Yhteys syntyy tässä ja nyt

On 12 toukokuun, 2018 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Olen blogissani jo usemman vuoden ajan kirjoittanut aiheista, jotka minua eniten kiehtovat – ihmisyydestä, sielusta, henkisyydestä, mielen maailmasta, syvästä rauhasta, elämä valoista ja varjoista sekä yhteydestä. Ajattelen, että olemme kaikki jollain tavalla yhteydessä toisiimme, todennäköisesti paljon merkittävämmällä tavalla kuin monesti ajattelemmekaan. Uskon, ettei ole olemassa todellista erillisyyttä, vaan me kaikki vaikutamme toinen toisiimme jatkuvasti paitsi arkisissa kanssakäymisissä, myös henkisen olemuksemme tasolla. Ajattelen, että loppujen lopuksi kaikki sielut ovat yhtä. Kuitenkin tässä ihmisen arkisessa maailmassa näyttäydymme itsellemme ja toisillemme myös erillisinä yksilöinä. Meillä jokaisella on oma persoonamme, oma ulkomuotomme, elämämme, ajatuksemme ja tunteemme. Vaikka olisimmekin sielun tasolla yhteydessä toisiimme, arkinen ihmiselämä ei tuota yhteyttä aina tunnista. Joudumme tekemään töitä, jotta löytäisimme yhteyden toisiimme. Joudumme itse asiassa tekemään töitä, jotta löytäisimme yhteyden itseemme.

Olen ollut pitkään kiinnostunut siitä, miten ihmisten – tai tarkemmin sanottuna sielujen – välinen henkinen yhteys vaikuttaa meihin. Tunnen itseni onnekkaaksi, kun sain juuri valmistuneessa gradussani käsitellä yhteyden rakentumista, tällä kertaa psykologian näkökulmasta. Graduni aiheena on pariskunnan välisen yhteyden rakentuminen pariterapiassa. Tutkimuskirjallisuuteen tutustuessani minua puhutteli John Gottmanin ja hänen kollegoidensa usean vuosikymmenen ajan jatkuneisiin tutkimuksiin perustuva teoria hyvästä parisuhteesta. Eräs keskeinen elementti vakaassa parisuhteessa on pariskunnan välinen tunneyhteys. Tämä ei tietenkään ole yllättävä tieto. Minut pysäytti kuitenkin se, mikä Gottmanin mukaan on tärkein keino luoda emotionaalista yhteyttä pariskunnan välille. Hänen tutkimustensa mukaan pariskunnan keskinäisen tunnepohjaisen yhteyden perustana ovat yksittäiset arkiset hetket, jolloin toinen osapuoli ilmaisee omia tarpeitaan ja pyrkimystään yhteyteen toisen kanssa. Kyse ei välttämättä ole kovin monimutkaisesta tai juhlavasta tilanteesta. Voi olla kyse siitä, että toinen haluaisi kertoa päivästään, purkaa harmitustaan jostain asiasta tai vaikkapa ilmaista kuinka kauniilta edessä avautuva maisema hänestä näyttää. Toinen voi vastata näihin ilmaisuihin joko kääntymällä toista kohti, hänestä poispäin tai häntä vastaan. Kohti kääntyminen tarkoittaa toisen sanojen aitoa kuulemista ja niihin ystävällisesti vastaamista. Poispäin kääntyminen tarkoittaa toisen sanojen huomiotta jättämistä, ehkä siksi että itsellä on juuri jotain muuta kesken tai mielessä. Vastaan kääntyminen tarkoittaa toisen sanojen mitätöintiä tai niihin vastaamista epäystävällisesti. Arkisissa kohtaamisissamme sovellamme tietenkin kaikkia näitä tapoja. Gottmanin mukaan olennaista tunneyhteydelle on se, mitä teemme näistä eniten. Kohti kääntyminen luo positiivisen kierteen ja vahvistaa pariskunnan välistä yhteyttä. Lukuisat lyhyet tunnetasolla koetut yhteyden hetket rakentavat pariskunnalle puskuria, josta on hyötyä myös parisuhteen haasteellisissa tilanteissa ja vaiheissa. Vaikeuksia tulee vastaan jokaisella pariskunnalle. Tällöin pienten hetkien myötä rakentunut tunneyhteys toimii kuin pankkitili, jolta voidaan kattaa tilapäisten menoerien kustannuksia suhteelle.

Emotionaalisen yhteyden luominen ja ylläpitäminen on siis jatkuva, päivittäinen harjoitus, joka kantaa pitkälle. Siinä ei kuitenkaan tarvitse olla kyse suurieleisistä teoista tai sanoista. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että vastaa ystävällisesti kun toinen kysyy jotain, kommentoi arvostavasti kun toinen tekee jonkin huomion ja kuuntelee tarkkaavaisesti kun toinen kertoo ajatuksistaan. Gottmanin tutkimuksia lukiessani olin hieman ihmeissäni ja huvittunutkin siitä, miten arkisia tilanteita hän kuvailee. Rakastaminen ja rakkauden osoittaminen ei välttämättä ole lainkaan niin monimutkaista kuin ehkä joskus luulemme.

Uskon, että ajatus arkisten hetkien merkittävyydestä pätee kaikkiin ihmissuhteisiin, ei vain parisuhteisiin. Olemme kaikki jo valmiiksi yhteydessä toisiimme sielujen tasolla.Vaikka henkinen yhteys on olemassa, ei se arkisissa kohtaamisissa ja läheisissä ihmissuhteissamme useinkaan vielä riitä tuomaan meille kokemusta yhteydestä. Ajattelen, että ihmisinä eräs henkisen polun tehtävistämme on tuoda sielujen välinen yhteys näkyväksi arjessamme. Tehtävänämme on ilmentää sielun ominaisuuksia tilanteissa, jolloin kohtaamme toinen toisemme. Peruskysymys on loppujen lopuksi se, käännymmekö arjessa toisiamme kohti, toisesta pois vai toista vastaan?

LÄHDE: Gottman, J., & Gottman, J. (2017). The natural principles of love. Journal of Family Theory & Review, 9(1), 7-26.

Pitkä matka lähelle

On 11 syyskuun, 201511 syyskuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Uskon tällä hetkellä vahvasti siihen, että meillä kaikilla on oma, ehkä jopa jollain tavalla ennalta määrätty tiemme. Sellainen, jonka sisimpämme tunnistaa, kun sen kohtaa ja kun sille osuu. Sellainen, joka tuntuu jotenkin etäisesti tutulta, vaikka sen varrella olisikin entiseen verrattuna täysin uudenlaista maisemaa. Sellainen, jota kulkiessa tuntee olonsa kotoisaksi ja jonka varrella saa hengittää vapaasti, omana itsenään.

Voi olla, että monesti kuljemme jo ihan sen tien lähettyvillä. Emme ehkä ole sitä ihan vielä löytäneet, mutta meillä on jo käsitys, että se on olemassa. Tiedämme, että se on jossain, ehkä jo seuraavan mutkan takana. Ja voi olla, että joskus jopa näemme sen jo ja tiedämme, miten sinne päästään.

Mutta tietämisestä on vielä pitkä matka tekoihin ja toimintaan. Pitkä matka niihin askeliin, jotka lopulta johdattavat päämäärään. Sillä joskus on helpompi olla hukassa kuin kulkea sitä tietä, joka on oma. Ja ehkäpä sen silloin täytyy saada olla niin.

Ehkäpä joskus vain tuntuu turvallisemmalta kulkea pusikossa, vaikka tie kulkee vieressä. Ehkä välissä oleva oja tuntuu liian syvältä ja leveältä. Ehkä silloin voisi luottaa siihen, että tie kaartaa eteen vielä uudelleen ja silloin sille uskaltaa jo astua. Että aikanaan sokkona kulkeminen ei enää tunnu turvalliselta. Että aikanaan selkeyden ja puhtaan ilman kaipuu kasvaa niin suureksi, ettei enää haluakaan tehdä muuta kuin hypätä ja luottaa.

Ja voihan olla, että sitä tietä on sitten aikanaan kovin kevyt astella. Mutta jos tänään on vielä turvallisempaa kulkea piilossa, ehkä sen voisi itselleen sallia. Ihan vain rakkaudesta ja lempeydestä itseään kohtaan. Tietäen, että oikea aika tulee kyllä. Vaikkapa huomenna.

Sano kyllä

On 30 joulukuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Elämä tuo joskus eteen uusia asioita, joita ihminen on toivonut tai pelännyt. Siinä samalla elämä tarjoaa mahdollisuuden katsoa itseään taas kerran pintaa syvemmältä. Kohtaamaan tilanteita ja tunteita, joiden aika ei ole aiemmin ollut, mutta joiden on ehkä tiennyt odottavan jossain nurkan takana.

Eikä se itsensä kohtaaminen mene aina kuin lasten leikki, helposti ja sulavasti. Kyllä siinä kompastuu. Huomaa itsestään asioita, jotka eivät herätäkään pelkkää ihastusta ja onnea. Ja uskon, että juuri siinä kohtaa on tärkeää olla hereillä.

Ei pidä suomia, ei soimata, ei laittaa itseään kuriin vaan havaita, huomata ja katsoa, että ai, näinkö minä ajattelenkin ja toiminkin. Tällaisia tunteitako minussa tulee esiin. Ja muistaa, että se on vain pintaa. Se on tila, jossa sielu ei ole pääroolissa vaan ego juhlii. Ja egolle uudet tilanteet, muutoksen mahdollisuudet, epävarmat tulevaisuudet, ne ovat kovia paikkoja. Se nousee ehkä vastustamaan ja meluamaan, puolustamaan omia rajojaan, luomaan levottomuutta mieleen ja reagoimaan kiivaasti, nopeammin kuin tietoinen ajatus ehtii mukaan.

Ego on nopea, se on yleensä jo sanonut sanottavansa, tehnyt tekonsa, kun ihminen vasta havahtuu ihmettelemään, että kuinkas tässä näin kävikään. Kuinka olinkaan noin kiivas ja kuinka tuo nyt noin ärsytti. Tai kuinka meninkin niin kipsiin, kuinka en saanutkaan sanottua juuri sitä mitä oikeasti ajattelen. Kuinka taas kadotinkaan yhteyden itseeni.

Ja siinä, siinä juuri on se kriittinen paikka, siinä on se tärkeä kohta, jolloin lempeyden ja rakkauden kannattaa antaa nostaa päätään. Siinä kohdassa katsotaan, rakastanko itseäni vai katsonko itseäni sittenkin ulkopuolisen, kovin silmin. On loppujen lopuksi helppoa rakastaa itseään niinä hetkinä, kun toimii omasta mielestään oikein, hyvin ja rakkaudellisesti. Se kovin koettelemus, se vaikein paikka, on löytää rakkaus itseään kohtaan silloinkin kun ei käyttäydykään omasta mielestään hyvin tai moitteettomasti. Silloin, kun asiat eivät menekään putkeen, silloin kun minä en vastaakaan omia odotuksiani. Siinä kohtaa minulta kysytään, rakastanko minua todella. Ja silloin, silloin on niin tärkeää vastata kyllä.

Pelkojen ohittaminen

On 5 joulukuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Mietin taas pelkojen kohtaamista ja niiden kanssa elämistä. Pelko kai aina juontaa juurensa jostakin haavasta, tutusta tai tiedostamattomasta. Helpompaa on elää pelon kanssa, joka on tuttu, jonka on tavannut aiemminkin ja josta on jo saanut jonkinlaisen erävoiton, vaikka pienenkin. Sillä ainahan ne taitavat silti nostaa päätään sopivan tilaisuuden tullen. Kun jokin ne herättää, kun tuttu tilanne toistuu tai kun haavoittumisen mahdollisuus on jälleen näköpiirissä. On kai sittenkin eri asia käsitellä jokin menneisyyden haava, tulla sinuiksi sen kanssa, oppia elämään sen kanssa, todeta se loppuun käsitellyksi, kuin antautua uudelleen samankaltaiseen tilanteeseen, jossa haava aikanaan syntyi. Antaa ikään kuin uusi mahdollisuus haavoittumiselle. Ja samalla tietenkin uusi mahdollisuus elämälle, ilolle, riemulle, rakkaudelle, kaikelle sille hyvälle, jota mikä tahansa uusi mahdollisuus mukanaan kantaa.

Uskon, että pelkoja kannattaa katsella, eikä niitä ainakaan kannata väistää. Vaikka ne ovatkin ikäviä seuralaisia, vaikka niillä onkin usein niin tympeitä tarinoita kerrottavanaan. Eipä niiden tarkoituksena olekaan mieltä ylentää, vaan herättää, kavahduttaa. Säikäyttää, saada perääntymään, vetäytymään kuoreen.

Olisiko se sitten avoimuus, joka pelon kohtaamisessa eniten auttaisi. Rehellisyys, kaiken katseleminen sellaisena kuin se on, kaiken näyttäminen, päivänvaloon tuominen. Ainakin itselle, ehkä myös muille, jos oikein rohkeaksi ryhtyisi. Ei itseään repiä kannata, eikä arpien pintaa tarvitse rikkoa, mutta rehellinen on oltava. Katsottava pelkoa silmästä silmään. Lämpimästi, rakastavasti, lempeästi. Sillä sehän on mielen tuote, osa minuutta. Ja itseensähän voi ja kannattaa suhtautua hellästi, rakastavasti. Niin myös pelkoon. Helliä se pilalle, halia se hajalle.

Huomata pelko, katsella, kuunnella. Se joko jää siihen tai menee pois. Älä tee mitään, mitä se sanoo. Mutta jatka silti eteenpäin. Älä anna sen pysäyttää. Älä anna sen estää elämää virtaamasta. Vanha hyvä neuvo: toimi vain rakkaudesta käsin, älä reagoi pelkoon.

Ei peloista taida koskaan täysin eroon päästä, niin etteivät ne kummittelisi jossain. Ne ovat jälkiä, joita ei ehkä voi kokonaan pyyhkiä pois. Mutta ne voi kohdata ja sitten taas ohittaa, uudelleen ja uudelleen. Ja ehkäpä niiden jälki ja voima juuri ohittamisista haalistuu. Siitä, ettei niille anna valtaa, ettei niiden anna ohjata ja päättää. Ja kun ne riittävän usein sivuuttaa, tietoisesti, ehkäpä ohittamisesta tulee aina vain helpompaa, kerta kerralta.

Avoimuutta rakkaudelle

On 14 kesäkuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Uskon että kutsumme elämässä puoleemme sitä, mitä sisällämme kannamme. Pelko tuo mukanaan lisää pelkoa, ilo lisää iloa ja rakkaus lisää rakkautta. Uskon että voimme vaikuttaa siihen, mitä asioita elämäämme kutsumme. Valitsemalla ajatuksemme, huomaamalla tunteemme, olemalla läsnä arjessa ja kokemuksissa, opettelemalla päästämään irti, hyväksymällä. Vaikkei se ole helppoa, sitä voi harjoitella. Ja uskon, että ajan myötä siitä voi tulla helpompaa.

Mutta luulen, että kaikkein tärkeintä ja ehkä myös vaikeinta on osata ottaa elämän kauneus vastaan. Emme ehkä aina edes huomaa, kuinka monin tavoin käännämme sille selkämme. Uskon että meidän tulee uudelleen opetella ottamaan hyvä vastaan, toivottamaan se tervetulleeksi elämäämme. Rakkaus, ilo, riemu.

Rakkaushan on energiaa, ja energian on virrattava vapaasti. Jos energia ei pääse virtaamaan, jos se pysäytetään, voi se johtaa tukkeumiin. Rakkaus, energia, löytää kyllä uuden uoman. Mietin, kiertääkö se lopulta kohteensa, joka ei ota sitä vastaan. Ja syntyykö silloin saaria. Saaria, joiden ulkopuolella, reunoilla, rakkaus virtaa, mutta joita rakkaus ei tavoita.

Uskon että rakkaus ei vain tule elämäämme, vaan se täytyy ottaa vastaan. Vastaanottaminen on aktiivinen teko. Avata ovi, päästää rakkaus sisälle, antaa sen tulla. Rakkauden vastaanottaminen edellyttää avoimuutta, auki olemista. Itsensä avaamista rakkaudelle, tai sille joka rakkautta mukanaan kantaa. Rakkaus on lahja, mutta luulen, ettei sitä aina tunnista kääreistään.

Lopulta ei kai olekaan kyse vain siitä, että opimme löytämään rakkauden sisältämme ja heijastamaan sitä ulospäin, vaan myös siitä, että opimme tunnistamaan meitä kohti tulevan rakkauden ja että opimme ottamaan sen vastaan. Että opimme kutsumaan sitä luoksemme, kertomaan sille jo etäältä, että se on tervetullut kotiimme, elämäämme, sieluumme. Sitä kai on todellinen avoimuus. Avoimuutta rakkaudelle, elämälle.

Pelko sulkee ovia, vetää verhot eteen, nostaa naamiot kasvoille. Rakkaus on se, joka avaa ovet ja ikkunat, riisuu naamiot ja tuo kauneuden näkyville. Jos sen annetaan niin tehdä. Muistinkohan jättää oveni raolleen?

Rajaton maailma

On 21 maaliskuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Jään usein miettimään ajatusta siitä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Sitä, kun sanotaan, että olemme kaikki yhteydessä toisiimme. Että maailma on energiaa, jossa yksittäisen hiukkasen värähtely vaikuttaa toiseen, viereiseen hiukkaseen, tämä taas edelleen sitä seuraaviin eikä mikään ole tuon värähtelyn ulottumattomissa. Jos kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei todellista erillisyyttä ole.

Erillisyyden taakse on kuitenkin helppo piiloutua. Miten monesti käperrymme kuoreemme, pakenemme maailmaa, väistämme toisiamme. Rakkaudettomuudestako, mietin.

Mietin, onko myötätunto avain ykseyden ymmärtämiseen ja kokemiseen. Myötätunto on rakkauden heijastamista, armollisuutta, lempeyttä, hyväksyntää. Luulen, että toiseen ihmiseen kohdistuvassa myötätunnossa on pohjimmiltaan kyse itsensä kohtaamisesta ja näkemisestä. Ymmärtämisestä. Siitä, että tunnistan itseni toisessa. Tunnistan toisen tunteet ominani. Koenko silloin, ettemme olekaan erillisiä olentoja vaan samaa kaikkeutta. Ettei oikeastaan ole rajoja minun ja hänen, minun ja tämän, minun ja kaiken muun välillä.

Lempeys ja armollisuus itseä kohtaan voi avata myötätunnon kanavat ulospäin. Oman sisimpänsä tunteminen, itsensä kohtaaminen, auttaa ymmärtämään toista. Omien synkkyyksien kohtaaminen avaa väylän muiden kärsimyksen myötäelämiselle. Oman sisäisen riemun löytäminen rakentaa pohjan puhtaalle myötäilolle toisen puolesta. Silloin olemme osia kokonaisuudesta, jatkuvassa yhteydessä toisiimme.

Rajattomassa maailmassa ei ole yhdentekevää, mitä ympärillämme tapahtuu. Sillä on merkitystä, mitä meille kaikille ja kaikkeudelle tapahtuu. Sillä on merkitystä, mitä jollekin toiselle tapahtuu. Sillä se mikä tapahtuu yhdelle, tapahtuukin kaikille. Sinulle ja minulle. Meille.

Myötätuntoko meille loisi ymmärryksen ykseydestä ja rajattomuudesta, jonka jälkeen välinpitämättömyys ei enää olisi vaihtoehto.

Unelmista

On 31 joulukuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Unelmat ovat merkityksellisiä. Niillä on eteenpäin vievää, parantavaa voimaa. Ne ovat kehyksiä, joiden puitteissa elämä ohjautuu ja jotka suuntaavat elämän kulkua. Ne johdattavat eteenpäin, auttavat huomaamaan tärkeät risteykset ja tarttumaan eteen tuleviin mahdollisuuksiin. Ilman unelmia on vaikea tietää, mihin suuntaan kulkea.

Uskon, että on tärkeää päästää irti ajatuksesta, että unelmien on pakko toteutua. Ehkä irtipäästäminen on jopa edellytys sille, että unelma lopulta toteutuu. Jos unelmaan kiinnittyy liiaksi, kääntyy se itseään vastaan. Unelman todeksi tulemisesta voi tulla onnellisuuden ehto. Kaikenlainen riippuvuus estää vapauden ja unelma muuttuukin kahleeksi. Samalla kun toivoo unelman toteutuvan, pelkää ettei niin tapahdukaan. Silloin unelman juuret ovat pelossa tai ulkoisessa tarpeessa, eivät rakkaudessa.

Jos unelman juuret ovat rakkaudessa, on irrottautuminen helpompaa. Unelma ei täytä kuviteltua puutetta vaan täydentää nykyisyyttä ja rakentuu ilolle. Unelman olemassaolo itsessään jo ohjaa tätä hetkeä ja lisää iloa, tänään. Unelma voi työskennellä vapaasti. Se riittää sellaisenaan. Ja toteutuu joskus, jos on toteutuakseen. Silti unelmaan kannattaa uskoa lujasti. Uskoa, muttei tarrautua.

Unelma on voima, joka johdattaa, mutta jonka lopullista päämäärää ei mieli voi koskaan tietää. Unelmia ei kannata muovata mielen kautta, sillä mieli voi helposti harhautua pelon poluille. Unelman täytyy antaa nousta sydämestä ja sielusta, jolloin se toteuttaa ihmisen sisäistä maailmaa ja korkeampaa suunnitelmaa. Sielun unelmaa ei voi rakentaa rationaalisen mielen kerroksista, vaan sen täytyy antaa nousta pintaan itsestään. Odottaa, olla hiljaa ja kuunnella. Avautua unelmalle.

Ja sen jälkeen uskaltaa unelmoida, yhä uudelleen.

Rakkaus ja pelko

On 29 marraskuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Elämä on pohjimmiltaan yksinkertaista. Monimutkaisuus on mielen rakennelmaa ja mieli itsessään kuin sokkelo, jonne on helppo eksyä. Mielen rakentamissa labyrinteissa loputtomasti seikkailleelle yksinkertaisuus on kaunista ja voimaannuttavaa.

Pidän ajatuksesta, että maailmaa ja ihmistä hallitsee kaksi voimaa, rakkaus ja pelko. Kaikki, mitä ajattelen, tunnen ja koen, on lähtöisin jommasta kummasta. Ilo, riemu, ystävyys, kauneus, lämpö, hyvyys ovat rakkauden johdannaisia. Rakkaus ei ole vain tunne, vaan voima, joka näyttäytyy ajatuksissa, tunteissa, teoissa. Valon pilkahdukset elämässä kertovat rakkaudesta, joka tekee taustalla hiljaa tehtäväänsä. Viha, katkeruus, kateus, mustasukkaisuus, kyynisyys perustuvat pelkoon. Vaikkapa pelko loukatuksi tai mitätöidyksi tulemisesta, joka nostattaa vihan tunteita toista ihmistä kohtaan. Pohjimmiltaan kyse ei kuitenkaan ole toisesta ihmisestä ja hänen toiminnastaan, vaan omasta pelostani.

En usko, että pelko itsessään olisi paha. Pelolla on tehtävänsä, se varoittaa ja herättää meidät huomaamaan mahdolliset uhat, suojeleekin. Pelko voi myös kertoa meille paljon itsestämme. Pelko voi näyttää sokeat kohtamme, ne, jotka vielä estävät meitä olemasta täysin vapaita sieluja. Ei pelkoa tarvitse pelätä, mutta sen kohtaaminen ei ole miellyttävää. Kohtaaminen vaatii vaivannäköä, mukavuusalueelta poistumista.

Tunne toimii johdattimena ja se on helppo havaita. Vaikeampaa on mennä tunteen taakse, etsiä syvemmällä vaikuttava pelko ja antaa sille nimi. Nähdä se ja ymmärtää, että se on olemassa. Toisaalta paljon muuta ei ehkä tarvitsekaan tehdä. Ei ole välttämätöntä muuttaa, poistaa tai väistää pelkoa. Mutta nähdä se täytyy, jos sen voimasta haluaa olla vapaa.

Yritän tavata pelon mahdollisimman usein. Haluan kutsua sen tietoisesti peremmälle, kun huomaan sen vilahtavan lähelläni. Uskon, että kun tutustun siihen ja kuuntelen, mitä sillä kulloinkin on sanottavanaan, meistä tulee hyvät tuttavat. Silloin sen ei tarvitse enää hiiviskellä nurkissa. Minusta sen paikka on keskellä lattiaa, päivänvalossa, jossa voin nähdä sen kokonaan. Annan sille puheenvuoron ja kuuntelen, mitä se haluaisi minun tekevän. Ja päätän sitten olla tekemättä niin. Etsin toisen tien.

Se toinen tie on rakkaus. Ja se onkin jo toinen tarina.