Tekijä: Marita Niemelä

Pyhyyden äärellä

On Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Tänään jäin miettimään pyhyyden olemusta. Mietin, mikä on pyhää ja voiko mikä tahansa olla pyhää. Pyhyyden ilmiö liitetään usein uskontoon, mutta uskon, että se on jotain muutakin. Ehkä pyhyydessä ainakin voi ajatella olevan jotain hyvin erityistä, todellista, ikiaikaista, koskematonta. Jotain, joka on pyhää siksi, että se eroaa tavanomaisesta ja maallisesta. Pyhä on kuin silta toiseen ulottuvuuteen.

Selvää on, että ihmisestä riippuen eri asiat ovat meille pyhiä. Yhdelle pyhää on kirkko, toiselle uskonnolliset symbolit, yhdelle perhe ja toiselle ehkä jokin tärkeä työ tai harrastus. Se voi olla myös kokemus, tunne, jokin olemus, jota ei voi sanoin selittää. Jotain jonka tunnistaa, mutta joka pakenee kaikkia määrittelyjä.

Olen pitkään jo ajatellut, että monella tavalla metsä on minulle kuin kirkko. Suuntaan sinne kulkuni mahdollisimman usein ja se on näyttämöni monissa tunnetiloissa. Siellä rauhoitun, hiljennyn, suren ja iloitsen. Ajattelen ja olen ajattelematta. Se kuuluu ennen kaikkea arkeen, mutta sen rauha on minulle aina juhlaa. Ja kyllä, minulle metsä edustaa jotain pyhää. En huomaa sitä aina, jos mieleni on täynnä ajatuksia. Mutta jos olen läsnä ja hiljaa, voin helposti aistia metsän pyhyyden. Puissa, kivissä, kasveissa, varvikossa, kaatuneissa puunrungoissa, jäkälän herkässä muotokielessä ja joskus, kuin lahjana, kaukana vilahtavassa metsän eläimessä.

Tunnistan pyhyyttä monessa muussakin paikassa, asiassa ja tilanteessa. Uskon, että sinäkin tunnistat sen, sinulle tärkeissä paikoissa ja hetkissä. Meillä kaikilla on oma kokemuksemme pyhyydestä.

Luulen, että pyhyyden tunnistamisessa on kyse resonaatiosta. Uskon, että pyhyys asuu sisällämme ja ulkoinen maailma, sen paikat, rakennukset, symbolit, perinteet, ihanteet ja luonnon elementit heijastavat meille sitä, mitä kannamme mukanamme. Pyhyys on sielullinen ulottuvuus. Se, mikä näyttää meille pyhältä, koskettaa meitä syvältä sielustamme ja muistuttaa meitä siitä, mitä olemme syvimmältä olemukseltamme.

Ehkä on niin, että maailmamme pyhät asiat eivät loppujen lopuksi ole itsessään pyhiä. Ehkä ne ovat väyliä, joiden kautta löydämme kosketuksen sisimpäämme. Ehkä on niin, että pyhyyttä nähdessämme ja kokiessamme tunnistamme siinä itsemme, oman sielumme.

Olemmeko sitä, mitä teemme vai teemmekö sitä, mitä olemme?

On Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Uskon, että on tärkeää oppia erottamaan toisistaan toimintamme ja olemuksemme. Usein määrittelemme itseämme ja toisia tekojen kautta. Raamitamme, lokeroimme, kuvailemme ja asetamme rajoja. Kerromme ihmisen tekojen, toiminnan ja käytöksen perusteella, millainen hän on. Määrittely on tapa luoda turvallisuutta ja järjestystä, keino jäsentää kaaosta.

Mutta uskon, että kukaan meistä ei ole tietynlainen aina. Ei ole ominaisuuksia, joita meihin voisi aina liittää. Kukaan meistä ei ole aina ystävällinen tai aina epäystävällinen. Tekomme tai sanamme voivat toki olla ystävällisiä tai epäystävällisiä. Ne voivat olla sitä joskus, useimmiten tai lähes aina. Mutta vaikka käyttäytyisimme lähes aina tietyllä tavalla, ei se kuitenkaan vielä kerro siitä, mitä olemme.

Olemme kaikki syvimmältä olemukseltamme sieluja ja sellaisina puhtaita ja kauniita. Ihmisminämme kuitenkin käyttäytyy ja toimii eri tilanteissa eri tavoin. Joskus sielu ohjaa käyttäytymistämme enemmän, joskus olemme egon vallassa. Käytöksemme sävy määrittyy sen mukaan, miten puhtaasti sielu tietyllä hetkellä pääsee esiin meissä vai pääseekö lainkaan.

Toimintamme ja sanamme heijastavat maailmaa ja sisintämme. Ne kertovat sielun ja egon, tuon ihmistä ohjaavan parivaljakon, keskinäisestä suhteesta ja leikistä. Ego kiristää ihmisen pinnaa, saa tämän säntäilemään, tavoittelemaan yhä enemmän ja lopulta ahdistumaan omasta riittämättömyydestään. Sielu tuo ihmisen toimintaan ja olemukseen tyyneyttä ja rauhaa, tietoa ja turvaa siitä, että hän riittää ja kelpaa, sellaisena kuin on juuri nyt.

Koska kukaan meistä ei ole koskaan, ikinä tai lopullisesti jotain, tarkoittaa se samalla, että muutos on aina mahdollinen. Mitkään teot eivät automaattisesti leimaa meitä tai kerro siitä, millaisia olemme nyt tai tulevaisuudessa. Vaikka mielellämme oiomme mutkia ja määrittelemme itseämme ja toisiamme ominaisuuksien ja tekojen kautta, tulemme samalla helposti sulkeneeksi oven muutokselta. Jos uskomme, että menneisyytemme teot määrittelevät sen, keitä olemme, saatamme törmätä seinään, jota ei todellisuudessa ole olemassakaan.

Jos osaisimme erottaa sen, mitä teemme ja sen, mitä olemme, ehkä oppisimme antamaan itsellemme ja toisillemme enemmän arvoa. Jos ymmärtäisimme, että tekomme kertovat siitä, miten avoin tai sulkeutunut yhteytemme omaan sieluumme on, ehkä osaisimme myös erottaa syyllisyyden ja häpeän toisistaan. Ehkä voisimme silloin tuntea syyllisyyttä vääristä teoista, mutta emme sekoittaisi tuohon tunteeseen arvottomuutta ja syvää häpeää siitä, mitä olemme. Ehkä silloin tiedostaisimme, että tekomme eivät tahraa sieluamme ja syvintä olemustamme, mutta ne saattavat kuljettaa meitä kauemmas siitä. Ja että paluu lähemmäs sielun olemusta on aina mahdollista.

Omaan olemukseen kohdistuva häpeä on vaarallinen tunne, sillä se eristää meiltä myönteisen muutoksen mahdollisuuden. Ihmisen on vaikea muuttaa tekojaan tai käytöstään, jos hän samalla pitää itseään arvottomana. Tekoihin ja käytökseen kohdistuva syyllisyyden tunne sen sijaan voi ohjata ihmistä antamaan sielulleen enemmän sijaa omassa elämässään.

Ihmisen ei tarvitse vajota omien virheidensä edessä, jos hän tiedostaa ja muistaa, että hän on pohjimmiltaan arvokas ja kaunis sielu. Sielun yhteys tarjoaa ihmiselle tukevan jalustan, josta käsin virheitä ja vääriä tekoja on turvallista tarkastella. Kyse on armosta, jossa ihminen voi tarkastella omaa toimintaansa jostain korkeammalta käsin, yhteydessä rakkauteen.

Emme ole sitä, mitä teemme. Mutta se, mitä teemme, kertoo siitä, miten avoimia olemme sille osalle itsestämme, joka viime kädessä ohjaa meitä rakkautta kohti.

Blogikirjoituksen teema liittyy tekeillä olevaan kirjaani, josta lisää täällä. 

Rauhan kaipuu

On Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Olen kaivannut elämääni rauhaa ja nyt sitä saan, opintovapaan tuoman uuden elämäntyylin muodossa. Omien päivittäisten aikataulujen asettaminen omista lähtökohdista käsin tuntuu oikealta ja hyvältä. Ja samaan aikaan saan tietenkin huomata, että kuten kaikessa, tässäkin tilanteessa on myös kääntöpuolensa. Saan huomata, miten rauha ei koskaan sittenkään ole vain tai edes pääasiassa olosuhteista kiinni. Luulen, että vasta nyt, arjen rauhoituttua, saan toden teolla kohdata oman levottomuuteni, oman tapani tulla ja mennä, oman tottumukseni ahtaa elämää ja arkea täyteen.

Tämä saa minut miettimään, mikä ihme ihmistä oikein ajaa. Onko meidän sittenkin helpompaa olla liikkeessä, vaikka se väsyttäisikin. Onko sittenkin helpompaa uupua kuin pysähtyä. Siksikö ihminen jatkuvasti hakee jotain uutta, tulee ja menee, elää ja kokee, juoksee ja ryntäilee, tekee ja haaveilee, sen sijaan että eläisi ja olisi tässä ja nyt.

Onko uupumisen pelko niin paljon pienempi kuin pelko pysähtymisestä, jumiutumisesta, paikoilleen jäämisestä. Se tuntuu tulevan hyvin syvältä, tuo tunne, että jotain on tehtävä, johonkin on mentävä, jotain on tapahduttava. Jatkuvaa liikettä, jatkuvaa muutosta. Sitähän elämän sanotaan olevan. Siksikö ihminenkin haluaa loputtomasti liikkua. Sieltäkö se tunne lopulta tulee, elämän luonnollisesta tavasta muuttua ja kulkea eteenpäin, jatkaa kiertokulkuaan.

Tasapainoa, sitä ihminen kai eniten kaipaa. Ei mitään liikaa, ei liian vähän. Ei pelkkää lepoa, ei pelkkää menoa, vaan jotain siltä väliltä. Mutta luulen, että rauha ei tule tekemisestä tai tekemättä jättämisestä. Kulkemisesta tai paikalleen pysähtymisestä. Rauha asuu jossain kaiken tämän ulkopuolella, uskoisin. Luulen, että rauhan voi kokea vain hetkessä. Se ei ole pysyvä olotila, sopivat puitteet, tietynlainen elämäntyyli tai jokin, jota voi ylläpitää ulkoisilla olosuhteilla, tekemällä tai jättämällä tekemättä.

Luulen, että rauha on löydettävä uudelleen kerta kerran jälkeen. Se ei pysy paikallaan eikä siihen voi kiinnittyä. Rauhan löytäminen on päivittäinen, hetkittäinen harjoitus, jota ei voi sivuuttaa tai jättää väliin tai unohtaa sen vuoksi, että sen on kerran jo elämäänsä löytänyt. Rauhan etsiminen on jatkuvaa tasapainoilua, jatkuvaa liikettä, jatkuvaa pysähtelyä.

Rauha ei asu joka hetki samassa asiassa eikä sen luokse ole vain yhtä oikeaa väylää, joka olisi aina avoinna. Joskus se löytyy meditoinnista, joskus luonnosta, joskus työstä, joskus opiskelusta, joskus haaveilusta, joskus aamukahvista. Mistä vain, mutta ei aina samasta paikasta. Ja siksi kai elämääkään ei voi suunnitella liian pitkälle, liian selväksi, liian ahtaaksi. Sillä se, mikä joskus tuo rauhaa, ei välttämättä tuo sitä enää seuraavassa hetkessä tai ajassa. Kuunnella siis täytyy, joka hetki, joka päivä ja tehdä pienen pieniä tai suuren suuria valintoja siitä tunteesta käsin, joka kulloinkin on läsnä.

Jotenkin se on ihmiselle väsyttävääkin, se jatkuva kuulostelu. Se, ettei olosuhteisiin voi luottaa eikä niistä löydä pysyvyyttä sillä tasolla kun toivoisi ja odottaisi. Mutta ehkä pysyvyyttä voi löytää suunnasta, siitä mitä kohti jatkuvasti kulkee. Luulen, että rauhakin on ensisijaisesti suunta, jota kohti teen matkaa, hetki hetkeltä ja päivä päivältä. Ja kai on niin, että jo suunnan tunnistaminen on suuri asia. Se, että voin sanoa: tuo on se, jonka tunnistan omakseni ja jota kohti haluan mennä. Tänään ja todennäköisesti huomennakin.

Usein taitaa käydä niin, että kun hetkeksi löydämme ja tavoitamme sen tunteen, jota kovasti kaipaamme, samaistamme tuon hetken olosuhteet kaipuumme kohteeseen. Vedämme yhtäläisyysmerkit näiden kahden asian välille. Jos rauhan kohtaa kerran hiljaisuudessa, ei se vielä tarkoita sitä, että hiljaisuus olisi aina ja kaikkialla yhtä kuin rauha.

Se, mitä kaipaan, on suunta, kohde. Olosuhteet, joissa tuohon suuntaan kuljen, ovat siitä erillisiä ja ne vaihtelevat. Elämän virtaavuus liittyy olosuhteisiin ja siihen, mitä ympärilläni tapahtuu ja mitä minussa tapahtuu. Suunta on se, joka kertoo, mikä tänään tuntuu oikealta tavalta olla ja mikä vie minua sitä kohti, mitä syvimmilläni kaipaan.

img_1370

Talven viisaus

On Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Suomalaisille luonto on läpitunkevan läsnä paikasta riippumatta, vuodenaikojen myötä. Emme voi sivuuttaa luonnon voimaa, kun kesäisin valo täyttää päivät ja yöt ja kun talvella kuljemme useamman kuukauden hämärän ja pimeyden ympäröimänä. Harva meistä on täysin välinpitämätön tai vastustuskykyinen vuodenaikojen tai säiden vaihtelulle.

Kesäisin suuri osa meistä voimaantuu valon vaikutuksesta. Huomaamme sen jo keväällä, kun ensimmäiset elpymisen merkit näkyvät kaduilla, pihoilla ja luonnossa. Ihmisetkin tuntuvat toisenlaisilta. Valo avaa meidät.

Onko sitten niin, että menemme talveksi kiinni. Ja jos näin on, voisiko sillä olla jokin tarkoitus. Voisiko siinä olla jokin viisauden siemen, jota meille vuosi toisensa jälkeen tarjoillaan.

Mitäpä jos ulkoinen pimeys onkin muistutus siitä, miten meidän on tarkoituskin aika ajoin kääntyä ja kurottua itsemme puoleen. Jospa meidän on tarkoitus etsiä sisältämme sitä valoa, joka niin luontevasti on ympärillämme kesäisin.

Ehkä tässä onkin ulkoisen maailmamme suuri viisaus. Näemme osan aikaa vuodesta valon ja kirkkauden ympärillämme, näemme maiseman ja ympäristömme runsaana ja kukoistavana. Otamme sen kiitollisena vastaan ja ehkä huokaamme toivomuksen siitä, kuinka tämä voisi jatkua aina. Syksyn tullen ulkoiset valot sammuvat. Ehkä meiltä silloin kysytään, näetkö sen kaiken edelleen. Löydätkö sen vielä, uudelleen, nytkin, kun sitä ei sinulle enää luonnon toimesta heijasteta.

Jos silloin emme jäisikään kysymään, miten tämän pimeyden taas kestää tai minne sitä pakenisimme. Jos silloin sukeltaisimmekin toiseen maailmaan itsessämme. Voisimmeko löytää sieltä samaa valoa ja kirkkautta, runsautta ja lämpöä.

Vaikka emme sitä tänä vuonna löytäisikään, uusi kevät ja kesä saapuu silti. Muistuttaen ja kertoen, mistä tässä olikaan kyse. Jotta taas seuraavana talvena voisimme harjoitella samaa.

Luulen että luonto yrittää opettaa meille jotain. Jos emme vastustaisi sen tapaa opettaa, vaan kuuntelisimme sen viestiä, ehkä löytäisimme itsestämme sen, mikä on luonnolle itsestään selvää. Valo ja pimeys vaihtelevat vuorollaan, mutta uuden elämän siemen on näkyvissä kuihtuneessakin kukassa ja kuuran alla lepäävässä maisemassa.

IMG_2200