Meissä kaikissa asuu voima. Voima joka kantaa, rauhoittaa, tyynnyttää ja sulkee syleilyynsä. Voima jonka varassa mikään koettelemus ei ole liikaa. Voima jonka kannattelemana jokaisesta päivästä voi löytää rauhan.

Ihmisen oma voima asuu pinnan alla, syvyyksissä, pohjalla. Voi olla, että sinne päästäkseen on uskallettava astua tuntemattomaan, jopa pimeään. Matka ei ole aina miellyttävä eikä sille siksi välttämättä tee mieli lähteä. Se voi olla vaivalloista, epävarmaa ja perille pääsy tuntuu epätodennäköiseltä. Jos tietäisimme varmuudella, mitä perillä odottaa, lähtisimme. Mutta emme voi etukäteen tietää, että oma voima on olemassa. Olemme ehkä lukeneet siitä, kuulleet kertomuksia, tunteneet häivähdyksiä. Mutta emme ehkä uskalla luottaa.

Kuinka moni meistä polkee levottomana lähtökuopissaan, tietäen, että sisin kutsuu ja oma voima odottaa löytämistään. Kuinka moni hukuttaa kaipauksensa, sisintään harhauttaen, lähtöä lykäten. Suunnaten huomionsa itsensä ulkopuolelle, etsien turvaa ja mielihyvää ulkoisista olosuhteista, saavutuksista, suorituksista, toisista ihmisistä.

Niin helposti kuin takerrummekin ulkoiseen turvaan, yhtä mielellämme voimme ottaa pelastajan roolin toisen ihmisen elämässä. Yritämme kantaa hänen taakkaansa, lievittää hänen tuskaansa, kertoa hänelle kuinka hänen tulisi elää. Ehkä tunnemme itsemme siten tarpeellisiksi, ehkä löydämme siten tarkoitusta omaan elämäämme, ehkä koemme sen velvollisuudeksemme.

Mitäpä jos emme kantaisikaan toinen toistemme taakkoja. Jospa emme eläisikään toisten elämää heidän puolestaan. Jospa olisimme vain olemassa ja kannustaisimme heitä löytämään oman voimansa. Sen, joka ei olisi meistä riippuvainen. Sen, jonka avulla he voisivat seistä omilla jaloillaan. Jospa olisimmekin toinen toisillemme tukena sillä matkalla, jonka jokainen tekee itseensä.

Ja mitäpä jos emme katsoisikaan toisiimme odottaen näkevämme pelastajaa. Jospa emme odottaisikaan toisen täyttävän tarpeitamme, vastaavan vaatimuksiimme, toteuttavan toiveitamme. Uskaltaisimmeko myöntää, että tuo kaikki onkin omalla vastuullamme.

Jospa kysyisimmekin toinen toisiltamme, miten minä voin auttaa sinua löytämään sinut? Uskaltaisimmeko kannustaa rakkaimpamme tuolle matkalle. Tietäen, että hänen löytöretkensä ei välttämättä johda samaan suuntaan kuin omamme. Tietäen, että saatammekin muuttua hänelle tarpeettomaksi. Uskaltaisimmeko silti. Sillä eikö se olisi suurinta rakkautta, auttaa ja rohkaista toista löytämään oma vapautensa ja voimansa.