Tänään jäin miettimään pyhyyden olemusta. Mietin, mikä on pyhää ja voiko mikä tahansa olla pyhää. Pyhyyden ilmiö liitetään usein uskontoon, mutta uskon, että se on jotain muutakin. Ehkä pyhyydessä ainakin voi ajatella olevan jotain hyvin erityistä, todellista, ikiaikaista, koskematonta. Jotain, joka on pyhää siksi, että se eroaa tavanomaisesta ja maallisesta. Pyhä on kuin silta toiseen ulottuvuuteen.

Selvää on, että ihmisestä riippuen eri asiat ovat meille pyhiä. Yhdelle pyhää on kirkko, toiselle uskonnolliset symbolit, yhdelle perhe ja toiselle ehkä jokin tärkeä työ tai harrastus. Se voi olla myös kokemus, tunne, jokin olemus, jota ei voi sanoin selittää. Jotain jonka tunnistaa, mutta joka pakenee kaikkia määrittelyjä.

Olen pitkään jo ajatellut, että monella tavalla metsä on minulle kuin kirkko. Suuntaan sinne kulkuni mahdollisimman usein ja se on näyttämöni monissa tunnetiloissa. Siellä rauhoitun, hiljennyn, suren ja iloitsen. Ajattelen ja olen ajattelematta. Se kuuluu ennen kaikkea arkeen, mutta sen rauha on minulle aina juhlaa. Ja kyllä, minulle metsä edustaa jotain pyhää. En huomaa sitä aina, jos mieleni on täynnä ajatuksia. Mutta jos olen läsnä ja hiljaa, voin helposti aistia metsän pyhyyden. Puissa, kivissä, kasveissa, varvikossa, kaatuneissa puunrungoissa, jäkälän herkässä muotokielessä ja joskus, kuin lahjana, kaukana vilahtavassa metsän eläimessä.

Tunnistan pyhyyttä monessa muussakin paikassa, asiassa ja tilanteessa. Uskon, että sinäkin tunnistat sen, sinulle tärkeissä paikoissa ja hetkissä. Meillä kaikilla on oma kokemuksemme pyhyydestä.

Luulen, että pyhyyden tunnistamisessa on kyse resonaatiosta. Uskon, että pyhyys asuu sisällämme ja ulkoinen maailma, sen paikat, rakennukset, symbolit, perinteet, ihanteet ja luonnon elementit heijastavat meille sitä, mitä kannamme mukanamme. Pyhyys on sielullinen ulottuvuus. Se, mikä näyttää meille pyhältä, koskettaa meitä syvältä sielustamme ja muistuttaa meitä siitä, mitä olemme syvimmältä olemukseltamme.

Ehkä on niin, että maailmamme pyhät asiat eivät loppujen lopuksi ole itsessään pyhiä. Ehkä ne ovat väyliä, joiden kautta löydämme kosketuksen sisimpäämme. Ehkä on niin, että pyhyyttä nähdessämme ja kokiessamme tunnistamme siinä itsemme, oman sielumme.