Olen miettinyt, mitä onkaan johdatus ja mistä sen tunnistaa. Mistä tietää, että kulkee elämän polulla oikeaan suuntaan. Mistä tietää, millaista ääntä kuunnella ja mitä neuvoa uskoa. Mistä tietää, mikä äänistä, neuvoista, unelmista, innoituksista on omaa mielikuvituksen tuotetta ja mikä taas todellista, intuitioon perustuvaa vaistonvaraista totuutta. Sellaista, jota voisi kutsua myös johdatukseksi.

Ehkei johdatusta voi oppia tuntemaan kuin kuuntelemalla. Eikä vain kuuntelemalla, vaan myös reagoimalla, toimimalla. Jotta voisi katsoa, mitä sitten tapahtuu. Ehkei kyky kuulla ja tunnistaa johdatuksen ääni voi kehittyä kuin harjoittelemalla, herkistymällä ja havainnoimalla. Tällä tiellä virheetkään eivät ole virheitä eikä todellisia harha-askelia ole. Jokainen valinta, päätös, muutos ja askel vie kohti itsetuntemusta ja johdatuksen äänen tunnistamista. Se vaatii rohkeutta, mutta eikö riskialttiimpaa olisi sittenkin jäädä paikoilleen, olla tekemättä mitään. Pelosta, että kulkisikin harhaan.

Eikä kai johdatuksen voimaa kannata murentaa kysymällä heti alkuun todisteiden perään. Jos haen varmuutta, lopullisia totuuksia, kaikkien epäilysten pois pyyhkimistä, koko maailmalle julistettavaa ja näkyvää todistusta johdatuksen oikeellisuudesta, suuntaan katseeni sivuun siitä, mikä minulle annettiin. Ehkäpä johdatus ei ilmoita tulostaan suureen ääneen, ei jätä jälkeensä kouriintuntuvia merkkejä, ei halua tulla todistetuksi oikeaksi. Johdatus vain on, ja minun tehtäväni on ottaa se vastaan tai jättää huomiotta. Ei kysyä ensimmäisenä varmuuden perään, vaan kysyä, annanko itseni tulla johdatetuksi. Kuljenko polkua, jolla ei näykään päämäärää. Jatkanko suuntaan, joka vain tuntuu oikealta.

Joskus johdatusta voi joutua odottelemaan. Mutta uskon että se saapuu silti aina ajallaan, juuri silloin kuin pitääkin. Yllättäenkin. Ehkä juuri tänään, kun sitä vähiten odotan.