Joskus oivallus alkaa pienestä välähdyksestä. Tulee epämiellyttävä tunne, kohtuuttoman mittavalta vaikuttava reaktio näennäisen mitättömästä syystä. Se on helppo sivuuttaa, selittää pois, unohtaa. Eihän tuossa tunteessa, reaktiossa ole mitään järkeä. Tunne ehkä kiusaa hetken, mutta siltä on helppo sulkeutua. Eihän se ollut mitään. Näitähän tulee.

Joskus, herkkyyden hetkellä, tunteen takaa voi kuitenkin paljastua uusi maailma. Jotain, jolta on aiemmin ummistanut silmänsä. Jonka jälkeen ymmärtää, että tunne ei johdu tämän päivän tilanteesta, vaan vanhasta haavasta. Näennäisen mitätön syy ei olekaan syy, vaan tunneketjun laukaisija. Jokin, joka sohaisee vanhaa haavaa, jota ei ole aikoihin muistanut.

Auttaa, kun tunnistaa ja näkee sen, missä kipu alkoi, missä sen kohtasi ensimmäisen kerran. Myös sen, milloin se uudelleen ja taas uudelleen aktivoitui. Auttaa, kun oivaltaa, että tänään tuntemani kipu on sitä samaa kipua. Paraneminen tulee silloin mahdolliseksi.

En usko että ketjua tarvitsisi jäljittää aukottomaksi. Siitä ei tarvitse kirjoittaa tarinaa, johon kiinnittyä. Riittää, kun näkee olennaisen. Riittää, kun ymmärtää, miksi kipu tuntuu. Ymmärtää, että kipu kuuluu menneisyyteen. Mutta kipua ei voi väistää. Tunne tulee tuntea loppuun asti. Hengittää sen kanssa samaan tahtiin. Kunnes se irrottaa otteensa.

Parantaminen voi alkaa ensimmäisestä muistosta, itsestä sillä hetkellä kun haava syntyi. Kun kipu aktivoituu, voi palata siihen hetkeen ja nähdä itsensä myötätuntoisin, rakastavin silmin. Yllättäen se on hyvin helppoa. Olinhan silloin vasta lapsi, puhdas sielu.