Mitäpä jos

On 18 joulukuun, 201520 marraskuun, 2017 Tekijä Marita Niemelä1 kommentti

Periksi ei anneta.

Siinäpä se, luja, pettämätön, tuttuakin tutumpi lausuma, tunne, uskomus, periaate. Sisukkaasti vain eteenpäin, sinnitellen. Kyllä se siitä sitten aikanaan helpottaa, kunhan et vain luovuta, kunhan et vain hellitä. Sinnittele vielä.

Kuinka moni meistä sinnittelee, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Jatkaen valitsemallaan tai annetulla tiellä, sen mukaisesti kuin on joskus uskonut tarpeelliseksi. Vaikka olisi vaikeaa, vaikka ei tuntuisi hyvältä, vaikka ei tuntuisi oikealta. Vaan koska niin kuuluu tehdä, koska sanotaan että se on oikein, koska sellainen maailma vain on, koska ajat ovat nyt tällaisia. Koska täytyy tehdä uhrauksia, koska mitään ei saa helpolla. Koska periksi ei anneta.

Kuinka moni meistä uskoo tähän kuin huomaamattaan, samalla väsyen, hiipuen, kuluen, heiketen. Loputtomasta sinnittelystä uupuneena huokaisten. Tuntien kiristyksen itsessään, kehossaan, mielessään, ympärillään.

Mutta mitäpä jos se meneekin ihan toisin.

Mitäpä jos antaisimme periksi. Mitäpä jos luovuttaisimme, hellittäisimme, lopettaisimme vastavirtaan uimisen. Mitäpä jos taistelut eivät olisikaan tarpeen, mitäpä jos emme sinnittelisikään. Mitäpä jos vain antaisimme olla. Mitäpä jos vain hyväksyisimme, mitä on. Mitäpä jos vain hyväksyisimme, mitä olemme.

Mitäpä jos periksi antaminen ei johtaisikaan täyteen kaaokseen, hajaannukseen, kaiken hajoamiseen ja menettämiseen. Mitäpä jos hellittäminen toisikin uutta voimaa, jotain jonka varassa voisi ponnistaa, jotain joka työntäisi eteenpäin. Myötätuulta. Ja mitäpä jos myötätuuli kuljettaisikin meitä eteenpäin, vieläpä ihan oikeaan suuntaan, ilman ponnisteluja, ilman taisteluja. Mitäpä jos kohtaamme kaikki oikeat asiat matkamme varrella silloin, kun emme pistä vastaan vaan kun vain annamme olla.

Sillä eikö se tuntuisi sittenkin jotenkin oikeammalta niin. Että asiat menisivätkin oikeaan suuntaan silloin, kun se tuntuu helpolta ja silloin, kun emme vastusta sitä, mitä on. Vaikka se olisikin jotain muuta kuin mitä olemme suunnitelleet tai tavoitelleet. Vaikka se ei vastaisikaan sitä kuvaa, jota olemme itsestämme tai elämästämme luoneet. Eikö silloin voisi löytyä jotain ihan uutta, jotain aidompaa, todempaa, oikeampaa.

Sillä eikö se kuulostaisi juuri siltä, miten luontokin toimii. Muovautuen virtojen, tuulien, säiden, vuodenaikojen, elämän voimien mukaisesti ja suuntaisesti. Antaen periksi, antautuen. Aina muuttuen, aina eteenpäin kulkien, suurempaa suunnitelmaa kunnioittaen. Harmoniaa kohti.

Mitäpä jos se meneekin niin.

Blogikirjoitus on osa tulevaa kirjaani, jonka työnimenä on Quantum moment: rohkeus muutokseen. Kirjasta lisää täällä.

Miksi pitäisi

On 27 maaliskuun, 201523 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Onhan se niinkin, että peloilla ja rajoitteilla on aina tarkoituksensa. Niillä on jokin tehtävä, jota varten ne ovat minussa. Jokin syy, jonka vuoksi olen ne valinnut. Useimmiten tiedostamattani, uskoisin.

Irti päästämisen harjoittelu alkaa siitä, kun tunnistaa itsessään ne asiat, jotka turhaan rajoittavat minuutta. Ne, jotka kuiskaavat viestejään siitä, millainen minun pitäisi olla tai millaisia odotuksia minulla on. Itseäni, elämääni, ympärillä olevia ihmisiäni kohtaan. Tai ne kertovat tarinaansa siitä, mitä kuvittelen muiden odottavan minulta. Ja miten pelkään, etten täytäkään odotuksia.

Pitäisi -ajatustensa kuunteleminen on valaisevaa. Varsinkin, kun yrittää vastata niihin liittyvään kysymykseen, miksi. Miksi pitäisi. Miksi minun pitäisi olla jonkinlainen, tehdä jotain, odottaa jotain tapahtuvaksi. Mitä sitten. Mitä se odotus, pelko ja kiinni pitäminen palvelee. Minussa tai jossakin toisessa.

Ja mitä jos odotukset eivät täytykään. Mitä jos asiat eivät menekään niin kuin pitäisi. Mitä sitten.

Voi olla, että haluaisin päästää irti vaikkapa hallinnan tarpeestani. Voi olla, että näen selvästi, miten se rajoittaa minua ja miten minun olisi helpompi hengittää ilman sitä.

Mutta kun päästän siitä irti, päästän samalla irti myös siitä, mitä se minussa palvelee. Jos se palvelee turvallisuuden kaipuutani, en olekaan päästämässä irti vain hallinnan tarpeestani vaan myös turvallisuuden tunteestani. Vaikkakin väärällä ja vinksahtaneella tavalla, hallinnan tuntu on palvellut minussa tunnetta, että olen turvassa. Olen turvassa, kunhan asiat ovat hallinnassani.

Ja jos päästän irti hallinnan tarpeestani, jos annan sen mennä menojaan, jos irtisanoudun sen valtapiiristä, sanon samalla hyvästit myös siihen liittyvälle turvallisuudelle. Sen tilalle tulee epäilemättä jotain muuta. Mutta en voi tietää mitä. Ja sehän tuntuu turvattomalta.

Luulen että irti päästäminen on senkin vuoksi meille niin vaikeaa, että emme ole päästämässä irti vain yhdestä asiasta, vaan kokonaisesta asioiden ja tunnetilojen ketjusta. Ja voi olla, että jokainen lenkki tuossa ketjussa palvelee meissä hieman eri asiaa. Ja kun jokaiselle lenkille tulee sanoa hyvästit erikseen, meneehän siihen aikaa. Ja on niin houkuttelevaa tarrata uudelleen kiinni ja huomatakin olevansa jälleen kerran lähes lähtöpisteessä.

Kunnes on aika taas alkaa keriä kerää auki ja päästää irti vääristä odotuksista, peloista, rajoitteista ja asioista, joita ne minussa palvelevat. Yksi kerrallaan. Koska miksi pitäisi.

Irti päästämisen taito

On 8 marraskuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Jäin jälleen kerran miettimään irti päästämisen taitoa. Mistä siinä on kyse, miten se toimii. Se on vaikeaa ihmiselle, sanotaan, ja samalla niin tärkeää. Jos et päästä irti, et voi jatkaa eteenpäin. Jos et päästä irti, et voi olla vapaa. Jos et päästä irti, et tee sijaa uudelle. Yksinkertaista, ymmärrettävää. Mutta miten se tapahtuu.

Ensin kai ymmärrys siitä, että pidän kiinni. Ensin nähdä, sitten hyväksyä, sitten rakastaa. Näin joku on opastanut. Mutta miten.

Onko ymmärrettävä syvästi ne syyt, jotka ovat johtaneet kiinnittymiseen. Onko nähtävä kiinni pitämisen taakse ja työstettävä sitä maisemaa, joka sieltä paljastuu. Miksi pidän kiinni, mitä se minussa palvelee. Mitä osaa tarinassani kiinni pitäminen vahvistaa, minkä pelkään murentuvan tai paljastuvan, jos irrottaisin otteeni. Onko se avainkysymys. Sekö on se asia, joka tulee nähdä, hyväksyä ja rakastaen parantaa. Ei itse kiinni pitäminen, vaan sitä syvempi syy, vaikuttaja, motivaatio. Tiedostamaton, tietenkin.

Kiinni pitäminen on reaktio. Onko kiinnittymisen kohdekin osaltaan sattumanvarainen, vain jokin, joka sopivasti palvelee pelon ohjaamaa minuutta. Onko niin, että kyse ei ole ollenkaan kohteesta tai kiinni pitämisestä, vaan pelkästään siitä, miksi.

Sekö irti päästämisestä tekee vaikean. Sekö, ettei kiinni pitämisestä näe kuin pintaa: toiminnan ja kohteen ja näiden aiheuttamat tunteet. Ja luulee, että siinä on se, mitä tulee työstää, kun haluaa irrottaa otteensa. Kohde ja oma toiminta. Mutta siksikö se ei ota onnistuakseen, kun huomio pitäisikin olla syvemmällä. Koska pitäisikin nähdä kauemmas, enemmän, syvemmin.

Onko niin, että oppi irtipäästämisestä kuuluisi: katso sitä, mitä et halua nähdä. Näe se, minkä kiellät. Kuuntele sitä pelkoa, joka ei ole sinulle vielä tuttu. Jos et kykene päästämään irti, et näe vielä kaikkea. Mene syvemmälle, etsi kipeä kohtasi. Avaudu sille, ja oletkin pian vapaa.

Sitenkö se tapahtuu.