Olen viime aikoina miettinyt paljon mielenrauhaa. Mielenrauhan tilan voi ymmärtää tässä hetkessä avautuvana ulottuvuutena, josta käsin omaa elämäntilannettaan, ajatuksiaan, kokemuksiaan, tunteitaan ja muistojaan voi tarkastella ikään kuin etäämmältä, syvemmästä ja samaan aikaan korkeammasta ulottuvuudesta käsin. Mielenrauhan tilassa ihmisellä voi olla sisäisesti kaikki hyvin, vaikka omassa elämäntilanteessa juuri mikään ei olisikaan sillä hetkellä ”hyvin”. 

Eräs minuun viime vuosina suuresti vaikuttanut kirja, Ihmeiden oppikurssi, käsittelee juuri mielenrauhan tilaa. Kirjan mukaan ihminen joko on mielenrauhan tilassa tai sitten ei ole. Mitään välitiloja ei olisi olemassa. Ihminen voi olla lukuisilla eri tavoilla pois mielenrauhan tilasta. Kuitenkaan näillä erilaisilla tavoilla ei loppujen lopuksi tämän kirjan mukaan ole merkitystä. Niiden ainoa merkitys on siinä, että niiden havaitsemisen myötä ihminen voi huomata olevansa poistunut mielenrauhan tilasta. Ihmeiden oppikurssin mukaan ei ole välttämätöntä analysoida, miksi ihminen on päätynyt pois mielenrauhan tilasta tai yrittää syvemmin ymmärtää sitä tapaa, jolla hän ei ole mielenrauhan tilassa. Ainoa tehtävä tässä tilanteessa on palata takaisin mielenrauhan tilaan ja tähän Ihmeiden oppikurssi esittelee oman menetelmänsä. 

Arkisen ajattelumme näkökulmasta tämä ajatus on minusta varsin yllättävä, jopa radikaali. On radikaalia ajatella, että meidän ei tarvitsisikaan analysoida sen tarkemmin, miksi ja miten voimme huonosti. Ihmisellä on tarve ymmärtää ja analysoida, lokeroida ja luokitella sekä löytää syitä ja seurauksia. Haluamme tietää, miksi ja millä tavoin voimme huonosti, jotta voimme tuon tiedon myötä jatkossa välttää saman sudenkuopan. Ihmeiden oppikurssin mukaan tätä tärkeämpää, jopa ainoa tärkeä asia, on oppia, miten palataan takaisin mielenrauhan tilaan. 

Meille tutumman ja tyypillisemmän, analysoivan ajattelutavan myötä opimme ymmärtämään ihmisen mielenmaisemaa varsin hienosyisesti ja tarkasti. Sen myötä opimme ilman muuta ymmärtämään itseämme ja toisiamme enemmän, mikä todennäköisesti lisää kykyämme tuntea myötätuntoa ja rakkaudellisuutta toisiamme kohtaan. Tämä on luonnollisesti hyvä asia. Ihmeiden oppikurssi kuitenkin haastaa lukijaansa miettimään, olemmeko itse asiassa taipuvaisia opettelemaan ja oppimaan enemmän sitä, miten ollaan pois mielenrauhan tilasta? Opimmeko silloin ennemminkin siitä, mikä ei ole mielenrauhaa kuin siitä, mikä on mielenrauhaa? Ja kumpi on loppujen lopuksi tavoitteenamme? 

Mielenrauhan tila on ikään kuin ihmisen mielensisäinen koti. Kotonaan hän on aina täydellisessä mielenrauhan tilassa, levollinen, tyyni, rakkaudellinen. Elämää eläessään ihminen luonnollisesti välillä ajautuu kauas kodistaan ja jopa eksyy. Ihmeiden oppikurssin mukaan ihmisen ei olisi niinkään tärkeää oppia tietämään ja tuntemaan kaikkia erilaisia tapoja, joilla hän voi eksyä ja paikkoja, joihin voi eksyä. Ihmisen ei olisi välttämätöntä myöskään analysoida loputtomiin niitä erilaisia tilanteita, joissa hän on menneisyydessään eksynyt. Ainoa tärkeä asia olisi oppia, kuinka palata takaisin kotiin. Ainoa tärkeä asia olisi vahvistaa mielensisäistä reittiä, joka johdattaa ihmisen takaisin kotiin, mielenrauhan tilaan. 

Varsin radikaali ajatus?