Uskon tällä hetkellä vahvasti siihen, että meillä kaikilla on oma, ehkä jopa jollain tavalla ennalta määrätty tiemme. Sellainen, jonka sisimpämme tunnistaa, kun sen kohtaa ja kun sille osuu. Sellainen, joka tuntuu jotenkin etäisesti tutulta, vaikka sen varrella olisikin entiseen verrattuna täysin uudenlaista maisemaa. Sellainen, jota kulkiessa tuntee olonsa kotoisaksi ja jonka varrella saa hengittää vapaasti, omana itsenään.

Voi olla, että monesti kuljemme jo ihan sen tien lähettyvillä. Emme ehkä ole sitä ihan vielä löytäneet, mutta meillä on jo käsitys, että se on olemassa. Tiedämme, että se on jossain, ehkä jo seuraavan mutkan takana. Ja voi olla, että joskus jopa näemme sen jo ja tiedämme, miten sinne päästään.

Mutta tietämisestä on vielä pitkä matka tekoihin ja toimintaan. Pitkä matka niihin askeliin, jotka lopulta johdattavat päämäärään. Sillä joskus on helpompi olla hukassa kuin kulkea sitä tietä, joka on oma. Ja ehkäpä sen silloin täytyy saada olla niin.

Ehkäpä joskus vain tuntuu turvallisemmalta kulkea pusikossa, vaikka tie kulkee vieressä. Ehkä välissä oleva oja tuntuu liian syvältä ja leveältä. Ehkä silloin voisi luottaa siihen, että tie kaartaa eteen vielä uudelleen ja silloin sille uskaltaa jo astua. Että aikanaan sokkona kulkeminen ei enää tunnu turvalliselta. Että aikanaan selkeyden ja puhtaan ilman kaipuu kasvaa niin suureksi, ettei enää haluakaan tehdä muuta kuin hypätä ja luottaa.

Ja voihan olla, että sitä tietä on sitten aikanaan kovin kevyt astella. Mutta jos tänään on vielä turvallisempaa kulkea piilossa, ehkä sen voisi itselleen sallia. Ihan vain rakkaudesta ja lempeydestä itseään kohtaan. Tietäen, että oikea aika tulee kyllä. Vaikkapa huomenna.