Kotiinpaluu

On 8 toukokuun, 20233 syyskuun, 2023 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Elämän luonnolliseen kiertokulkuun kuuluvat vaiheet ovat osa ihmisen alitajuista psyyken ja sielun maailmaa. Clarissa Pinkola Estés kirjoittaa naisen sielunelämän vaiheista kirjassaan Naiset jotka kulkevat susien kanssa. Hän kuvaa sitä, miten luonnollisesta kiertokulusta irtautuneella ihmisellä on vaarana pysyä liian pitkään pois sielunsa ääreltä. Ulkoinen maailma, oma egomme ja psyykkiset haavamme huolehtivat siitä, että saatamme jäädä liian pitkäksi aikaa tekemään asioita, joita “pitäisi”, “kuuluisi” tai “edellytetään” tehtävän. Se voi tarkoittaa liiallista uppoutumista työhön, ihmissuhteisiin, kodinhoitoon, harrastuksiin tai mihin tahansa toimintaan, joka liian pitkään tai intensiivisenä jatkuessaan alkaakin tukkia sielun luonnollista virtaa. Toiminta itsessään ei välttämättä ole hyvä tai huono, mutta ongelmallista on, jos ihminen ei enää osaakaan irrottautua siitä.

Sielun luonnolliseen kiertoon kuuluu säännöllinen kotiinpaluu, mikä Pinkola Estésin mukaan tarkoittaa mitä tahansa paikkaa tai olotilaa, jossa ihminen voi tuntea olevansa sekä turvassa että vapaa. Mikäli tällaiseen sielua ravitsevaan olotilaan ei ole säännöllistä yhteyttä, alkaa ihminen kuivua sisältä käsin ja lopulta uupua. Sielun ravintolähteet ehtyvät eikä ihmisellä ole enää, mistä ammentaa.

Kotiinpaluu säännöllisin väliajoin kuuluu sielusta huolehtimisen perusasioihin. Lähes jokainen meistä kuitenkin hukkaa tämän ymmärryksen ainakin kerran, todennäköisesti useamminkin elämänsä aikana. Pinkola Estés kuvaa tätä vaihetta sielunnahkan menettämisenä tai jopa ryöstönä, riippuen siitä, miten suurta roolia ulkoinen maailma esittää tässä eksymisvaiheessa. Ihmisen aikaa ja voimavaroja havittelevat useat tahot – työelämä, muut ihmiset, vastuut, velvollisuudet, haaveet, toiveet. Kulkeminen liian kauas kodista voi tapahtua joko ihmisen itsensä tai jonkun muun ohjaamana. Ainoa, joka voi kuitenkin palauttaa yhteyden sielun luonnolliseen kiertoon ja kääntyä takaisin kotiin, on ihminen itse.

Kotiinpaluu ei välttämättä tarkoita pitkäkestoista vetäytymistä maailmasta tai radikaaleja muutoksia ulkoisiin olosuhteisiin. Joskus se toki voi tarkoittaa sitäkin. Olennaisempaa Pinkola Estésin mukaan on säännöllinen ravitseva yhteys sisimpään ja egon äänen hetkellinen uneen tuudittaminen. Menetelmiä on useita eikä mikään ole ehdottoman oikea tai väärä. Esimerkkejä ovat musiikki, taide, luonto, yksinolo, kirjoittaminen, mietiskely, lukeminen, ___ (täydennä itse). Se voi olla yksinkertaista tai monimutkaista, mutta helppoa se ei välttämättä ole, jos yhteys luonnolliseen kiertokulkuun on ollut kadoksissa pitkään. Syyllisyyttä ei kuitenkaan tarvitse tuntea, sillä eksymisen voi myös tulkita vihkimyksenä tai initiaationa entistä syvemmän sielunyhteyden lujittamiseksi. Eksymisen ja harhateillä kulkemisen jälkeen kotiinpaluun merkityksen itselleen ymmärtää entistä paremmin.

Ihmisen on tarkoitus elää ulkoisessa maailmassa, mutta säilyttäen yhteyden sisäiseen ohjaukseensa. Sielun luonnollisen kiertokulun vaiheiden kuunteleminen ja niihin vastaaminen on tapa tasapainotella ulkoisen ja sisäisen maailman välillä tavalla, jolla tulee huolehtineeksi sekä sielullisista tarpeistaan että maallisista velvoitteistaan.

Mitä sinun sielullesi kuuluu? Kutsutaanko sinua kenties palaamaan kotiin?

Jos kotiinpaluun ja sielun luonnollisen kiertokulun teemat kiinnostavat, jää kuulolle! Aiheeseen liittyvä retriitti on tulossa syksyllä 2024! ❤

Miksi sielu on tärkeä?

On 5 lokakuun, 20184 marraskuun, 2018 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Sielu on ohjannut elämääni jo pitkään. Oli kuitenkin aika, jolloin en juurikaan tunnistanut sielun olemassaoloa enkä liiemmin ajatellut sitä. Viimeiset vuodet se on kiehtonut minua yhä enemmän. Alussa kiinnostukseni herätti henkilökohtainen kokemukseni sielusta, sielun kosketus. Olen kuvannut vasta ilmestyneessä kirjassani Sielukas elämä – rohkeutta olla minä tuota hetkeä siten, että tuolloin tapasin sieluni ensimmäistä kertaa. Tiedostin ja tunsin, että minulla on sielu. Siitä alkoi pitkä matka, jolloin tutustuin ensin siihen, mitä sielu minulle tarkoittaa ja miten se minulle puhuu. Omaa elämääni tarkkaillessani ja muita ihmisiä kuunnellessani minulle alkoi hiljalleen muodostua kuva siitä, miten sielu ohjaa meitä kaikkia.

Myöhemmin aloin ihmetellä sitä, että meillä ei ole yhtenäistä käsitystä siitä, mistä ihmisyys koostuu. Emme ole yksimielisiä sen suhteen, mitä tarkoittaa minä ja minuus. Erilaiset teoriat ja maailmankatsomukset tarjoavat näkökulmia ja ikkunoita siihen, mikä on minä. Arkisessa keskustelussa puhumme minuudesta melko suppeasti. Tiedostamme, että minuuteen kuuluu fyysinen keho ja havaitsemme myös, että meillä on ajatuksia ja tunteita, jotka heijastavat persoonaamme. Kehon ja mielen maailma on siis meille melko tuttu. Sen sijaan emme ole kovinkaan harjaantuneita kuuntelemaan tai tuntemaan sieluamme eli henkistä olemustamme. Aivan kuin olisimme arkisissa puheissa ja teoissa unohtaneet sielumme.

Ihmiskuva ilman sielua on minusta melko lohduton ja pinnallinen. Aivan kuin ihminen olisi vain kehonsa, ajatuksensa ja tunteensa, ilman kosketuspintaa ikuisuuteen tai pyhyyteen. Minulle sieluton ihminen on irrallinen, erossa yhteydestään toisiin sieluihin ja koko maailmaan.

Sieluton ihmiskuva antaa suuren vallan egolle. Ego on osa ihmisen persoonaa ja vaikuttaa ihmisen ajatuksissa ja tunteissa. Jos sielu unohdetaan, saa ego mellestää vapaasti. Ego johdattaa ihmisen loputtomaan kilpajuoksuun, jota kirittävät ulkoiset tavoitteet, ihanteet ja suorittaminen. Egon maailma on ristiriitainen. Sille mikään ei riitä, mutta silti sen on tavoiteltava yhä enemmän. Jos ego saavuttaa jotain, se haluaa sitä lisää tai se pelkää saavutetun menettämistä. Egon maailmassa ei ole rauhaa.

Jos ihminen ei tunnista sielunsa olemassaoloa, on hänen vaikea vastustaa egonsa vaatimuksia. Mieli tempautuu helposti egon pyörteisiin. Ihmisen todellinen viisaus ja voima asuu sielussa. Sielun viisaudesta käsin tarkasteltuna egon vaatimukset ja ihanteet alkavat näyttää uuvuttavilta ja turhilta. Sielu ohjaa ihmistä aina kohti rauhaa ja kauemmas egon maailmasta.

Ajattelen, että elävä yhteys sieluun on tukeva jalusta sekä elämän suurissa kysymyksissä että arjen pienissä valinnoissa. Kun sielun ääni tulee tutuksi, voi sen äärelle aina palata. Oman kokemukseni mukaan sielu ei koskaan johda harhaan. Minä itse kylläkin harhaudun aika ajoin kauemmas sielustani, sillä yhteyden ylläpitäminen ei ole aina helppoa. Mitä kiireisempi, stressaantuneempi tai väsyneempi olen, sitä todennäköisemmin kadotan yhteyden itseeni ja sieluuni. Paluu sielun yhteyteen tulee kuitenkin sitä helpommaksi, mitä enemmän sitä harjoittelee. Tunnistan nykyään aiempaa nopeammin, jos olen ajautunut pois ytimestäni. Olen myös oppinut, miten sielun yhteys palautetaan.

Uskon, että pysyvän rauhan kannalta olennaisinta on tunnistaa, että itsellä on sielu. Tai oikeammin, että olemme kaikki sieluja tämän näkyvän ja helposti havaittavan minuuden lisäksi. Uskon myös, että mitä useampi meistä löytää sielun yhteyden, sitä enemmän mahdollisuuksia meillä on myös löytää rauhaa paitsi sisältämme, myös luoda sitä ulkopuolellemme. Siksi sielu on minusta niin tärkeä, kaikille.

Kirjani Sielukas elämä – rohkeutta olla minä löytyy nyt kirjakaupoista ja sen voi tilata myös suoraan minulta: marita.h.niemela@gmail.com. Antoisia lukuhetkiä!

Olemmeko sitä, mitä teemme vai teemmekö sitä, mitä olemme?

On 3 toukokuun, 20175 toukokuun, 2017 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Uskon, että on tärkeää oppia erottamaan toisistaan toimintamme ja olemuksemme. Usein määrittelemme itseämme ja toisia tekojen kautta. Raamitamme, lokeroimme, kuvailemme ja asetamme rajoja. Kerromme ihmisen tekojen, toiminnan ja käytöksen perusteella, millainen hän on. Määrittely on tapa luoda turvallisuutta ja järjestystä, keino jäsentää kaaosta.

Mutta uskon, että kukaan meistä ei ole tietynlainen aina. Ei ole ominaisuuksia, joita meihin voisi aina liittää. Kukaan meistä ei ole aina ystävällinen tai aina epäystävällinen. Tekomme tai sanamme voivat toki olla ystävällisiä tai epäystävällisiä. Ne voivat olla sitä joskus, useimmiten tai lähes aina. Mutta vaikka käyttäytyisimme lähes aina tietyllä tavalla, ei se kuitenkaan vielä kerro siitä, mitä olemme.

Olemme kaikki syvimmältä olemukseltamme sieluja ja sellaisina puhtaita ja kauniita. Ihmisminämme kuitenkin käyttäytyy ja toimii eri tilanteissa eri tavoin. Joskus sielu ohjaa käyttäytymistämme enemmän, joskus olemme egon vallassa. Käytöksemme sävy määrittyy sen mukaan, miten puhtaasti sielu tietyllä hetkellä pääsee esiin meissä vai pääseekö lainkaan.

Toimintamme ja sanamme heijastavat maailmaa ja sisintämme. Ne kertovat sielun ja egon, tuon ihmistä ohjaavan parivaljakon, keskinäisestä suhteesta ja leikistä. Ego kiristää ihmisen pinnaa, saa tämän säntäilemään, tavoittelemaan yhä enemmän ja lopulta ahdistumaan omasta riittämättömyydestään. Sielu tuo ihmisen toimintaan ja olemukseen tyyneyttä ja rauhaa, tietoa ja turvaa siitä, että hän riittää ja kelpaa, sellaisena kuin on juuri nyt.

Koska kukaan meistä ei ole koskaan, ikinä tai lopullisesti jotain, tarkoittaa se samalla, että muutos on aina mahdollinen. Mitkään teot eivät automaattisesti leimaa meitä tai kerro siitä, millaisia olemme nyt tai tulevaisuudessa. Vaikka mielellämme oiomme mutkia ja määrittelemme itseämme ja toisiamme ominaisuuksien ja tekojen kautta, tulemme samalla helposti sulkeneeksi oven muutokselta. Jos uskomme, että menneisyytemme teot määrittelevät sen, keitä olemme, saatamme törmätä seinään, jota ei todellisuudessa ole olemassakaan.

Jos osaisimme erottaa sen, mitä teemme ja sen, mitä olemme, ehkä oppisimme antamaan itsellemme ja toisillemme enemmän arvoa. Jos ymmärtäisimme, että tekomme kertovat siitä, miten avoin tai sulkeutunut yhteytemme omaan sieluumme on, ehkä osaisimme myös erottaa syyllisyyden ja häpeän toisistaan. Ehkä voisimme silloin tuntea syyllisyyttä vääristä teoista, mutta emme sekoittaisi tuohon tunteeseen arvottomuutta ja syvää häpeää siitä, mitä olemme. Ehkä silloin tiedostaisimme, että tekomme eivät tahraa sieluamme ja syvintä olemustamme, mutta ne saattavat kuljettaa meitä kauemmas siitä. Ja että paluu lähemmäs sielun olemusta on aina mahdollista.

Omaan olemukseen kohdistuva häpeä on vaarallinen tunne, sillä se eristää meiltä myönteisen muutoksen mahdollisuuden. Ihmisen on vaikea muuttaa tekojaan tai käytöstään, jos hän samalla pitää itseään arvottomana. Tekoihin ja käytökseen kohdistuva syyllisyyden tunne sen sijaan voi ohjata ihmistä antamaan sielulleen enemmän sijaa omassa elämässään.

Ihmisen ei tarvitse vajota omien virheidensä edessä, jos hän tiedostaa ja muistaa, että hän on pohjimmiltaan arvokas ja kaunis sielu. Sielun yhteys tarjoaa ihmiselle tukevan jalustan, josta käsin virheitä ja vääriä tekoja on turvallista tarkastella. Kyse on armosta, jossa ihminen voi tarkastella omaa toimintaansa jostain korkeammalta käsin, yhteydessä rakkauteen.

Emme ole sitä, mitä teemme. Mutta se, mitä teemme, kertoo siitä, miten avoimia olemme sille osalle itsestämme, joka viime kädessä ohjaa meitä rakkautta kohti.

Blogikirjoituksen teema liittyy tekeillä olevaan kirjaani, josta lisää täällä.

Kutsumuksen tiellä

On 6 heinäkuun, 2016 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Kun puhutaan kutsumuksesta, elämäntehtävästä, omasta tiestä, meitä voi ohjata joko ego tai sielu. Ne ohjaavat ihmistä keskenään eri tavoin ja johtavat usein eri suuntiin.

Ego haluaa saavuttaa jotain suurta. Se on tyytymätön siihen mitä jo on. Se vertaa, arvottaa, epäilee, pelkää ja häpeää. Ego on kunnianhimoinen, sillä se tunnistaa ihmisen potentiaalin, sen suuruuden, joka jokaisen ihmisen sisällä on. Mutta egolle ei riitä hidas eteneminen kohti täyttymystä, itseksi tulemista, vaan ego haluaa kaiken tässä ja nyt. Egolle ei riitä se, että ihminen tekee sitä mistä nauttii, ilman suurta suunnitelmaa. Ego ei anna lupaa astua eteenpäin askel kerrallaan, kaikessa rauhassa, ilman varmuutta tai näkymää tulevasta. Ego haluaa valmiin suunnitelman, näkyvän lopputuloksen, valmiin maalin ja tavoitteen, johon tähdätä. Ego ei antaudu matkalle matkan vuoksi, vaan ego hidastelee, varmistelee, suunnittelee ja odottaa. Jotta ei epäonnistuisi, jotta ei kulkisi harhaan, jotta ei löytäisi itseään umpikujasta.

Sielun tie on toisenlainen. Sielu ei kerro meille mitään päämäärästä, lopputulemasta, matkan vaiheista, kulman takana odottavista yllätyksistä, loputtomista mahdollisuuksista, löytämisen riemusta, matkanteon autuudesta. Ne ovat mielen kuvitelmaa, toivoa, uskoa, sitoutumista unelmaan. Sielu antaa ainoastaan pienen merkin, pienen mitättömältä näyttävän osoittimen, sivujuonteelta vaikuttavan vaihtoehdon, epätodennäköiseltä tuntuvan välähdyksen, jossa on sittenkin kaikki, mikä on tarpeen. Sielu antaa suunnan. Sielu kertoo, tuntuuko suunta hyvältä. Sielu kertoo, nauttiiko ihminen siitä, mitä tekee tai mitä aikoo.

Sielu ei päästä ihmismieltä helpolla, sillä se ei taivu egon toiveisiin valmiista ratkaisuista ja selvistä suunnitelmista. Sielu ei ole monisanainen, laveasti ihmisen tietä etukäteen kuvaava, varmisteleva vakuuttaja. Sielu on nopea, sen ääni on tottumattomalle vaikeasti havaittava, mutta se on luja. Lujuudessaan se ohjaa ihmistä sittenkin selkeästi. Sielu on ehdoton eikä se tee kompromisseja. Sielu antaa välittömän vastauksen kysymykseen, tuntuuko jokin hyvältä. Sielun vastaus on kyllä tai ei. Ei muttia, ei selityksiä, ei ehtoja.

Sielu ei kerro, onko jokin valinta ratkaiseva oman elämäntehtävän, kutsumuksen tai sisäisen rauhan löytämisen kannalta. Mutta sielu kertoo, tuntuuko valinta hyvältä. Tuottaako se iloa. Tuntuuko se helpolta tai helpottavalta. Tunne on sielun tapa ohjata ihmistä oikeaan suuntaan.

Blogikirjoitus on osa tekeillä olevaa kirjaani, jonka työnimenä on Quantum moment: rohkeus muutokseen. Kirjasta lisää täällä.

Täydellisen epätäydellinen ja siksi täydellinen

On 9 lokakuun, 20159 lokakuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä1 kommentti

Täydellisyyden tavoittelu on pohjimmiltaan kauhua siitä, ettei ihminen riitä. Että epätoivoisesti hakee teoillaan vahvistusta sille, että kelpaa, on arvokas ja riittävä. Että kun vain suorittaa tehtävänsä ja työnsä ja elämänsä hyvin, täydellisyyttä tavoitellen, kukaan ei voi sanoa, ettei se ole tarpeeksi. Että itse ei voisi sanoa, ettei riitä. Kunhan vain elää elämänsä niin, etteivät säröt kasva liian suuriksi, ettei kokonaisuudesta puutu jotain olennaista, ettei toimi väärin.

Täydellisyyden tavoittelussa on kyse myös turvan ja suojan tavoittelusta. Suojautumisesta arvostelua ja kyseenalaistamista vastaan. Turvan hakemista kauniiksi kiillotetun naamion takaa. Häpeän pelkoa ja epäonnistumisen mahdollisuuksien välttelyä.

Täydellisyyden tavoittelu pistää ihmisen lujille. Se johtaa yhä uudelleen tilanteisiin, jossa ihminen ei ihan vielä riitä, jossa hän ei ihan vielä ole saavuttanut täyttä potentiaaliaan, jossa hän ei ihan vielä ole arvokas. Mutta ihan kohta on, kunhan ensin tekee, toteuttaa, suorittaa, onnistuu, löytää, oivaltaa, uskaltaa.

Miten uuvuttava tapa elää.

Täydellisyyden tavoittelu on egon projekti, ei sielun. Kyse on egon tarpeesta hallita omaa tarinaansa, luoda kuvaa ja kertomusta itsestään. Ylläpitää naamiota, joka rakentuu pelolle. Ego vertailee ja arvottaa. Ego on se osa ihmistä, joka pelkää, ettei se riitä.

Sielulla ei ole tarvetta verrata tai arvottaa, sillä sielun maailmassa kaikki on jo täydellistä, keskeneräisyyskin. Sielu kysyy ihmiseltä: mitäpä jos vahvistaisit ja alleviivaisit omaa epätäydellisyyttäsi. Jospa et yrittäisikään paeta sitä, vaan toisit sen päivänvaloon.

Sielu tietää, että vasta kun pelot tuodaan päivänvaloon, ne alkavat kutistua. Pelko on suurimmillan silloin, kun se on pimeydessä, kun sitä ei täysin näe, kun sen olemassaoloa ei haluaisi myöntää. Kun se peitetään egon rakentaman naamion taakse. Vasta kun se näytetään, alkaa sen voima heikentyä.

Irtipäästämisen vaikeus on egon rimpuilua ja paljastumisen pelkoa. Ego pelkää oman tarinansa hajoamista ja paljastumista. Siksi se pitää niin kovaa meteliä, jos sen suojakuorta ollaan ottamassa pois.

Mutta sielu kuiskii, kuinka epätäydellisyyden kautta löytyykin se oikea, todellinen täydellisyys, ihmisyys, minuus. Sielu sanoo: Olet täydellisen epätäydellinen ja juuri siksi niin täydellinen. Uskalla näyttää se.

Sano kyllä

On 30 joulukuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Elämä tuo joskus eteen uusia asioita, joita ihminen on toivonut tai pelännyt. Siinä samalla elämä tarjoaa mahdollisuuden katsoa itseään taas kerran pintaa syvemmältä. Kohtaamaan tilanteita ja tunteita, joiden aika ei ole aiemmin ollut, mutta joiden on ehkä tiennyt odottavan jossain nurkan takana.

Eikä se itsensä kohtaaminen mene aina kuin lasten leikki, helposti ja sulavasti. Kyllä siinä kompastuu. Huomaa itsestään asioita, jotka eivät herätäkään pelkkää ihastusta ja onnea. Ja uskon, että juuri siinä kohtaa on tärkeää olla hereillä.

Ei pidä suomia, ei soimata, ei laittaa itseään kuriin vaan havaita, huomata ja katsoa, että ai, näinkö minä ajattelenkin ja toiminkin. Tällaisia tunteitako minussa tulee esiin. Ja muistaa, että se on vain pintaa. Se on tila, jossa sielu ei ole pääroolissa vaan ego juhlii. Ja egolle uudet tilanteet, muutoksen mahdollisuudet, epävarmat tulevaisuudet, ne ovat kovia paikkoja. Se nousee ehkä vastustamaan ja meluamaan, puolustamaan omia rajojaan, luomaan levottomuutta mieleen ja reagoimaan kiivaasti, nopeammin kuin tietoinen ajatus ehtii mukaan.

Ego on nopea, se on yleensä jo sanonut sanottavansa, tehnyt tekonsa, kun ihminen vasta havahtuu ihmettelemään, että kuinkas tässä näin kävikään. Kuinka olinkaan noin kiivas ja kuinka tuo nyt noin ärsytti. Tai kuinka meninkin niin kipsiin, kuinka en saanutkaan sanottua juuri sitä mitä oikeasti ajattelen. Kuinka taas kadotinkaan yhteyden itseeni.

Ja siinä, siinä juuri on se kriittinen paikka, siinä on se tärkeä kohta, jolloin lempeyden ja rakkauden kannattaa antaa nostaa päätään. Siinä kohdassa katsotaan, rakastanko itseäni vai katsonko itseäni sittenkin ulkopuolisen, kovin silmin. On loppujen lopuksi helppoa rakastaa itseään niinä hetkinä, kun toimii omasta mielestään oikein, hyvin ja rakkaudellisesti. Se kovin koettelemus, se vaikein paikka, on löytää rakkaus itseään kohtaan silloinkin kun ei käyttäydykään omasta mielestään hyvin tai moitteettomasti. Silloin, kun asiat eivät menekään putkeen, silloin kun minä en vastaakaan omia odotuksiani. Siinä kohtaa minulta kysytään, rakastanko minua todella. Ja silloin, silloin on niin tärkeää vastata kyllä.

Toimelias ja kärsimätön egomme

On 29 elokuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Kärsivällisyys on hyve, näin ehkä ajattelemme. Kärsivällisyys säteilee rauhaa ja tyyneyttä, ymmärrystä siitä, että asiat tapahtuvat oikeaan aikaan, silloin kun niiden kuuluukin. Kärsimättömänä ihminen tempoilee, ei jaksaisi odottaa, tuntee että polkee paikallaan. Haluaisi olla jo, janoaa toimintaa, kavahtaa pysähtymistä ja paikallaan pysymistä.

Kaiketi on niin, että kärsimättömyydellä on juurensa egossa. Siinä osassa ihmistä, joka pyrkii asettamaan päämääriä, suorittamaan, saavuttamaan ja tavoittamaan. Siinä, jonka katse on useammin tulevaisuudessa kuin nykyhetkessä. Ehkäpä kärsimättömyys on aina egon pelkoa siitä, että sen toivoma asia ei tapahdukaan. Pelkoa, jonka perustana on tarve saada tai saavuttaa jotain ja huolta siitä, ettei niin kävisikään. Egon pelkoa olla matkalla ja tarvetta olla jo perillä, ennen matkantekoa.

Egon toimeliaisuus voi olla myös hyve. Jospa ego olisikin sielun käytössä, sen palveluksessa. Ego voisi silloin viedä sielun mukanaan kantamaa tehtävää ja tarkoitusta eteenpäin. Jos ego ei olisikaan ohjaksissa, vaan antautuneena sielun toiveiden edessä. Ego huolehtisi toiminnan alkuun saattamisesta, jotta ihminen ei jättäytyisi tekemättömien unelmien varaan. Jottei hän jäisi vain haaveilemaan, vaan kulkisi rohkeasti unelmiaan kohti. Ego toimisi moottorina, kuljettaisi ihmistä eteenpäin, mutta ei pelosta, vaan rakkaudesta, sielusta käsin. Sielu kertoisi suunnan, ego veisi eteenpäin. Sielu huolehtisi, että matkan etappien kauneus ei jäisi huomiotta. Että vauhdin nopeus ei sokaisisi ihmistä. Että päämäärän saavuttamisella ei olisi kovin suurta merkitystä.

Ero sielun palveluksessa olevan egon toimeliaisuuden ja pelkoon perustuvan kärsimättömyyden välillä on joskus hiuksen hieno. Oppiapa tuntemaan tuo ero ja antaa itselle aikaa oikeissa kohdissa. Muistaa olla hiljaa, pysähtyä, heittäytyä hetkeen. Uskaltaa olla tietämätön, eksyksissä, näkemättä seuraavan mutkan taakse. Luottaa, että polku vie eteenpäin ja oikeaan suuntaan. Ollapa rauhallisin mielin, vaikka maisema ja tie ei ole tuttu tai tiedossa. Jotta voisi riemuita löytämisestä, pala palalta. Uskoapa siihen, että kaikki tapahtuu juuri oikeaan aikaan ja oikealla tavalla, aina.

Tyytymättömyys herättäjänä

On 29 kesäkuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Pientä epämukavuutta, kireyttä, tyytymättömyyttä on melko helppo väistää. Voi esittää itselleen, ettei huomaa pientä kalvavaa tunnetta, joka tuntuu kulkevan vierellä. Ei ehkä jaksa ottaa selvää tai ei ehkä halua tietää, mistä siinä on kyse. Ehkä mieluummin lisää vauhtia tai tuottaa lisää ääntä ympärilleen, jotta tunne väistyisi.

Uskon että arjen kalvava tyytymättömyys on useimmiten mielen tuotetta. Se on peräisin jostain uskomuksesta, ihanteesta tai toiveesta, jonka mieli on asettanut ja jota ympäröivä maailma ei kykenekään täyttämään. Koska maailma ei vastaa odotuksiin, huutaa mieli vastalauseitaan. Vastalauseet tuntuvat meissä epämääräisenä kiristyksenä ja ahdistuksena. Mikäli maailma joskus sattuisikin vastaamaan mielen odotuksiin, mieli pelkää että tilanne muuttuu. Ja kuiskii jo seuraavassa hetkessä muutoksen pelkoaan. Muutoksen pelko tuntuu meissä samanlaisena kiristyksenä ja ahdistuksena kuin vastalauseetkin.

Mutta ihminen ei ole yhtä kuin mieli. Meissä kaikissa on taso, johon mielen uskomukset eivät yllä, jota mielen tyytymättömyys ei hallitse ja jossa olemme vapaita kokemaan maailman sellaisena kuin se on. Nauttimaan jokaisen päivän tuoreudesta ja syvyydestä, ilman mielen painolastia. Kevyenä, vapaana, onnellisena. Uskon että tuon tason tavoittamisessa auttaa, kun oppii erottamaan todellisen minän ja mielen toisistaan. Oppii huomaamaan hetket, jolloin mieli on hiljaa ja tiedostaa, miltä se tuntuu. Oppii, miltä sielunrauha tuntuu.

Jospa aina pelon tai tyytymättömyyden tunteen tullessa muistaisi, että se on vain mieli, ego, joka näin tuntee. Olisiko silloin helpompaa antaa tunteen virrata sellaisenaan, sitä mitenkään sensuroimatta tai arvottamatta, ja antaa sen saman tien myös poistua, mennä menojaan. Olisiko silloin helpompaa vain tuntea ja samaan aikaan olla samaistumatta tunteeseen. Tunnetta katsellen ja ymmärtäen. Mieltäen sen egon tuskaksi, ei minun.

Voisiko epämiellyttävän tunteen ottaa jopa kiitollisena vastaan. Muistutuksena siitä, että en ollutkaan hereillä, täysin läsnä itsessäni. Että ulkokuori, mieli, ego ehti ottaa vallan. Jospa tuo tyytymättömyyden tunne olisikin meille herättäjä, havahduttaja, muistuttaja. Ei sen enempää eikä vähempää. Ei tarvittaisi loputonta tulkintaa, ymmärrystä, analyysia. Olisi vain muistutus, että tässä hetkessä mieli peitti alleen sielun. Ja että voimme valita toisenkin tien.