Kun on luopumassa vanhasta, jotta uudelle tulisi tilaa, vaikeinta voikin olla tietämisen ja varmuuden hylkääminen.
Tuttu on hallittavissa ja näkyvillä, uutta ei ole vielä olemassakaan.
Eikä sitä, mikä on vielä muotoutumassa tai ehkä vasta odottamassa omaa aikaansa, voi mitenkään etukäteen tuntea tai mielen keinoin määrittää.
Uusi ei olisi uusi, jos sille löytyisi sanat ja muoto jo ennen kuin se on täällä, valmiina ja vahvana.
Silloin kun uudelle vasta tehdään sijaa, kun sille luodaan tilaisuus saapua, on päästettävä irti myös kaikesta varmuudesta ja turvallisuudesta, minkä vanha tuttuudessaan tarjosi.
Kun uutta vielä odotetaan, on ainoa mahdollinen vastaus sen olemassaolosta ja olemuksesta: en tiedä.
Naiset jotka kulkevat susien kanssa – Villinaisen arkkityyppi myyteissä ja kertomuksissa
Kirjassaan Naiset jotka kulkevat susien kanssa etnopsykologiaan perehtynyt Clarissa Pinkola Estés tarkastelee naisen psyyken vaistonvaraista osaa tarinoiden, myyttien ja satujen naishahmojen kautta. Hänen mukaansa jokaisessa naisessa vaikuttaa voima, joka on yhdistelmä herkkiä vaistoja, intohimoista luovuutta ja iätöntä viisautta. Tämä voima – villinainen, naisen kesyttämätön vaistonvarainen olemus – on luonnollinen osa terveen naisen psyykettä. Kuitenkin naiset monesti tukahduttavat tämän merkittävän osan sisäisestä maailmastaan sosiaalisista, kulttuurisista tai uskonnollisista syistä. Kirjan kertomukset tulkintoineen tarjoavat lukijalle keinon lähestyä villinaista itsessään ja syventää itseymmärrystään.
Clarissa Pinkola Estés on amerikkalainen filosofian tohtori, psykoanalyytikko, runoilija, tarinankertoja (la cantadora) ja kirjailija, joka on työskennellyt psykoterapeuttina yli 40 vuoden ajan ja erikoistunut mm. traumaperäisen stressihäiriön hoitamiseen.
Lukupiiri kokoontuu kahdeksan kertaa torstai-iltaisin aikavälillä marraskuu 2022 – huhtikuu 2023. Tutustumme kirjan kertomuksiin ja niiden tulkintoihin, kuulostelemme niiden vaikutusta itsessämme sekä jaamme huomioitamme ja havaintojamme niiden teemoista. Teemme myös yhteisiä hiljentymis- ja meditaatioharjoituksia, joiden myötä viritymme kulloisenkin tapaamisen teemakertomukseen. Etenemme kirjan kanssa hitaasti ja annamme sen tarinoiden avautua meille niin psyykkisellä kuin henkiselläkin tasolla.
Ajankohdat: torstait 24.11.2022, 15.12.2022, 12.1.2023, 2.2.2023, 23.2.2023, 16.3.2023, 30.3.2023 ja 20.4.2023 klo 18.30-20.30 (jatkopiiri tulossa mahdollisesti myöhemmin)
Paikka: Höstveden kylätalo (Höstvedentien ja Söderlandintien risteys, 65380 Vaasa)
Niin lähellä taivaan kantta kuin omin voimin saatan yltää voin tavoittaa ensimmäisen aavistuksen syvästä rauhasta kirkkaasta näkymästä pyhästä yhteydestä
Mennyttä ei ole tulevaa en tiedä odottaa minuutta en muista erityisyyttä en tunnista
On vain aavistus korkeudesta kajastus kaikkea näkyvää suuremmasta välähdys siitä jolle ei ole sanoja
Niin lähellä taivaan kantta kuin tämä maa minut jaksaa nostaa kiitän ja siunaan sitä jota en voi nähdä mutta jonka tiedän ja tunnen olevan aivan lähellä ja läsnä.
Olen aloittanut kirjoittamaan seuraavaa kirjaani. Tämän kirjan kohdalla prosessi on erilainen kuin ensimmäisen kirjani kohdalla. Sielukas elämä – rohkeutta olla minä -kirjaa kirjoittaessani minulla oli selkeä, itsestäni lähtevä kysymys, johon halusin löytää vastauksia. Toki kirja otti matkan varrella ohjat käsiinsä ja alkoi ikään kuin itse kirjoittaa itseään siihen suuntaan, mihin oli tarkoitus. Parhaiten prosessi eteni, kun maltoin astua itse sivuun ja pysähtyä kuuntelemaan, mitä asiaa sielullani on ja mitä se haluaa kertoa.
Tällä hetkellä työn alla oleva kirja on erilainen. Minulla on vahva tunne siitä, että kirja on tavallaan jo olemassa. Ei tokikaan konkreettisena ilmentymänä, vaan ideana ja inspiraationa. Se tuntuu valmiilta, vaikka se ei sitä vielä ole, ainakaan omassa mielessäni tai tietokoneellani. Minusta tuntuu, että kirja paljastuu ja näyttäytyy minulle pala palalta. Oma tehtäväni on avautua ja ottaa vastaan se, mikä on tulossa.
En suunnitellut kirjoittavani tätä kirjaa, vaan se vain alkoi tulla tietoisuuteeni, kuin itsestään. Olin toivonut inspiraatiota jo pitkään ja minulla oli muutamia hahmotelmia kirjojen aihioiksi. Ne eivät kuitenkaan vielä lähteneet elämään. Tämä kirja sen sijaan tuntui todelta heti ensimmäisistä riveistä lähtien.
Yllätyin siitä, mitä kirjoitin. Enkä oikeastaan kuitenkaan yllättynyt. Kun kirjan muoto ja idea näyttäytyi minulle heti ensimmäisen tekstin myötä, ymmärsin, miksi minun on tämä tarkoitus kirjoittaa. En kuitenkaan ollut osannut sitä itse suunnitella tai ideoida. Se tuli minulle valmiina.
Työ on vasta alkuvaiheessa, mutta sitä leimaa juuri oikeanlainen innostus. Ei liiallinen, vaan sopiva. Minusta tuntuu, kuin olisin asettunut kirjan palvelukseen. Kuin minulta olisi kysytty, otatko tämän vastaan, annatko tälle aikaasi. Vastasin epäröimättä kyllä.
Olen asettunut kuuntelemaan tekstiä. Se ilmentyy minulle lauseen aloituksina, joita lähden kuuntelemaan ja kirjoittamaan eteenpäin. En edelleenkään suunnittele tekstiä etukäteen, vaan kuulostelen, mitä kauttani ilmentyy. Prosessi on kiehtova.
Tämän myötä pohdin yleisemminkin kuuntelua, kuulemista ja kuuntelemista. Voisiko olla niin, että paitsi kirjoittaminen, myös mikä tahansa vuorovaikutus – puhuminen, visuaalinen taide, musiikki tai vaikkapa liikkeen kautta ilmaiseminen voisi pohjautua kuuntelemiseen? Mitä itse asiassa sanoisimme, tuottaisimme, rakentaisimme tai ilmaisisimme, jos pysähtyisimme ensin kuuntelemaan?
Voisiko olla niin, että saamme jatkuvasti ohjausta ja syvää, merkityksellistä johdatusta elämämme arkisissa tilanteissa ja syvemmissä kysymyksissä, mutta emme välttämättä ole kovin harjaantuneita kuuntelemaan ja kuulemaan sitä? Mitä tapahtuisi, jos omistaisimme päivästämme pienen hetken kuuntelulle? Voisimmeko kuulla silloin jotain tärkeää?
Olen viime aikoina miettinyt paljon mielenrauhaa. Mielenrauhan tilan voi ymmärtää tässä hetkessä avautuvana ulottuvuutena, josta käsin omaa elämäntilannettaan, ajatuksiaan, kokemuksiaan, tunteitaan ja muistojaan voi tarkastella ikään kuin etäämmältä, syvemmästä ja samaan aikaan korkeammasta ulottuvuudesta käsin. Mielenrauhan tilassa ihmisellä voi olla sisäisesti kaikki hyvin, vaikka omassa elämäntilanteessa juuri mikään ei olisikaan sillä hetkellä ”hyvin”.
Eräs minuun viime vuosina suuresti vaikuttanut kirja, Ihmeiden oppikurssi, käsittelee juuri mielenrauhan tilaa. Kirjan mukaan ihminen joko on mielenrauhan tilassa tai sitten ei ole. Mitään välitiloja ei olisi olemassa. Ihminen voi olla lukuisilla eri tavoilla pois mielenrauhan tilasta. Kuitenkaan näillä erilaisilla tavoilla ei loppujen lopuksi tämän kirjan mukaan ole merkitystä. Niiden ainoa merkitys on siinä, että niiden havaitsemisen myötä ihminen voi huomata olevansa poistunut mielenrauhan tilasta. Ihmeiden oppikurssin mukaan ei ole välttämätöntä analysoida, miksi ihminen on päätynyt pois mielenrauhan tilasta tai yrittää syvemmin ymmärtää sitä tapaa, jolla hän ei ole mielenrauhan tilassa. Ainoa tehtävä tässä tilanteessa on palata takaisin mielenrauhan tilaan ja tähän Ihmeiden oppikurssi esittelee oman menetelmänsä.
Arkisen ajattelumme näkökulmasta tämä ajatus on minusta varsin yllättävä, jopa radikaali. On radikaalia ajatella, että meidän ei tarvitsisikaan analysoida sen tarkemmin, miksi ja miten voimme huonosti. Ihmisellä on tarve ymmärtää ja analysoida, lokeroida ja luokitella sekä löytää syitä ja seurauksia. Haluamme tietää, miksi ja millä tavoin voimme huonosti, jotta voimme tuon tiedon myötä jatkossa välttää saman sudenkuopan. Ihmeiden oppikurssin mukaan tätä tärkeämpää, jopa ainoa tärkeä asia, on oppia, miten palataan takaisin mielenrauhan tilaan.
Meille tutumman ja tyypillisemmän, analysoivan ajattelutavan myötä opimme ymmärtämään ihmisen mielenmaisemaa varsin hienosyisesti ja tarkasti. Sen myötä opimme ilman muuta ymmärtämään itseämme ja toisiamme enemmän, mikä todennäköisesti lisää kykyämme tuntea myötätuntoa ja rakkaudellisuutta toisiamme kohtaan. Tämä on luonnollisesti hyvä asia. Ihmeiden oppikurssi kuitenkin haastaa lukijaansa miettimään, olemmeko itse asiassa taipuvaisia opettelemaan ja oppimaan enemmän sitä, miten ollaan pois mielenrauhan tilasta? Opimmeko silloin ennemminkin siitä, mikä ei ole mielenrauhaa kuin siitä, mikä on mielenrauhaa? Ja kumpi on loppujen lopuksi tavoitteenamme?
Mielenrauhan tila on ikään kuin ihmisen mielensisäinen koti. Kotonaan hän on aina täydellisessä mielenrauhan tilassa, levollinen, tyyni, rakkaudellinen. Elämää eläessään ihminen luonnollisesti välillä ajautuu kauas kodistaan ja jopa eksyy. Ihmeiden oppikurssin mukaan ihmisen ei olisi niinkään tärkeää oppia tietämään ja tuntemaan kaikkia erilaisia tapoja, joilla hän voi eksyä ja paikkoja, joihin voi eksyä. Ihmisen ei olisi välttämätöntä myöskään analysoida loputtomiin niitä erilaisia tilanteita, joissa hän on menneisyydessään eksynyt. Ainoa tärkeä asia olisi oppia, kuinka palata takaisin kotiin. Ainoa tärkeä asia olisi vahvistaa mielensisäistä reittiä, joka johdattaa ihmisen takaisin kotiin, mielenrauhan tilaan.
Tässä ajassa moni miettii, mitä voisi tehdä maailman hyväksi. Niin minäkin.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että näemme ulkopuolellamme heijastuksen siitä, mitä kannamme sisällämme. Niin henkilökohtaisessa elämässämme kuin kollektiivisestikin. Kuva on joskus kaunis ja harmoninen, välillä kaoottinen ja pelottava.
Ulkoisessa maailmassa on tärkeä yrittää toimia vastuullisesti ja myötätuntoisesti. Silti ajattelen, että suurin työ, jonka meistä kukin voi maailman hyväksi tehdä, tehdään sisäisesti.
Maailma on tuolla, sen sijaan oma mielemme on tässä. Oman mielen hoivaamisella ja parantamisella on kauas kantavat seuraukset. Jos emme vielä tänään kykene välittömästi muuttamaan ja parantamaan maailmaa, voisimmeko alkaa muuttaa ja parantaa omaa mieltämme?
Tässä vuodenvaihteessa tuntuu olevan minulle jotain erityistä taikaa. Kun katson taaksepäin mennyttä vuosikymmentä, tunnen syvää kiitollisuutta ja nöyryyttä.
Ehkä suurin oppi menneistä vuosista minulle on ollut se, että todella olennaiset asiat eivät sittenkään muutu. Vaikka luulin jossain vaiheessa menettäneeni kaiken, huomaan, etten menettänytkään mitään.
Rakkaus pysyy. Sen ilmentymä voi muuttaa muotoaan, mutta Rakkaus itse, sen ydin, on todellakin ikuinen.
Rakkaus on se pysyvyys, jota niin suuresti olen aina kaivannut. Rakkaus on se turva, jota olen aina elämääni etsinyt. Ja tietenkin olen etsinyt sitä asioista, ihmisistä, olosuhteista, puitteista. Alan yhä useammin kuitenkin nähdä, että Rakkaus on kaikkialla ja kaikessa.
Rakkaus on koko ajan läsnä. Se on minussa ja sinussa, mutta sen lähde on jossain vielä paljon suuremmassa. Kyse on vain siitä, näemmekö sen. Osaammeko katsoa, nähdä, huomata, havaita.
Juuri nyt sieluni lepää tämän tiedon varassa. Toivotan Sinulle sielunrauhaa ja ääretöntä rakkautta tulevaan vuosikymmeneen!
Marita Niemelä 