteyden sisäiseen ohjaukseensa. Sielun luonnollisen kiertokulun vaiheiden kuunteleminen ja niihin vastaaminen on tapa tasapainotella ulkoisen ja sisäisen maailman välillä tavalla, jolla tulee huolehtineeksi sekä sielullisista tarpeistaan että maallisista velvoitteistaan.

Mitä sinun sielullesi kuuluu? Kutsutaanko sinua kenties palaamaan kotiin? 

Jos kotiinpaluun ja sielun luonnollisen kiertokulun teemat kiinnostavat, jää kuulolle! Aiheeseen liittyvä retriitti on tulossa syksyllä 2023! ❤

Sielu johdattaa kohti armoa

On Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Kesä on oivallista aikaa harjoitella ja pohtia armollisuutta. Kirjassani Sielukas elämä – rohkeutta olla minä pohdin armon ja sielun yhteyttä. Kaunista ja levollista kesää sinulle! ❤

”Armolle avautuminen on olennaista silloin, kun ihmisen haluaa kulkea sielunsa viitoittamaan suuntaan. Sielultaan ei voi kätkeä mitään, jolloin myös virheet on paljastettava ja tuotava päivänvaloon. Jotta niiden kanssa kykenee elämään, on kutsuttava elämäänsä armoa.

Elämän ja ihmisyyden pimeyttä ja varjoja ei voi väistää, vaan ne täytyy hyväksyä osaksi itseä. Niitä ei kuitenkaan voi rakastaa ilman armoa. Vasta armo on se, joka antaa ihmiselle mahdollisuuden rakastaa itseään kaikista virheistä, erheistä ja vääryyksistä huolimatta. Armo on se, joka antaa ihmisen hengittää vapaasti, vaikka hän näkeekin itsensä kokonaisena ja epätäydellisenä. Ilman armoa ei ole vapautta, rakkautta eikä kokonaista eheää ihmistä.

Ehkä armo on loppujen lopuksi myös ainoa, joka voi saada aikaan aitoa muutosta ihmisessä. Muutoksen lähtökohtana on, että ihminen ensin antautuu sille, mitä hän on. Hän tunnustaa keskeneräisyytensä ja antautuu armon valaistavaksi. Hän luopuu egonsa omavaltaisuudesta ja tunnistaa sen loputtoman kilpajuoksun, johon ego ihmistä ajaa. Silloin voi jokin liikahtaa syvällä sisimmässä.

Luulen, että vasta antautumisesta ja luovuttamisesta voi alkaa todellinen, syvä muutos. Se vie meidät yhä lähemmäs kohti minuuttamme, sieluamme, aitoa ydintämme. Sellainen muutos kuorii meistä kaiken ulkopuolisen ja ylimääräisen, meihin kuulumattoman, meitä rasittavan, meitä kahlehtivan. Siinä muutoksessa egolla ja mielellä ei ole oikeastaan enää mitään sijaa. Se vain tapahtuu jos on tapahtuakseen, armosta.”

Katkelma kirjastani Marita Niemelä: Sielukas elämä – rohkeutta olla minä (Viisas Elämä, 2018) 

Sielu rakastaa kehoa

On Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Kun sielu katsoo kehoa, se on täynnä arvostusta ja rakkautta.

Sielun ei tulisi mieleenkään arvostella, vähätellä, inhota, pilkata tai kurittaa kehoa, jota se asuttaa.

Keho on sielun väylä maailmaan ja kaikkiin aisteihin. Ilman kehoa sielu ei voisi ankkuroitua maapallolle. Ilman kehoa sielu ei voisi ilmentää itseään.

Ilman kehoa sielu ei voisi kokea, miltä tuntuu tuulen vire, sadepisaroiden tanssi, auringon lämpö tai pakkasen nipistys iholla. Ilman kehoa sielulle jäisi arvailujen varaan, miltä tuntuu äidin syli, kauan kaivatun ystävän halaus tai rakastetun kosketus.

Keho on sielulle tarpeellinen ja aina oikeanlainen. Keho on sielun fyysinen koti, josta käsin sielu voi heijastaa omaa valoaan maailmaan. Sielu on kehosta loputtoman kiitollinen. Ihastelee, varjelee, pitää arvossa, rakastaa.

Voisitko sinäkin tehdä niin?

 

Miksi sielu on tärkeä?

On Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Sielu on ohjannut elämääni jo pitkään. Oli kuitenkin aika, jolloin en juurikaan tunnistanut sielun olemassaoloa enkä liiemmin ajatellut sitä. Viimeiset vuodet se on kiehtonut minua yhä enemmän. Alussa kiinnostukseni herätti henkilökohtainen kokemukseni sielusta, sielun kosketus. Olen kuvannut vasta ilmestyneessä kirjassani Sielukas elämä – rohkeutta olla minä tuota hetkeä siten, että tuolloin tapasin sieluni ensimmäistä kertaa. Tiedostin ja tunsin, että minulla on sielu. Siitä alkoi pitkä matka, jolloin tutustuin ensin siihen, mitä sielu minulle tarkoittaa ja miten se minulle puhuu. Omaa elämääni tarkkaillessani ja muita ihmisiä kuunnellessani minulle alkoi hiljalleen muodostua kuva siitä, miten sielu ohjaa meitä kaikkia.

Myöhemmin aloin ihmetellä sitä, että meillä ei ole yhtenäistä käsitystä siitä, mistä ihmisyys koostuu. Emme ole yksimielisiä sen suhteen, mitä tarkoittaa minä ja minuus. Erilaiset teoriat ja maailmankatsomukset tarjoavat näkökulmia ja ikkunoita siihen, mikä on minä. Arkisessa keskustelussa puhumme minuudesta melko suppeasti. Tiedostamme, että minuuteen kuuluu fyysinen keho ja havaitsemme myös, että meillä on ajatuksia ja tunteita, jotka heijastavat persoonaamme. Kehon ja mielen maailma on siis meille melko tuttu. Sen sijaan emme ole kovinkaan harjaantuneita kuuntelemaan tai tuntemaan sieluamme eli henkistä olemustamme. Aivan kuin olisimme arkisissa puheissa ja teoissa unohtaneet sielumme.

Ihmiskuva ilman sielua on minusta melko lohduton ja pinnallinen. Aivan kuin ihminen olisi vain kehonsa, ajatuksensa ja tunteensa, ilman kosketuspintaa ikuisuuteen tai pyhyyteen. Minulle sieluton ihminen on irrallinen, erossa yhteydestään toisiin sieluihin ja koko maailmaan.

Sieluton ihmiskuva antaa suuren vallan egolle. Ego on osa ihmisen persoonaa ja vaikuttaa ihmisen ajatuksissa ja tunteissa. Jos sielu unohdetaan, saa ego mellestää vapaasti. Ego johdattaa ihmisen loputtomaan kilpajuoksuun, jota kirittävät ulkoiset tavoitteet, ihanteet ja suorittaminen. Egon maailma on ristiriitainen. Sille mikään ei riitä, mutta silti sen on tavoiteltava yhä enemmän. Jos ego saavuttaa jotain, se haluaa sitä lisää tai se pelkää saavutetun menettämistä. Egon maailmassa ei ole rauhaa.

Jos ihminen ei tunnista sielunsa olemassaoloa, on hänen vaikea vastustaa egonsa vaatimuksia. Mieli tempautuu helposti egon pyörteisiin. Ihmisen todellinen viisaus ja voima asuu sielussa. Sielun viisaudesta käsin tarkasteltuna egon vaatimukset ja ihanteet alkavat näyttää uuvuttavilta ja turhilta. Sielu ohjaa ihmistä aina kohti rauhaa ja kauemmas egon maailmasta.

Ajattelen, että elävä yhteys sieluun on tukeva jalusta sekä elämän suurissa kysymyksissä että arjen pienissä valinnoissa. Kun sielun ääni tulee tutuksi, voi sen äärelle aina palata. Oman kokemukseni mukaan sielu ei koskaan johda harhaan. Minä itse kylläkin harhaudun aika ajoin kauemmas sielustani, sillä yhteyden ylläpitäminen ei ole aina helppoa. Mitä kiireisempi, stressaantuneempi tai väsyneempi olen, sitä todennäköisemmin kadotan yhteyden itseeni ja sieluuni. Paluu sielun yhteyteen tulee kuitenkin sitä helpommaksi, mitä enemmän sitä harjoittelee. Tunnistan nykyään aiempaa nopeammin, jos olen ajautunut pois ytimestäni. Olen myös oppinut, miten sielun yhteys palautetaan.

Uskon, että pysyvän rauhan kannalta olennaisinta on tunnistaa, että itsellä on sielu. Tai oikeammin, että olemme kaikki sieluja tämän näkyvän ja helposti havaittavan minuuden lisäksi. Uskon myös, että mitä useampi meistä löytää sielun yhteyden, sitä enemmän mahdollisuuksia meillä on myös löytää rauhaa paitsi sisältämme, myös luoda sitä ulkopuolellemme. Siksi sielu on minusta niin tärkeä, kaikille.

 

Kirjani Sielukas elämä – rohkeutta olla minä löytyy nyt kirjakaupoista ja sen voi tilata myös suoraan minulta: marita.h.niemela@gmail.com. Antoisia lukuhetkiä! 

 

Yhteys syntyy tässä ja nyt

On Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Olen blogissani jo usemman vuoden ajan kirjoittanut aiheista, jotka minua eniten kiehtovat – ihmisyydestä, sielusta, henkisyydestä, mielen maailmasta, syvästä rauhasta, elämä valoista ja varjoista sekä yhteydestä. Ajattelen, että olemme kaikki jollain tavalla yhteydessä toisiimme, todennäköisesti paljon merkittävämmällä tavalla kuin monesti ajattelemmekaan. Uskon, ettei ole olemassa todellista erillisyyttä, vaan me kaikki vaikutamme toinen toisiimme jatkuvasti paitsi arkisissa kanssakäymisissä, myös henkisen olemuksemme tasolla. Ajattelen, että loppujen lopuksi kaikki sielut ovat yhtä. Kuitenkin tässä ihmisen arkisessa maailmassa näyttäydymme itsellemme ja toisillemme myös erillisinä yksilöinä. Meillä jokaisella on oma persoonamme, oma ulkomuotomme, elämämme, ajatuksemme ja tunteemme. Vaikka olisimmekin sielun tasolla yhteydessä toisiimme, arkinen ihmiselämä ei tuota yhteyttä aina tunnista. Joudumme tekemään töitä, jotta löytäisimme yhteyden toisiimme. Joudumme itse asiassa tekemään töitä, jotta löytäisimme yhteyden itseemme.

Olen ollut pitkään kiinnostunut siitä, miten ihmisten – tai tarkemmin sanottuna sielujen – välinen henkinen yhteys vaikuttaa meihin. Tunnen itseni onnekkaaksi, kun sain juuri valmistuneessa  gradussani käsitellä yhteyden rakentumista, tällä kertaa psykologian näkökulmasta. Graduni aiheena on pariskunnan välisen yhteyden rakentuminen pariterapiassa. Tutkimuskirjallisuuteen tutustuessani minua puhutteli John Gottmanin ja hänen kollegoidensa usean vuosikymmenen ajan jatkuneisiin tutkimuksiin perustuva teoria hyvästä parisuhteesta. Eräs keskeinen elementti vakaassa parisuhteessa on pariskunnan välinen tunneyhteys. Tämä ei tietenkään ole yllättävä tieto. Minut pysäytti kuitenkin se, mikä Gottmanin mukaan on tärkein keino luoda emotionaalista yhteyttä pariskunnan välille. Hänen tutkimustensa mukaan pariskunnan keskinäisen tunnepohjaisen yhteyden perustana ovat yksittäiset arkiset hetket, jolloin toinen osapuoli ilmaisee omia tarpeitaan ja pyrkimystään yhteyteen toisen kanssa. Kyse ei välttämättä ole kovin monimutkaisesta tai juhlavasta tilanteesta. Voi olla kyse siitä, että toinen haluaisi kertoa päivästään, purkaa harmitustaan jostain asiasta tai vaikkapa ilmaista kuinka kauniilta edessä avautuva maisema hänestä näyttää. Toinen voi vastata näihin ilmaisuihin joko kääntymällä toista kohti, hänestä poispäin tai häntä vastaan. Kohti kääntyminen tarkoittaa toisen sanojen aitoa kuulemista ja niihin ystävällisesti vastaamista. Poispäin kääntyminen tarkoittaa toisen sanojen huomiotta jättämistä, ehkä siksi että itsellä on juuri jotain muuta kesken tai mielessä. Vastaan kääntyminen tarkoittaa toisen sanojen mitätöintiä tai niihin vastaamista epäystävällisesti. Arkisissa kohtaamisissamme sovellamme tietenkin kaikkia näitä tapoja. Gottmanin mukaan olennaista tunneyhteydelle on se, mitä teemme näistä eniten. Kohti kääntyminen luo positiivisen kierteen ja vahvistaa pariskunnan välistä yhteyttä. Lukuisat lyhyet tunnetasolla koetut yhteyden hetket rakentavat pariskunnalle puskuria, josta on hyötyä myös parisuhteen haasteellisissa tilanteissa ja vaiheissa. Vaikeuksia tulee vastaan jokaisella pariskunnalle. Tällöin pienten hetkien myötä rakentunut tunneyhteys toimii kuin pankkitili, jolta voidaan kattaa tilapäisten menoerien kustannuksia suhteelle.

Emotionaalisen yhteyden luominen ja ylläpitäminen on siis jatkuva, päivittäinen harjoitus, joka kantaa pitkälle. Siinä ei kuitenkaan tarvitse olla kyse suurieleisistä teoista tai sanoista. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että vastaa ystävällisesti kun toinen kysyy jotain, kommentoi arvostavasti kun toinen tekee jonkin huomion ja kuuntelee tarkkaavaisesti kun toinen kertoo ajatuksistaan. Gottmanin tutkimuksia lukiessani olin hieman ihmeissäni ja huvittunutkin siitä, miten arkisia tilanteita hän kuvailee. Rakastaminen ja rakkauden osoittaminen ei välttämättä ole lainkaan niin monimutkaista kuin ehkä joskus luulemme.

Uskon, että ajatus arkisten hetkien merkittävyydestä pätee kaikkiin ihmissuhteisiin, ei vain parisuhteisiin. Olemme kaikki jo valmiiksi yhteydessä toisiimme sielujen tasolla.Vaikka henkinen yhteys on olemassa, ei se arkisissa kohtaamisissa ja läheisissä ihmissuhteissamme useinkaan vielä riitä tuomaan meille kokemusta yhteydestä. Ajattelen, että ihmisinä eräs henkisen polun tehtävistämme on tuoda sielujen välinen yhteys näkyväksi arjessamme. Tehtävänämme on ilmentää sielun ominaisuuksia tilanteissa, jolloin kohtaamme toinen toisemme. Peruskysymys on loppujen lopuksi se, käännymmekö arjessa toisiamme kohti, toisesta pois vai toista vastaan?

LÄHDE: Gottman, J., & Gottman, J. (2017). The natural principles of love. Journal of Family Theory & Review, 9(1), 7-26.

Luovuutta kaikille

On Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Luovuuden voi määritellä monella tavoin. Ajattelen, että aidossa luovuudessa on kyse toiminnasta, jonka lähtökohta on omassa sydämessä ja sielussa. Luovuutta ohjaava voima asuu ihmisen sisimmässä, mielen ulottumattomissa. Luovuutta ei voi hallita järjen keinoin eikä se ole voima, jonka voi kutsua esiin käskemällä. Pakko ja kiire ovat huonoja kumppaneita luovuudelle.

Luovuus yllättää ihmisen. Syntyy jotain sellaista, jonka lopputulos ei ollut alkuvaiheessa tarkasti tiedossa. Sielu ottaa ohjat käsiinsä ja luo muotoja, sanoja, säveliä, tunteita tai näkymiä, jotka nousevat esiin kuin tyhjästä, alkaen elää omaa elämäänsä. Tärkeämpää kuin lopputulos, on tunne siitä, että on jollain tavalla astunut itsensä tieltä sivuun ja antanut sisimmälleen mahdollisuuden heijastaa maailmaan omaa kuvaansa.

Luovuus tekee ihmiselle hyvää. Sydänlähtöisen luovuuden ohjauksessa ihminen on vapaa. Mieli on sivuroolissa ja luovan tekemisen kautta ihminen voi saada kosketuksen sieluunsa, vähintäänkin välillisesti. Luovuus antaa ihmiselle mahdollisuuden kokea oman minuutensa puhtaimmillaan, ilman mielen rajoituksia ja painostusta.

Jokainen ihminen on luova, sillä jokainen meistä on myös sielu, jolle luovuus on luonnollinen olotila. Luovuus ei ole samaa kuin taiteellisuus eikä luovuuden tuloksia kannata arvottaa ulkoisella menestyksellä, suosiolla tai maineella. Luulen, että juuri tämä on monen kohdalla suuri kompastuskivi luovuuden tiellä. Voi tuntua turhalta heittäytyä luovaan toimintaan, jos ajatuksia hallitsee pelko siitä, etten osaa tai ettei kukaan ole luovuuteni tuloksista kiinnostunut. Jos havittelee menestystä ja huomionosoituksia, alkaa kuin huomaamattaan asettaa luovuudelleen odotuksia ja rajoituksia. Pakko ja suorittaminen astuvat kuvaan mukaan. Siinä kohdassa sielu lähtee jo toisaalle, sillä se ei ole kiinnostunut luovuuden kahlitsemisesta etukäteen asetettuihin raameihin.

Tässä ajassa meillä on valtavasti mahdollisuuksia antaa luovuutemme tuotosten näkyä. Valokuvia, videoita, tekstejä ja musiikkia on helppo jakaa. Tämä on rohkaisevaa ja innostavaakin, mutta mietin, että se saa meidät niin helposti kiinnittämään liiallisesti huomiota vain mahdolliseen menestykseen ja suosioon. Unohdamme, että tärkeintä on luovuuden prosessi itsessään ja sen ruokkiminen omassa elämässä. Luovuuden ei tarvitse näkyä ulospäin eikä sen tarvitse toimia maineen keppihevosena. Luovuuteen ja luovaan elämään astuminen voi olla hyvin yksityinen teko ja silti sillä voi olla äärimmäisen tervehdyttävä ja rauhoittava vaikutus.

Eräs viisas nainen kirjoitti minulle hiljattain siitä, miten sydämensä ja sielunsa ohjauksessa luovuutta harjoittava ihminen ei luo mitään turhaa. Tärkeää ei ole se, miten ulkoinen maailma reagoi luovuuden tuloksiin, vaan se, mitä tuo prosessi saa aikaan ihmisessä itsessään. Minusta tämä on hyvin lohdullinen, viisas ja kannustava ajatus. Uskon, että meidän on tarkoitus elämän aikana ilmentää sieluamme ja antaa sen näkyä. Luova toiminta, oli se mitä tahansa, tarjoaa meille tähän mahdollisuuden. Emme voi eikä meidän ole tarkoituskaan hallita etukäteen sitä, minne luovuus meitä kuljettaa tai keitä luovuutemme mahdollisesti koskettaa. Tarkoituksenamme on vain antautua luovuuden matkaan ja nauttia kyydistä.

Milloin sinä sanoit viimeksi luovuudelle Kyllä?

 

Kirjoitan lisää luovuuden ja sielun yhteydestä myös tulevassa kirjassani.

Pyhyyden äärellä

On Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Tänään jäin miettimään pyhyyden olemusta. Mietin, mikä on pyhää ja voiko mikä tahansa olla pyhää. Pyhyyden ilmiö liitetään usein uskontoon, mutta uskon, että se on jotain muutakin. Ehkä pyhyydessä ainakin voi ajatella olevan jotain hyvin erityistä, todellista, ikiaikaista, koskematonta. Jotain, joka on pyhää siksi, että se eroaa tavanomaisesta ja maallisesta. Pyhä on kuin silta toiseen ulottuvuuteen.

Selvää on, että ihmisestä riippuen eri asiat ovat meille pyhiä. Yhdelle pyhää on kirkko, toiselle uskonnolliset symbolit, yhdelle perhe ja toiselle ehkä jokin tärkeä työ tai harrastus. Se voi olla myös kokemus, tunne, jokin olemus, jota ei voi sanoin selittää. Jotain jonka tunnistaa, mutta joka pakenee kaikkia määrittelyjä.

Olen pitkään jo ajatellut, että monella tavalla metsä on minulle kuin kirkko. Suuntaan sinne kulkuni mahdollisimman usein ja se on näyttämöni monissa tunnetiloissa. Siellä rauhoitun, hiljennyn, suren ja iloitsen. Ajattelen ja olen ajattelematta. Se kuuluu ennen kaikkea arkeen, mutta sen rauha on minulle aina juhlaa. Ja kyllä, minulle metsä edustaa jotain pyhää. En huomaa sitä aina, jos mieleni on täynnä ajatuksia. Mutta jos olen läsnä ja hiljaa, voin helposti aistia metsän pyhyyden. Puissa, kivissä, kasveissa, varvikossa, kaatuneissa puunrungoissa, jäkälän herkässä muotokielessä ja joskus, kuin lahjana, kaukana vilahtavassa metsän eläimessä.

Tunnistan pyhyyttä monessa muussakin paikassa, asiassa ja tilanteessa. Uskon, että sinäkin tunnistat sen, sinulle tärkeissä paikoissa ja hetkissä. Meillä kaikilla on oma kokemuksemme pyhyydestä.

Luulen, että pyhyyden tunnistamisessa on kyse resonaatiosta. Uskon, että pyhyys asuu sisällämme ja ulkoinen maailma, sen paikat, rakennukset, symbolit, perinteet, ihanteet ja luonnon elementit heijastavat meille sitä, mitä kannamme mukanamme. Pyhyys on sielullinen ulottuvuus. Se, mikä näyttää meille pyhältä, koskettaa meitä syvältä sielustamme ja muistuttaa meitä siitä, mitä olemme syvimmältä olemukseltamme.

Ehkä on niin, että maailmamme pyhät asiat eivät loppujen lopuksi ole itsessään pyhiä. Ehkä ne ovat väyliä, joiden kautta löydämme kosketuksen sisimpäämme. Ehkä on niin, että pyhyyttä nähdessämme ja kokiessamme tunnistamme siinä itsemme, oman sielumme.

Olemmeko sitä, mitä teemme vai teemmekö sitä, mitä olemme?

On Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Uskon, että on tärkeää oppia erottamaan toisistaan toimintamme ja olemuksemme. Usein määrittelemme itseämme ja toisia tekojen kautta. Raamitamme, lokeroimme, kuvailemme ja asetamme rajoja. Kerromme ihmisen tekojen, toiminnan ja käytöksen perusteella, millainen hän on. Määrittely on tapa luoda turvallisuutta ja järjestystä, keino jäsentää kaaosta.

Mutta uskon, että kukaan meistä ei ole tietynlainen aina. Ei ole ominaisuuksia, joita meihin voisi aina liittää. Kukaan meistä ei ole aina ystävällinen tai aina epäystävällinen. Tekomme tai sanamme voivat toki olla ystävällisiä tai epäystävällisiä. Ne voivat olla sitä joskus, useimmiten tai lähes aina. Mutta vaikka käyttäytyisimme lähes aina tietyllä tavalla, ei se kuitenkaan vielä kerro siitä, mitä olemme.

Olemme kaikki syvimmältä olemukseltamme sieluja ja sellaisina puhtaita ja kauniita. Ihmisminämme kuitenkin käyttäytyy ja toimii eri tilanteissa eri tavoin. Joskus sielu ohjaa käyttäytymistämme enemmän, joskus olemme egon vallassa. Käytöksemme sävy määrittyy sen mukaan, miten puhtaasti sielu tietyllä hetkellä pääsee esiin meissä vai pääseekö lainkaan.

Toimintamme ja sanamme heijastavat maailmaa ja sisintämme. Ne kertovat sielun ja egon, tuon ihmistä ohjaavan parivaljakon, keskinäisestä suhteesta ja leikistä. Ego kiristää ihmisen pinnaa, saa tämän säntäilemään, tavoittelemaan yhä enemmän ja lopulta ahdistumaan omasta riittämättömyydestään. Sielu tuo ihmisen toimintaan ja olemukseen tyyneyttä ja rauhaa, tietoa ja turvaa siitä, että hän riittää ja kelpaa, sellaisena kuin on juuri nyt.

Koska kukaan meistä ei ole koskaan, ikinä tai lopullisesti jotain, tarkoittaa se samalla, että muutos on aina mahdollinen. Mitkään teot eivät automaattisesti leimaa meitä tai kerro siitä, millaisia olemme nyt tai tulevaisuudessa. Vaikka mielellämme oiomme mutkia ja määrittelemme itseämme ja toisiamme ominaisuuksien ja tekojen kautta, tulemme samalla helposti sulkeneeksi oven muutokselta. Jos uskomme, että menneisyytemme teot määrittelevät sen, keitä olemme, saatamme törmätä seinään, jota ei todellisuudessa ole olemassakaan.

Jos osaisimme erottaa sen, mitä teemme ja sen, mitä olemme, ehkä oppisimme antamaan itsellemme ja toisillemme enemmän arvoa. Jos ymmärtäisimme, että tekomme kertovat siitä, miten avoin tai sulkeutunut yhteytemme omaan sieluumme on, ehkä osaisimme myös erottaa syyllisyyden ja häpeän toisistaan. Ehkä voisimme silloin tuntea syyllisyyttä vääristä teoista, mutta emme sekoittaisi tuohon tunteeseen arvottomuutta ja syvää häpeää siitä, mitä olemme. Ehkä silloin tiedostaisimme, että tekomme eivät tahraa sieluamme ja syvintä olemustamme, mutta ne saattavat kuljettaa meitä kauemmas siitä. Ja että paluu lähemmäs sielun olemusta on aina mahdollista.

Omaan olemukseen kohdistuva häpeä on vaarallinen tunne, sillä se eristää meiltä myönteisen muutoksen mahdollisuuden. Ihmisen on vaikea muuttaa tekojaan tai käytöstään, jos hän samalla pitää itseään arvottomana. Tekoihin ja käytökseen kohdistuva syyllisyyden tunne sen sijaan voi ohjata ihmistä antamaan sielulleen enemmän sijaa omassa elämässään.

Ihmisen ei tarvitse vajota omien virheidensä edessä, jos hän tiedostaa ja muistaa, että hän on pohjimmiltaan arvokas ja kaunis sielu. Sielun yhteys tarjoaa ihmiselle tukevan jalustan, josta käsin virheitä ja vääriä tekoja on turvallista tarkastella. Kyse on armosta, jossa ihminen voi tarkastella omaa toimintaansa jostain korkeammalta käsin, yhteydessä rakkauteen.

Emme ole sitä, mitä teemme. Mutta se, mitä teemme, kertoo siitä, miten avoimia olemme sille osalle itsestämme, joka viime kädessä ohjaa meitä rakkautta kohti.

Blogikirjoituksen teema liittyy tekeillä olevaan kirjaani, josta lisää täällä. 

Velvollisuudesta minua kohtaan

On Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Velvollisuus ymmärretään usein suuntautuvan meistä ulospäin. Meillä on velvollisuuksia muita ihmisiä, läheisiämme, ystäviämme, naapureitamme, työnantajaa, harrastuspiirejä tai yhteiskuntaa kohtaan. Velvollisuus on jotain, jonka olemme oma-aloitteisesti ottaneet kantaaksemme tai joka on meille ulkopuolelta annettu. Velvollisuudentunne voi tuntua palkitsevalta, mutta ehkä sitäkin useammin hieman raskaalta, vaivalloiselta ja syyllisyydentunteeseen sekoittuvalta. Tunnemme ehkä syyllisyyttä, jos emme aina jaksaisikaan noudattaa tai suorittaa velvollisuuksiamme.

Mietin, miksi emme useammin puhu siitä, mitä velvollisuuksia meillä on itseämme kohtaan. Itsestä huolehtiminen, vastuunotto omista teoista ja tunteista ja itsensä rakastaminen ovat tehtäviä, jotka helposti liitämme omalle kontollemme, ainakin puheissa. Mutta mietin, mitä jos niiden lisäksi meillä kaikilla olisikin ensisijaisena velvollisuutena löytää omat ainutlaatuiset lahjamme.

Mitä jos tarkoituksenamme onkin löytää itsestämme se ominaisuus tai ne piirteet, joita vaalimalla tulemme eniten omaksi itseksemme, ilmentäen oman sielumme aidointa kuvaa. Jospa velvollisuutenamme onkin heijastaa lahjamme ulospäin, antaa ne maailman ja muiden käyttöön, auttaaksemme ja palvellaksemme itseämme ja muita. Jospa lahjojemme löytäminen ja valjastaminen johdattaisi meidät omalla polullamme kohtaamaan juuri ne opit, kompastelut ja onnen hetket, jotka meille on tarkoitettu. Jospa sillä tiellä täyttäisimme tehtävämme ja velvollisuutemme myös muita ihmisiä kohtaan loppujen lopuksi kaikkein parhaiten. Silloinhan antaisimme itsestämme sitä kaikkein parasta ja aidointa, jota voimme toisille tarjota. Ulkoiset velvollisuutemmekaan eivät määrittyisi vain yleisten käsitysten mukaan, kaikille samanlaisina, vaan ne olisivat juuri meille räätälöidyt, meidän tehtäväksemme tarkoitetut.

Mitä se silloin tarkoittaisi meille, juuri nyt ja tänään. Olisiko tärkeintä oppia tuntemaan, millaisessa tekemisessä tai olemisessa juuri omalla kohdallamme energia virtaa vapaimmin, ilo pulppuaa, innostus sykkii tai sielunrauha vallitsee. Tai mikä on meille helppoa, vaivatonta, kevyttä. Niin helppoa, että muutkin sen huomaavat ja sitä ihailevat. Tunnistaa se ja kulkea sitä kohti, uskollisesti ja tunnollisesti. Kääntyä pois silloin, kun tunnemme veden seisahtuneen tai virtauksen pysähtyneen, tai kun huomaamme lahjamme jäävän itseltämmekin unohduksiin. Luottaa siihen, mikä tuntuu oikealta suunnalta, vaikka lopputulemaa ja päämäärää ei olisikaan näköpiirissä. Uskaltaa uskoa siihen, että jokaisella meistä on ainutlaatuisia lahjoja ja elämäntehtäviä, jotka avautuvat silloin, kun kuljemme matkaa sisimpämme suuntaan.

img_0965

Mitä suo minulle opettaa

On Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Tiedätkö sen tunteen, kun huomaat, että juuri käsillä olevassa hetkessä on kaikki, mitä koskaan tarvitset. Että olet onnellinen juuri nyt, ilman näkyvää syytä, ilman suuria valmisteluja, ilman ponnistelua. Rauha ja onni vain ovat siinä, läsnä. Uskon, että meillä kaikilla on omat tapamme päätyä tuohon tilaan. Toiset ovat löytäneet väylänsä sinne jo kauan sitten, helposti ja luonnollisesti. Toiset vielä etsivät, toiset taas ovat tiensä jo löytäneet, mutta eivät ehkä ole sitä vielä huomanneet.

Minulle tuo tunne tulee usein, kun kuljen suolla. Suot ovat hankalia, niillä on vaikea kulkea ja ne ovat arvaamattomia. Mutta suossa on karua kauneutta ja autiota voimaa, joka lumoaa minut. Suoperäisen maan yksityiskohdat ovat kiehtovia ja sen värit ovat lukemattoman monisävyiset. Suon kauneus saa minut hiljentymään ja lepäämään. Suolla kulkemisesta ei ole ulkoisilla mittareilla mitattuna mitään hyötyä eikä se edistä elämässäni mitään näkyvää, mutta siinä on ainutlaatuista voimaa, joka tekee minut hyvin rauhalliseksi. Olen onnellinen suolla. Usein suolla huomaan miettiväni, miten se kaikki riittää. Siinä hetkessä, kun olen keskellä suomaisemaa, katson sen kauneutta ja ihastelen sen hiljaista voimaa, en tarvitse enää mitään, sillä minulla on jo kaikki mitä voin koskaan toivoa.

Jotain mystistä ja oikeaa on siinä tunteessa, että tämä kaikki riittää juuri nyt. Että mitään muuta ei tarvita. Siinä tunteessa on jotain hyvin syvää, jotain merkillisen totta. Että ihminen voi jossain tilanteessa kokea sellaisen hetken, tuntea sen rauhan, joka on ääretön ja jolla ei ole loppua. Sen täytyy olla hetki, jolloin sielu tuntee itsensä täysin ravituksi ja jolloin ihmisen sisimmässä asettuu jotain paikalleen, niin todesti ja syvästi, että sille ei oikeastaan enää löydy sanoja. Sen hetken täytyy olla tärkeä ja merkittävä, vaikka seuraavassa hetkessä ihminen tempautuisikin taas arjen pyörteisiin, jossa tuo tunne helposti unohtuu tai katoaa. Sen täytyy jäädä jonnekin syvemmälle muistiin, jollekin sellaiselle tasolle, josta käsin se ravitsee ihmistä vaikka ihmisen mieli ei sitä enää muistaisikaan.

Mietin, onko niiden hetkien tarkoitus opettaa meille se, miltä rauha ja onni tuntuvat, jotta emme lopulta enää tyytyisi muuhun. Jotta oppisimme näkemään ja kokemaan, mitä on syvä sielunrauha ja jotta osaisimme etsiytyä sen ääreen lopulta kaikissa elämämme tilanteissa. Että huomaisimme, ettei ole merkitystä sillä, mitä teemme, vaan ainoastaan sillä, että löydämme itsellemme sopivan tavan tuntea puhdasta iloa, onnea ja rauhaa. Että löytäisimme itsellemme oikean tavan johdattaa meidät sielumme äärelle.

Sitäkö on kutsumuksen seuraaminen. Sitäkö on sydämen kuuntelu. Sitäkö on aito oman elämäntien kulkeminen. Että löytää sen, mikä opettaa minulle, mitä rauha on.

 

Blogikirjoitus on osa tekeillä olevaa kirjaani, jonka työnimenä on Quantum moment: rohkeus muutokseen. Kirjasta lisää täällä.

IMG_0904