Kotiinpaluu

Elämän luonnolliseen kiertokulkuun kuuluvat vaiheet ovat osa ihmisen alitajuista psyyken ja sielun maailmaa. Clarissa Pinkola Estés kirjoittaa naisen sielunelämän vaiheista kirjassaan Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Hän kuvaa sitä, miten luonnollisesta kiertokulusta irtautuneella ihmisellä on vaarana pysyä liian pitkään pois sielunsa ääreltä. Ulkoinen maailma, oma egomme ja psyykkiset haavamme huolehtivat siitä, että saatamme jäädä liian pitkäksi aikaa tekemään asioita, joita “pitäisi”, “kuuluisi” tai “edellytetään” tehtävän. Se voi tarkoittaa liiallista uppoutumista työhön, ihmissuhteisiin, kodinhoitoon, harrastuksiin tai mihin tahansa toimintaan, joka liian pitkään tai intensiivisenä jatkuessaan alkaakin tukkia sielun luonnollista virtaa. Toiminta itsessään ei välttämättä ole hyvä tai huono, mutta ongelmallista on, jos ihminen ei enää osaakaan irrottautua siitä. 

Sielun luonnolliseen kiertoon kuuluu säännöllinen kotiinpaluu, mikä Pinkola Estésin mukaan tarkoittaa mitä tahansa paikkaa tai olotilaa, jossa ihminen voi tuntea olevansa sekä turvassa että vapaa. Mikäli tällaiseen sielua ravitsevaan olotilaan ei ole säännöllistä yhteyttä, alkaa ihminen kuivua sisältä käsin ja lopulta uupua. Sielun ravintolähteet ehtyvät eikä ihmisellä ole enää, mistä ammentaa. 

Kotiinpaluu säännöllisin väliajoin kuuluu sielusta huolehtimisen perusasioihin. Lähes jokainen meistä kuitenkin hukkaa tämän ymmärryksen ainakin kerran, todennäköisesti useamminkin elämänsä aikana. Pinkola Estés kuvaa tätä vaihetta sielunnahkan menettämisenä tai jopa ryöstönä, riippuen siitä, miten suurta roolia ulkoinen maailma esittää tässä eksymisvaiheessa. Ihmisen aikaa ja voimavaroja havittelevat useat tahot – työelämä, muut ihmiset, vastuut, velvollisuudet, haaveet, toiveet. Kulkeminen liian kauas kodista voi tapahtua joko ihmisen itsensä tai jonkun muun ohjaamana. Ainoa, joka voi kuitenkin palauttaa yhteyden sielun luonnolliseen kiertoon ja kääntyä takaisin kotiin, on ihminen itse. 

Kotiinpaluu ei välttämättä tarkoita pitkäkestoista vetäytymistä maailmasta tai radikaaleja muutoksia ulkoisiin olosuhteisiin. Joskus se toki voi tarkoittaa sitäkin. Olennaisempaa Pinkola Estésin mukaan on säännöllinen ravitseva yhteys sisimpään ja egon äänen hetkellinen uneen tuudittaminen. Menetelmiä on useita eikä mikään ole ehdottoman oikea tai väärä. Esimerkkejä ovat musiikki, taide, luonto, yksinolo, kirjoittaminen, mietiskely, lukeminen, ___ (täydennä itse). Se voi olla yksinkertaista tai monimutkaista, mutta helppoa se ei välttämättä ole, jos yhteys luonnolliseen kiertokulkuun on ollut kadoksissa pitkään. Syyllisyyttä ei kuitenkaan tarvitse tuntea, sillä eksymisen voi myös tulkita vihkimyksenä tai initiaationa entistä syvemmän sielunyhteyden lujittamiseksi. Eksymisen ja harhateillä kulkemisen jälkeen kotiinpaluun merkityksen itselleen ymmärtää entistä paremmin. 

Ihmisen on tarkoitus elää ulkoisessa maailmassa, mutta säilyttäen yhteyden sisäiseen ohjaukseensa. Sielun luonnollisen kiertokulun vaiheiden kuunteleminen ja niihin vastaaminen on tapa tasapainotella ulkoisen ja sisäisen maailman välillä tavalla, jolla tulee huolehtineeksi sekä sielullisista tarpeistaan että maallisista velvoitteistaan.

Mitä sinun sielullesi kuuluu? Kutsutaanko sinua kenties palaamaan kotiin? 

Jos kotiinpaluun ja sielun luonnollisen kiertokulun teemat kiinnostavat, jää kuulolle! Aiheeseen liittyvä retriitti on tulossa syksyllä 2023! ❤

Uuden äärellä

Kun on luopumassa vanhasta,

jotta uudelle tulisi tilaa,

vaikeinta voikin olla

tietämisen ja varmuuden hylkääminen.

Tuttu on hallittavissa ja näkyvillä,

uutta ei ole vielä olemassakaan.

Eikä sitä,

mikä on vielä muotoutumassa

tai ehkä vasta odottamassa

omaa aikaansa,

voi mitenkään etukäteen tuntea

tai mielen keinoin määrittää.

Uusi ei olisi uusi,

jos sille löytyisi sanat ja muoto

jo ennen kuin se on täällä,

valmiina ja vahvana.

Silloin kun uudelle

vasta tehdään sijaa,

kun sille luodaan tilaisuus saapua,

on päästettävä irti myös

kaikesta varmuudesta ja turvallisuudesta,

minkä vanha tuttuudessaan tarjosi.

Kun uutta vielä odotetaan,

on ainoa mahdollinen vastaus

sen olemassaolosta ja olemuksesta:

en tiedä.

Lukupiiri Vaasassa

Clarissa Pinkola Estés: 

Naiset jotka kulkevat susien kanssa – Villinaisen arkkityyppi myyteissä ja kertomuksissa

Kirjassaan Naiset jotka kulkevat susien kanssa etnopsykologiaan perehtynyt Clarissa Pinkola Estés tarkastelee naisen psyyken vaistonvaraista osaa tarinoiden, myyttien ja satujen naishahmojen kautta. Hänen mukaansa jokaisessa naisessa vaikuttaa voima, joka on yhdistelmä herkkiä vaistoja, intohimoista luovuutta ja iätöntä viisautta. Tämä voima – villinainen, naisen kesyttämätön vaistonvarainen olemus – on luonnollinen osa terveen naisen psyykettä. Kuitenkin naiset monesti tukahduttavat tämän merkittävän osan sisäisestä maailmastaan sosiaalisista, kulttuurisista tai uskonnollisista syistä. Kirjan kertomukset tulkintoineen tarjoavat lukijalle keinon lähestyä villinaista itsessään ja syventää itseymmärrystään. 

Clarissa Pinkola Estés on amerikkalainen filosofian tohtori, psykoanalyytikko, runoilija, tarinankertoja (la cantadora) ja kirjailija, joka on työskennellyt psykoterapeuttina yli 40 vuoden ajan ja erikoistunut mm. traumaperäisen stressihäiriön hoitamiseen. 

Lukupiiri kokoontuu kahdeksan kertaa torstai-iltaisin aikavälillä marraskuu 2022 – huhtikuu 2023. Tutustumme kirjan kertomuksiin ja niiden tulkintoihin, kuulostelemme niiden vaikutusta itsessämme sekä jaamme huomioitamme ja havaintojamme niiden teemoista. Teemme myös yhteisiä hiljentymis- ja meditaatioharjoituksia, joiden myötä viritymme kulloisenkin tapaamisen teemakertomukseen. Etenemme kirjan kanssa hitaasti ja annamme sen tarinoiden avautua meille niin psyykkisellä kuin henkiselläkin tasolla.   

Ajankohdat: torstait 24.11.2022, 15.12.2022, 12.1.2023, 2.2.2023, 23.2.2023, 16.3.2023, 30.3.2023 ja 20.4.2023 klo 18.30-20.30 (jatkopiiri tulossa mahdollisesti myöhemmin)

Paikka: Höstveden kylätalo (Höstvedentien ja Söderlandintien risteys, 65380 Vaasa)

Hinta: 70 euroa

Lisätiedot ja ilmoittautumiset pe 18.11.2022 mennessä: marita.h.niemela@gmail.com

Lämpimästi tervetuloa mukaan! 

Tunturin laella

Niin lähellä taivaan kantta
kuin omin voimin saatan yltää
voin tavoittaa ensimmäisen aavistuksen
syvästä rauhasta
kirkkaasta näkymästä 
pyhästä yhteydestä

Mennyttä ei ole
tulevaa en tiedä odottaa
minuutta en muista
erityisyyttä en tunnista

On vain aavistus korkeudesta 
kajastus kaikkea näkyvää suuremmasta
välähdys siitä jolle ei ole sanoja

Niin lähellä taivaan kantta
kuin tämä maa minut jaksaa nostaa
kiitän ja siunaan
sitä jota en voi nähdä
mutta jonka tiedän ja tunnen 
olevan aivan lähellä ja läsnä. 

Kirjoittaminen on kuuntelemista

Olen aloittanut kirjoittamaan seuraavaa kirjaani. Tämän kirjan kohdalla prosessi on erilainen kuin ensimmäisen kirjani kohdalla. Sielukas elämä – rohkeutta olla minä -kirjaa kirjoittaessani minulla oli selkeä, itsestäni lähtevä kysymys, johon halusin löytää vastauksia. Toki kirja otti matkan varrella ohjat käsiinsä ja alkoi ikään kuin itse kirjoittaa itseään siihen suuntaan, mihin oli tarkoitus. Parhaiten prosessi eteni, kun maltoin astua itse sivuun ja pysähtyä kuuntelemaan, mitä asiaa sielullani on ja mitä se haluaa kertoa. 

Tällä hetkellä työn alla oleva kirja on erilainen. Minulla on vahva tunne siitä, että kirja on tavallaan jo olemassa. Ei tokikaan konkreettisena ilmentymänä, vaan ideana ja inspiraationa. Se tuntuu valmiilta, vaikka se ei sitä vielä ole, ainakaan omassa mielessäni tai tietokoneellani. Minusta tuntuu, että kirja paljastuu ja näyttäytyy minulle pala palalta. Oma tehtäväni on avautua ja ottaa vastaan se, mikä on tulossa. 

En suunnitellut kirjoittavani tätä kirjaa, vaan se vain alkoi tulla tietoisuuteeni, kuin itsestään. Olin toivonut inspiraatiota jo pitkään ja minulla oli muutamia hahmotelmia kirjojen aihioiksi. Ne eivät kuitenkaan vielä lähteneet elämään. Tämä kirja sen sijaan tuntui todelta heti ensimmäisistä riveistä lähtien. 

Yllätyin siitä, mitä kirjoitin. Enkä oikeastaan kuitenkaan yllättynyt. Kun kirjan muoto ja idea näyttäytyi minulle heti ensimmäisen tekstin myötä, ymmärsin, miksi minun on tämä tarkoitus kirjoittaa. En kuitenkaan ollut osannut sitä itse suunnitella tai ideoida. Se tuli minulle valmiina. 

Työ on vasta alkuvaiheessa, mutta sitä leimaa juuri oikeanlainen innostus. Ei liiallinen, vaan sopiva. Minusta tuntuu, kuin olisin asettunut kirjan palvelukseen. Kuin minulta olisi kysytty, otatko tämän vastaan, annatko tälle aikaasi. Vastasin epäröimättä kyllä. 

Olen asettunut kuuntelemaan tekstiä. Se ilmentyy minulle lauseen aloituksina, joita lähden kuuntelemaan ja kirjoittamaan eteenpäin. En edelleenkään suunnittele tekstiä etukäteen, vaan kuulostelen, mitä kauttani ilmentyy. Prosessi on kiehtova. 

Tämän myötä pohdin yleisemminkin kuuntelua, kuulemista ja kuuntelemista. Voisiko olla niin, että paitsi kirjoittaminen, myös mikä tahansa vuorovaikutus – puhuminen, visuaalinen taide, musiikki tai vaikkapa liikkeen kautta ilmaiseminen voisi pohjautua kuuntelemiseen? Mitä itse asiassa sanoisimme, tuottaisimme, rakentaisimme tai ilmaisisimme, jos pysähtyisimme ensin kuuntelemaan? 

Voisiko olla niin, että saamme jatkuvasti ohjausta ja syvää, merkityksellistä johdatusta elämämme arkisissa tilanteissa ja syvemmissä kysymyksissä, mutta emme välttämättä ole kovin harjaantuneita kuuntelemaan ja kuulemaan sitä? Mitä tapahtuisi, jos omistaisimme päivästämme pienen hetken kuuntelulle? Voisimmeko kuulla silloin jotain tärkeää? 

En tiedä, mutta aion yrittää kuunnella enemmän. 

Kuva: Sami Seppälä

Innoituksen alku

Kun jotain uutta 

ja merkityksellistä

on syntymässä

On se kuin

pieni kipinä

huurteisessa maassa

valon välähdys

pimeässä

kaukainen sointu

hiljaisuudessa 

Seisahdun

pysähdyn

jähmetyn

kaikki aistit avoinna

kysyn

mikä se oli

Katson

kuuntelen 

tunnustelen

mikä sisälläni soi

Kuin kauan

kadoksissa ollut ystävä

sieluni kuiskaa

yhteys on muodostunut

inspiraatio on täällä

tule jo

mennään

Ja minä juoksen jo kohti. 

Mielenrauhaa

Olen viime aikoina miettinyt paljon mielenrauhaa. Mielenrauhan tilan voi ymmärtää tässä hetkessä avautuvana ulottuvuutena, josta käsin omaa elämäntilannettaan, ajatuksiaan, kokemuksiaan, tunteitaan ja muistojaan voi tarkastella ikään kuin etäämmältä, syvemmästä ja samaan aikaan korkeammasta ulottuvuudesta käsin. Mielenrauhan tilassa ihmisellä voi olla sisäisesti kaikki hyvin, vaikka omassa elämäntilanteessa juuri mikään ei olisikaan sillä hetkellä ”hyvin”. 

Eräs minuun viime vuosina suuresti vaikuttanut kirja, Ihmeiden oppikurssi, käsittelee juuri mielenrauhan tilaa. Kirjan mukaan ihminen joko on mielenrauhan tilassa tai sitten ei ole. Mitään välitiloja ei olisi olemassa. Ihminen voi olla lukuisilla eri tavoilla pois mielenrauhan tilasta. Kuitenkaan näillä erilaisilla tavoilla ei loppujen lopuksi tämän kirjan mukaan ole merkitystä. Niiden ainoa merkitys on siinä, että niiden havaitsemisen myötä ihminen voi huomata olevansa poistunut mielenrauhan tilasta. Ihmeiden oppikurssin mukaan ei ole välttämätöntä analysoida, miksi ihminen on päätynyt pois mielenrauhan tilasta tai yrittää syvemmin ymmärtää sitä tapaa, jolla hän ei ole mielenrauhan tilassa. Ainoa tehtävä tässä tilanteessa on palata takaisin mielenrauhan tilaan ja tähän Ihmeiden oppikurssi esittelee oman menetelmänsä. 

Arkisen ajattelumme näkökulmasta tämä ajatus on minusta varsin yllättävä, jopa radikaali. On radikaalia ajatella, että meidän ei tarvitsisikaan analysoida sen tarkemmin, miksi ja miten voimme huonosti. Ihmisellä on tarve ymmärtää ja analysoida, lokeroida ja luokitella sekä löytää syitä ja seurauksia. Haluamme tietää, miksi ja millä tavoin voimme huonosti, jotta voimme tuon tiedon myötä jatkossa välttää saman sudenkuopan. Ihmeiden oppikurssin mukaan tätä tärkeämpää, jopa ainoa tärkeä asia, on oppia, miten palataan takaisin mielenrauhan tilaan. 

Meille tutumman ja tyypillisemmän, analysoivan ajattelutavan myötä opimme ymmärtämään ihmisen mielenmaisemaa varsin hienosyisesti ja tarkasti. Sen myötä opimme ilman muuta ymmärtämään itseämme ja toisiamme enemmän, mikä todennäköisesti lisää kykyämme tuntea myötätuntoa ja rakkaudellisuutta toisiamme kohtaan. Tämä on luonnollisesti hyvä asia. Ihmeiden oppikurssi kuitenkin haastaa lukijaansa miettimään, olemmeko itse asiassa taipuvaisia opettelemaan ja oppimaan enemmän sitä, miten ollaan pois mielenrauhan tilasta? Opimmeko silloin ennemminkin siitä, mikä ei ole mielenrauhaa kuin siitä, mikä on mielenrauhaa? Ja kumpi on loppujen lopuksi tavoitteenamme? 

Mielenrauhan tila on ikään kuin ihmisen mielensisäinen koti. Kotonaan hän on aina täydellisessä mielenrauhan tilassa, levollinen, tyyni, rakkaudellinen. Elämää eläessään ihminen luonnollisesti välillä ajautuu kauas kodistaan ja jopa eksyy. Ihmeiden oppikurssin mukaan ihmisen ei olisi niinkään tärkeää oppia tietämään ja tuntemaan kaikkia erilaisia tapoja, joilla hän voi eksyä ja paikkoja, joihin voi eksyä. Ihmisen ei olisi välttämätöntä myöskään analysoida loputtomiin niitä erilaisia tilanteita, joissa hän on menneisyydessään eksynyt. Ainoa tärkeä asia olisi oppia, kuinka palata takaisin kotiin. Ainoa tärkeä asia olisi vahvistaa mielensisäistä reittiä, joka johdattaa ihmisen takaisin kotiin, mielenrauhan tilaan. 

Varsin radikaali ajatus? 

Valoa ja voimaa

Rakkaus,
tässä olen,
käytä minua.

Rakkaus,
en enää muuta halua
kuin olla
väyläsi,
äänesi,
palvelijasi.

Rakkaus,
virtaa lävitseni,
hohda minussa
kuin timantinkirkas valo.

Rakkaus,
ryöppyä minusta runsaana
kuin loputon vesiputous,
hehku kauniina
kuin silmänkantamattomiin
ulottuva kukkaketo.

Rakkaus,
minä olen valmis.
Enää en pelkää.

Rakkaus,
tässä olen,
ohjaa Sinä.

Valoa ja voimaa

Tässä ajassa moni miettii, mitä voisi tehdä maailman hyväksi. Niin minäkin.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että näemme ulkopuolellamme heijastuksen siitä, mitä kannamme sisällämme. Niin henkilökohtaisessa elämässämme kuin kollektiivisestikin. Kuva on joskus kaunis ja harmoninen, välillä kaoottinen ja pelottava.

Ulkoisessa maailmassa on tärkeä yrittää toimia vastuullisesti ja myötätuntoisesti. Silti ajattelen, että suurin työ, jonka meistä kukin voi maailman hyväksi tehdä, tehdään sisäisesti.

Maailma on tuolla, sen sijaan oma mielemme on tässä. Oman mielen hoivaamisella ja parantamisella on kauas kantavat seuraukset. Jos emme vielä tänään kykene välittömästi muuttamaan ja parantamaan maailmaa, voisimmeko alkaa muuttaa ja parantaa omaa mieltämme?