Aikomuksenamme saattaa olla hiljentyminen. Sitten kun. Ensin tehdä tämä, tuo ja nämä valmiiksi. Jotta voimme lopulta vain olla. Kaikessa rauhassa.

Onko meillä kiire, jotta voisimme lopulta rauhoittua. Pelkäämmekö, ettemme tunnista rauhaa, ellei kiire edellä sitä. Onko rauha niin herkkä ja hauras, ettemme muutoin sitä havaitse. Tarvitaanko rauhalle vastakohta, jotta se tulisi nähdyksi.

Onko meillä ajatus, että rauha tulee ansaita. Onko rauha kuin kaukainen, harvinainen vieras, jota varten tupa siivotaan, juhlaruoka valmistetaan, maisema koristellaan. Ja sitten lopulta, kaiken aherruksen jälkeen, istahdetaan odottamaan. Josko se tulisi. Ja siinä odottaessa, pelkäämmekö samalla, ettei se tulekaan. Ja mitä sitten. Liikahdammeko levottomasti, huokaisten, varmistaen, että kaikki on kuin olla pitää. Sillä jos rauha ei tulisikaan, jäisivät ainakin puitteet lohduksi.

Luulen, että rauha on jo täällä. Luulen, että rauha odottaa kärsivällisesti, että se saisi tulla peremmälle. Se harkitsee ja katsoo, onko ovemme avoinna riittävän kauan, että se ehtii sisään. Luulen, että rauha liikkuu hitaasti ja kavahtaa kiirettä, nopeita liikkeitä, kovia ääniä. Luulen, että sisälle ehdittyään rauha on kiinnostunut siitä, annetaanko sille huomiota. Kuunnellaanko sitä, annetaanko sen puhua omaan, verkkaiseen tahtiinsa. Kunnioitetaanko sitä. Kysytäänkö siltä, mitä sillä on meille kerrottavanaan. Otetaanko sen sanoma vastaan. Kerrotaanko sille, mitä meille oikeasti kuuluu. Kerrotaanko sille iloista ja suruista.

Luulen, että jos olemme sille rehellisiä ja avoimia, se voi jäädä luoksemme pidemmäksikin aikaa.