Uuden vuoden unelmia

Tervetuloa Uusi Vuosi! Olet juuri nyt ihanassa vaiheessa, vielä täysin tuntematon ja uusia mahdollisuuksia täynnä.

Vuodenvaihde on ollut minulle jo pitkään rakas vaihe. Viitisen vuotta sitten teimme ystävieni kanssa uuden vuoden aattona elämämme ensimmäiset vuosisuunnitelmat. Olimme saaneet päähämme, että perinteisten uuden vuoden lupausten sijaan voisimme ennemminkin hiljentyä sen äärelle, mitä toivomme ja kutsumme elämään tulevana vuonna. Vuosisuunnitelman teko sai meidät nauramaan, herkistymään ja unelmoimaan. Tämä tapa pysähtyä oman elämän äärelle, katsahtaa kuluneeseen vuoteen ja miettiä, mitä tulevalta vuodelta toivon, on jäänyt minulle tärkeäksi ja rakkaaksi traditioksi. Vuodenajan pimeys ja lyhyet päivät avittavat mietiskelyä ja hiljentymistä. Ulkoinen pimeys kutsuu suuntaamaan katseen sisimpään ja miettimään, mitä minulle juuri nyt kuuluu.

Vuosisuunnitelmassani ei ole kyse tavoitteista tai suoritteista, vaan toiveista. Se ei ole lupausten ja hyvän elämän saavutusten havittelua, vaan sielun unelmaa. Siinä ei ole kyse ryhtiliikkeestä tai itsensä kurittamisesta, vaan lempeästä kuuntelusta, uteliaisuudesta ja ystävällisyydestä omaa sisintä kohtaan. Kyse voi olla yhtä hyvin konkreettisista asioista kuin myös henkisistä ohjenuorista, jotka haluan arjessani muistaa. Ne voivat olla pieniä tai suuria asioita. Suunnitelmiini on kuulunut vuosien varrella muun muassa koirien kanssa touhuamista, pihahommia, kirjanpidon alkeiden opettelua ja toisaalta riittävän levon sallimista itselle, rakkaudesta käsin toimimista ja armollisuuden harjoittelua. Joskus suunnitelma on toteutunut hyvin tarkasti, joskus ei. Vuoden varrella se on kuitenkin tarjonnut minulle ankkurin, muistutuksen siitä, mitä sieluni tältä vuodelta toivoi. Esimerkiksi sinä vuonna, kun suunnitelmaan ei ollut kirjautunut juuri muuta kuin hiljentymistä, suunnitelmani rauhoitti mieltäni, kun olisin tapani mukaan halunnut säntäillä sinne ja tänne. Se muistutti yhä uudelleen, että saan olla hiljaa, rauhassa ja paikoillani eikä se ole vaarallista. Toiminnan aika tulee kyllä myöhemmin. Niin kuin kävikin.

Sielu on viisas ja tietää, mitä tarvitsemme. Kun siltä alkaa kysyä, saa pian myös vastauksia. Kun vastauksia kuuntelee ja kun niitä kirjaa ylös, ne voi myös muistaa myöhemmin.

Mistä Sinun sielusi unelmoi juuri nyt?

Kaunista, toiveikasta ja unelmien täyttämää Uutta Vuotta Sinulle!

Luovuutta kaikille

Luovuuden voi määritellä monella tavoin. Ajattelen, että aidossa luovuudessa on kyse toiminnasta, jonka lähtökohta on omassa sydämessä ja sielussa. Luovuutta ohjaava voima asuu ihmisen sisimmässä, mielen ulottumattomissa. Luovuutta ei voi hallita järjen keinoin eikä se ole voima, jonka voi kutsua esiin käskemällä. Pakko ja kiire ovat huonoja kumppaneita luovuudelle.

Luovuus yllättää ihmisen. Syntyy jotain sellaista, jonka lopputulos ei ollut alkuvaiheessa tarkasti tiedossa. Sielu ottaa ohjat käsiinsä ja luo muotoja, sanoja, säveliä, tunteita tai näkymiä, jotka nousevat esiin kuin tyhjästä, alkaen elää omaa elämäänsä. Tärkeämpää kuin lopputulos, on tunne siitä, että on jollain tavalla astunut itsensä tieltä sivuun ja antanut sisimmälleen mahdollisuuden heijastaa maailmaan omaa kuvaansa.

Luovuus tekee ihmiselle hyvää. Sydänlähtöisen luovuuden ohjauksessa ihminen on vapaa. Mieli on sivuroolissa ja luovan tekemisen kautta ihminen voi saada kosketuksen sieluunsa, vähintäänkin välillisesti. Luovuus antaa ihmiselle mahdollisuuden kokea oman minuutensa puhtaimmillaan, ilman mielen rajoituksia ja painostusta.

Jokainen ihminen on luova, sillä jokainen meistä on myös sielu, jolle luovuus on luonnollinen olotila. Luovuus ei ole samaa kuin taiteellisuus eikä luovuuden tuloksia kannata arvottaa ulkoisella menestyksellä, suosiolla tai maineella. Luulen, että juuri tämä on monen kohdalla suuri kompastuskivi luovuuden tiellä. Voi tuntua turhalta heittäytyä luovaan toimintaan, jos ajatuksia hallitsee pelko siitä, etten osaa tai ettei kukaan ole luovuuteni tuloksista kiinnostunut. Jos havittelee menestystä ja huomionosoituksia, alkaa kuin huomaamattaan asettaa luovuudelleen odotuksia ja rajoituksia. Pakko ja suorittaminen astuvat kuvaan mukaan. Siinä kohdassa sielu lähtee jo toisaalle, sillä se ei ole kiinnostunut luovuuden kahlitsemisesta etukäteen asetettuihin raameihin.

Tässä ajassa meillä on valtavasti mahdollisuuksia antaa luovuutemme tuotosten näkyä. Valokuvia, videoita, tekstejä ja musiikkia on helppo jakaa. Tämä on rohkaisevaa ja innostavaakin, mutta mietin, että se saa meidät niin helposti kiinnittämään liiallisesti huomiota vain mahdolliseen menestykseen ja suosioon. Unohdamme, että tärkeintä on luovuuden prosessi itsessään ja sen ruokkiminen omassa elämässä. Luovuuden ei tarvitse näkyä ulospäin eikä sen tarvitse toimia maineen keppihevosena. Luovuuteen ja luovaan elämään astuminen voi olla hyvin yksityinen teko ja silti sillä voi olla äärimmäisen tervehdyttävä ja rauhoittava vaikutus.

Eräs viisas nainen kirjoitti minulle hiljattain siitä, miten sydämensä ja sielunsa ohjauksessa luovuutta harjoittava ihminen ei luo mitään turhaa. Tärkeää ei ole se, miten ulkoinen maailma reagoi luovuuden tuloksiin, vaan se, mitä tuo prosessi saa aikaan ihmisessä itsessään. Minusta tämä on hyvin lohdullinen, viisas ja kannustava ajatus. Uskon, että meidän on tarkoitus elämän aikana ilmentää sieluamme ja antaa sen näkyä. Luova toiminta, oli se mitä tahansa, tarjoaa meille tähän mahdollisuuden. Emme voi eikä meidän ole tarkoituskaan hallita etukäteen sitä, minne luovuus meitä kuljettaa tai keitä luovuutemme mahdollisesti koskettaa. Tarkoituksenamme on vain antautua luovuuden matkaan ja nauttia kyydistä.

Milloin sinä sanoit viimeksi luovuudelle Kyllä?

 

Kirjoitan lisää luovuuden ja sielun yhteydestä myös tulevassa kirjassani.

Mustikoita ja lakkoja

Rakastan marjastamista. Innostuksen siemen kylvettiin minuun jo lapsena, jolloin olin aina mukana äidin ja isän kanssa poimimassa milloin mustikoita, puolukoita tai vadelmia. Nautin noista retkistä jo silloin ja riemuitsin luonnon rauhassa leikkimisestä ja kulkemisesta. Myös marjasaaliin kerääminen herätti aina suurta iloa ja intoa. Muistan, että myös vanhempani hehkuivat metsässä. Maaseudun lapset olivat tulleet kotiin.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä innostuneemmaksi tulen metsän antimista ja niiden keräilystä. Tunnen suunnatonta ihastusta, kun löydän maastosta hyvän marjapaikan tai sieniesiintymän. Tuntuu, kuin olisin saanut lahjan.

Tänä aamuna kulkiessani jälleen kerran suolla ja keräten siinä sivussa lakkoja, huomasin miettiväni, miten erilaista on marjastaa mustikoita ja lakkoja. Iltapäivällä aion suunnata mustikkametsään, jonka antimia olen innoissani silmäillyt ohi kulkiessani. Mustikoita on vakiopaikassamme jälleen paljon ja niitä kerätessä minuun iskee usein hulluus. Vielä lisää, tuolta ja tuolta, näitähän on niin paljon, etten voi mitenkään vielä lopettaa. Lasken mielessäni tulevia talvikuukausia ja hykertelen, kun marjasaaliin karttuessa tiedän, että mustikoita riittää reilusti vuoden jokaiselle viikolle, niin paljon kuin vain jaksamme syödä. Ilo on aitoa, mutta siinä korostuu vahvasti lopputulema ja päämäärä. Mahdollisimman suuri saalis tuo riemun. Mitä enemmän, sen parempi.

Sen sijaan lakkoja poimiessa tunne on aivan toinen. Näiden lakeuksien hillasuot, joilla yleensä kuljen, tarjoavat useimmiten varsin maltillista satoa. Lakkoja on yksi täällä, toinen tuolla, parhaassa tapauksessa kolme vierekkäin. Sadosta ei ole takeita eikä suurista määristä kannata haaveilla. Kolmen tunnin samoilun jälkeen minulle on kertynyt puolisen litraa lakkoja. Ehkä pakkaseen laitettavaksi, ehkä heti syötäväksi. Saaliin koolla ei siis varsinaisesti voi leveillä.

Silti aamuinen marjaretki lakkasuolle oli riemullinen tapahtuma. Pysähdyin, katselin tarkkaan sitä kohtaa, jossa kulloinkin seisoin. Kun näin maassa pilkottavan kullankeltaisen marjan, ilahduin jokaisella kerralla. Harvinaisuus teki löydöistä aarteita.

Lakkoja ei voi kerätä katse kaukana edessä päin, vaan on maltettava olla läsnä juuri tässä ja nyt. Eteenpäin on kuljettava hitaasti ja rauhallisesti, malttaen. Muuten saattaa kulkea onnensa ohi. Tärkeintä ei ole lopputulema ja saalis, vaan onnellisuus siitä, että saa levätä luonnon parantavassa syleilyssä ja nauttia ajattomuuden tunteesta. Päämäärästä ja saaliin tavoittelusta irrottautuminen tuntuukin vapauttavalta ja rauhoittavalta.

Koirammekin tuntuvat ymmärtävän tämän. Vaikka niillä on yleensä metsälenkeillä kova kiire ja vauhti, ne malttavat nyt jäädä lähelleni ja tehdä omia tutkimusretkiään muutaman metrin säteellä minusta. Kun itse olen rauhassa ja paikallani, nekin ovat. Nauttivat siitä, että kerrankin on aikaa nuuskia maastoa kaikessa rauhassa. Levollisuus tarttuu.

Mitä syvemmälle metsään olen elämässäni uskaltautunut, sitä suuremmaksi kasvaa kunnioitukseni ja kiitollisuuteni luontoa kohtaan. On uskomatonta, miten monella tavalla metsä meitä ravitsee. Konkreettiset eväät marjojen ja sienien muodossa saavat aina sydämeni läikähtämään. Nykyään aina kiitän metsää, kun löydän sieltä evästä itselleni. Minusta tuntuu, että tämän myötä metsä tarjoaa minulle yhä enemmän antimiaan. Marjapaikat usein notkuvat ja sieniä osuu eteeni kuin ne olisi juuri minulle tarkoitettu.

Tänä aamuna metsä tarjosi toisenlaista ravintoa. Se pysäytti ja rauhoitti, samalla viisaasti tarjoten yksittäisiä lakkoja sieltä täältä, ikään kuin varmistaakseen, että pysyn sen luona riittävän pitkään, jotta se saa ravita minua kaikilla mahdollisilla keinoillaan.

Kiitos metsä! Iltapäivällä tapaamme taas.

Pyhyyden äärellä

Tänään jäin miettimään pyhyyden olemusta. Mietin, mikä on pyhää ja voiko mikä tahansa olla pyhää. Pyhyyden ilmiö liitetään usein uskontoon, mutta uskon, että se on jotain muutakin. Ehkä pyhyydessä ainakin voi ajatella olevan jotain hyvin erityistä, todellista, ikiaikaista, koskematonta. Jotain, joka on pyhää siksi, että se eroaa tavanomaisesta ja maallisesta. Pyhä on kuin silta toiseen ulottuvuuteen.

Selvää on, että ihmisestä riippuen eri asiat ovat meille pyhiä. Yhdelle pyhää on kirkko, toiselle uskonnolliset symbolit, yhdelle perhe ja toiselle ehkä jokin tärkeä työ tai harrastus. Se voi olla myös kokemus, tunne, jokin olemus, jota ei voi sanoin selittää. Jotain jonka tunnistaa, mutta joka pakenee kaikkia määrittelyjä.

Olen pitkään jo ajatellut, että monella tavalla metsä on minulle kuin kirkko. Suuntaan sinne kulkuni mahdollisimman usein ja se on näyttämöni monissa tunnetiloissa. Siellä rauhoitun, hiljennyn, suren ja iloitsen. Ajattelen ja olen ajattelematta. Se kuuluu ennen kaikkea arkeen, mutta sen rauha on minulle aina juhlaa. Ja kyllä, minulle metsä edustaa jotain pyhää. En huomaa sitä aina, jos mieleni on täynnä ajatuksia. Mutta jos olen läsnä ja hiljaa, voin helposti aistia metsän pyhyyden. Puissa, kivissä, kasveissa, varvikossa, kaatuneissa puunrungoissa, jäkälän herkässä muotokielessä ja joskus, kuin lahjana, kaukana vilahtavassa metsän eläimessä.

Tunnistan pyhyyttä monessa muussakin paikassa, asiassa ja tilanteessa. Uskon, että sinäkin tunnistat sen, sinulle tärkeissä paikoissa ja hetkissä. Meillä kaikilla on oma kokemuksemme pyhyydestä.

Luulen, että pyhyyden tunnistamisessa on kyse resonaatiosta. Uskon, että pyhyys asuu sisällämme ja ulkoinen maailma, sen paikat, rakennukset, symbolit, perinteet, ihanteet ja luonnon elementit heijastavat meille sitä, mitä kannamme mukanamme. Pyhyys on sielullinen ulottuvuus. Se, mikä näyttää meille pyhältä, koskettaa meitä syvältä sielustamme ja muistuttaa meitä siitä, mitä olemme syvimmältä olemukseltamme.

Ehkä on niin, että maailmamme pyhät asiat eivät loppujen lopuksi ole itsessään pyhiä. Ehkä ne ovat väyliä, joiden kautta löydämme kosketuksen sisimpäämme. Ehkä on niin, että pyhyyttä nähdessämme ja kokiessamme tunnistamme siinä itsemme, oman sielumme.

Olemmeko sitä, mitä teemme vai teemmekö sitä, mitä olemme?

Uskon, että on tärkeää oppia erottamaan toisistaan toimintamme ja olemuksemme. Usein määrittelemme itseämme ja toisia tekojen kautta. Raamitamme, lokeroimme, kuvailemme ja asetamme rajoja. Kerromme ihmisen tekojen, toiminnan ja käytöksen perusteella, millainen hän on. Määrittely on tapa luoda turvallisuutta ja järjestystä, keino jäsentää kaaosta.

Mutta uskon, että kukaan meistä ei ole tietynlainen aina. Ei ole ominaisuuksia, joita meihin voisi aina liittää. Kukaan meistä ei ole aina ystävällinen tai aina epäystävällinen. Tekomme tai sanamme voivat toki olla ystävällisiä tai epäystävällisiä. Ne voivat olla sitä joskus, useimmiten tai lähes aina. Mutta vaikka käyttäytyisimme lähes aina tietyllä tavalla, ei se kuitenkaan vielä kerro siitä, mitä olemme.

Olemme kaikki syvimmältä olemukseltamme sieluja ja sellaisina puhtaita ja kauniita. Ihmisminämme kuitenkin käyttäytyy ja toimii eri tilanteissa eri tavoin. Joskus sielu ohjaa käyttäytymistämme enemmän, joskus olemme egon vallassa. Käytöksemme sävy määrittyy sen mukaan, miten puhtaasti sielu tietyllä hetkellä pääsee esiin meissä vai pääseekö lainkaan.

Toimintamme ja sanamme heijastavat maailmaa ja sisintämme. Ne kertovat sielun ja egon, tuon ihmistä ohjaavan parivaljakon, keskinäisestä suhteesta ja leikistä. Ego kiristää ihmisen pinnaa, saa tämän säntäilemään, tavoittelemaan yhä enemmän ja lopulta ahdistumaan omasta riittämättömyydestään. Sielu tuo ihmisen toimintaan ja olemukseen tyyneyttä ja rauhaa, tietoa ja turvaa siitä, että hän riittää ja kelpaa, sellaisena kuin on juuri nyt.

Koska kukaan meistä ei ole koskaan, ikinä tai lopullisesti jotain, tarkoittaa se samalla, että muutos on aina mahdollinen. Mitkään teot eivät automaattisesti leimaa meitä tai kerro siitä, millaisia olemme nyt tai tulevaisuudessa. Vaikka mielellämme oiomme mutkia ja määrittelemme itseämme ja toisiamme ominaisuuksien ja tekojen kautta, tulemme samalla helposti sulkeneeksi oven muutokselta. Jos uskomme, että menneisyytemme teot määrittelevät sen, keitä olemme, saatamme törmätä seinään, jota ei todellisuudessa ole olemassakaan.

Jos osaisimme erottaa sen, mitä teemme ja sen, mitä olemme, ehkä oppisimme antamaan itsellemme ja toisillemme enemmän arvoa. Jos ymmärtäisimme, että tekomme kertovat siitä, miten avoin tai sulkeutunut yhteytemme omaan sieluumme on, ehkä osaisimme myös erottaa syyllisyyden ja häpeän toisistaan. Ehkä voisimme silloin tuntea syyllisyyttä vääristä teoista, mutta emme sekoittaisi tuohon tunteeseen arvottomuutta ja syvää häpeää siitä, mitä olemme. Ehkä silloin tiedostaisimme, että tekomme eivät tahraa sieluamme ja syvintä olemustamme, mutta ne saattavat kuljettaa meitä kauemmas siitä. Ja että paluu lähemmäs sielun olemusta on aina mahdollista.

Omaan olemukseen kohdistuva häpeä on vaarallinen tunne, sillä se eristää meiltä myönteisen muutoksen mahdollisuuden. Ihmisen on vaikea muuttaa tekojaan tai käytöstään, jos hän samalla pitää itseään arvottomana. Tekoihin ja käytökseen kohdistuva syyllisyyden tunne sen sijaan voi ohjata ihmistä antamaan sielulleen enemmän sijaa omassa elämässään.

Ihmisen ei tarvitse vajota omien virheidensä edessä, jos hän tiedostaa ja muistaa, että hän on pohjimmiltaan arvokas ja kaunis sielu. Sielun yhteys tarjoaa ihmiselle tukevan jalustan, josta käsin virheitä ja vääriä tekoja on turvallista tarkastella. Kyse on armosta, jossa ihminen voi tarkastella omaa toimintaansa jostain korkeammalta käsin, yhteydessä rakkauteen.

Emme ole sitä, mitä teemme. Mutta se, mitä teemme, kertoo siitä, miten avoimia olemme sille osalle itsestämme, joka viime kädessä ohjaa meitä rakkautta kohti.

Blogikirjoituksen teema liittyy tekeillä olevaan kirjaani, josta lisää täällä