Sanotaan, että sielu on todellinen minä. Ihminen identifioi itsensä monesti ulkoisiin puitteisiin ja kertoo itsestä kysyttäessä työhistoriansa, perhetaustansa, harrastuksensa, asuinpaikkansa, ikänsä. Useimmat näistä vastauksista liittyvät siihen, mitä, missä ja kenen kanssa ihminen tekee jotain.

Sielu ei tee, sielu on. Sielun tasolla ihminen, se todellinen minä, siis vain on. Tuntuu vaikealta kuvailla jotakin, joka ei tee mitään tai jolla ei siten ole tarkkaa ruutua, johon sen voisi sijoittaa. Ja ehkä juuri siksi sielu kuulostaakin hieman mystiseltä, unenomaiselta, kaukaiselta. Miten itseään voisi kuvailla jonkin epämääräisen olemisen kautta?

Ehkä ei mitenkään. Ja ehkä siinä määrittelemättömyydessä, äärettömyydessä ja käsittämättömyydessä onkin jotain sielulle tyypillistä. Ehkä juuri se tekee sielusta niin vapaan ja kauniin.

Ihmisen mielellä, ajatuksilla, järjellä on tarve lokeroida ja tyypitellä. Järjestää, ottaa asioita haltuun. Ymmärtää, käsittää, selittää. Mieli on mainio väline maailman hahmottamiseen, arjen kuljettamiseen, asioiden tekemiseen. Mutta mieli ei kykene tavoittamaan sitä, joka vain on. Mieli haluaa kuvata, esittää ja määrittää. Mutta se, joka vain on, pakenee kaikkia määrittelyjä. Sielua ei voi tavoittaa mielen kautta.

Jos sielu on todellinen minä ja sitä ei voi tavoittaa mielen keinoin, emme pääse lähemmäs itseämme analyysillä ja tulkinnalla. Sielun yhteyteen on etsittävä muita väyliä. Todellisen minän kohtaamiseen ei ole käyttöohjeita tai suoraa polkua. Uskon, että todellisen minän kokeminen on jokaiselle omanlaisensa matka eikä sitä matkaa voi tehdä oikaisten. Uskon, että jokaisella on oma polkunsa kuljettavanaan kohti todellista minää. Tuolla polulla mieli on uskallettava jättää sivurooliin ja heittäydyttävä itselle vielä tuntemattomien voimien vietäväksi.