Ihminen solahtaa mielellään rutiinien tuomaan turvalliseen järjestykseen. Vankat mielipiteet ja selkeät käsitykset itsestä ja muista ihmisistä ovat mielen rutiineja, joilla jäsennämme maailmaa. Mielen rutiinit ankkuroivat meidät turvallisesti paikoilleen, antavat kenties tunteen, että maailma on hallittavissa.

Mutta miten kiire meillä onkaan lyödä leima asioihin, ihmisiin, tilanteisiin ja itseemme. Miten kiire meillä onkaan päättää etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Miten valmiina me hahmotammekaan maailman. Samalla paeten elämän suloista yllätyksellisyyttä, jossa jokainen päivä, jokainen hetki ja jokainen kohtaaminen voi olla ihme.

Valmiiksi rakennetussa mielen maisemassa emme ehkä huomaa sitä moninaisuutta, värikylläisyyttä ja vivahteikkuutta, jota elämä joka hetki tarjoaa. Jos kohtaamme toisemme avoimin mielin, annamme vapauden itsellemme ja toisillemme tulla aidosti nähdyksi. Annamme mahdollisuuden yhteyteen ja luovuuteen, jossa voi syntyä jotain enemmän kuin osiemme summa.

En usko, että näemme kovin kirkkaasti, jos olemme jo valmiiksi päättäneet, mitä katsomme. Emmehän voi nähdä mitään tuorein silmin, jos mielemme on jo kirjoittanut tarinan valmiiksi. Näemme vain sen, mitä odotamme näkevämme. Luulen, että ympäröivän maailman voi kokea paljon elävämmin, syvemmin, todemmin, jos ei tulkitse tai määrittele mitään. Jos vain näkee ja kokee. Ihmetellen, ehkä ihastellen, oppien, löytäen. Ja taas unohtaen, määrittelyjä välttäen.

Olisiko minulla tänään herkkyyttä pysähtyä katsomaan, mitä näen. Olisiko minulla kärsivällisyyttä hiljentää mieleni niin, että kuulen mitä toinen sanoo. Olisiko minulla uskallusta luopua valmiista käsityksistäni ja ottaa vastaan vain tämä päivä, sen tämänhetkinen todellisuus. Kohdata jokainen tähän päivään kuuluva ihminen kuin ensimmäistä kertaa. Kohdata toinen ihminen sellaisena kuin hän on, ei sellaisena kuin ajattelen hänen olevan.