Minä itse – kontrolloinnin viimeinen linnake?

Onhan se itsestään selvää, että elämää ei voi hallita. Että elämän virtaan tulee vain astua ja antaa sen kuljettaa. Ei vastustella, vaan antautua. Sallia, hyväksyä, hengittää syvään ja yllättyä, yhä uudelleen. Uskoa, luottaa ja uskaltaa.

Onhan se itsestään selvää, että muita ihmisiä ei voi hallita. Että jokaisella on oma polkunsa, omat haasteensa, omat murheensa, omat pelkonsa, omat lahjansa. Eikä ole koskaan minun tehtäväni yrittää vaikuttaa toisen ihmisen syvimpään ja sisimpään omien tarkoitusperieni vuoksi, vaan ainoastaan katsoa, nähdä ja ihailla. Ymmärtää. Antaa olla. Auttaa, jos apua pyydetään ja jos sitä osaan antaa. Rakastaa. Mutta ei koskaan hallita, vaatia, kahlita.

Eikö ole yhtä lailla itsestään selvää, että jos haluan olla vapaa ja elää rakkaudessa, en voi yrittää hallita edes itseäni. Määrittää, rajoittaa, luokitella. Siitä viimeisestäkin valheellisesta turvallisuuden tunteesta on uskallettava päästää irti. Siitä, joka kuiskii, millainen minun pitäisi olla, jotta olisin vakaalla maalla. Siitä, joka on vuosikausia huolella rakentanut minusta tarinaansa. Siitä, joka kertoo, millainen identiteetti minulla on, millainen ihminen olen. Millaiset juuret minulla on. Miten elän, mistä pidän ja mitä arvostan. Mitä tunnen, minkä annan itseäni heilauttaa ja mitä voin itsestäni paljastaa. Siitä kaikesta, vääränlaisista vaatimuksista ja kahlitsevista uskomuksista, on uskallettava irrottaa otteensa, jotta voi olla se, joka vain on. Se, joka todella on.

Onhan se itsestään selvää?

IMG_0017

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s