Kukapa olisi arvannut, että syvyydestä löytyykin kepeys. Että sielusta ohjautuva elämä voikin olla köykäistä, kuin höyhenen leijailu. Vapaata, riemullista, tuulen suunnille antautuvaa.

Luulitko sinäkin, että syvyys toisi mukanaan synkkyyttä. Luulitko, että pinnan alta kumpuaisi vaatimus vakavuuteen ja taipumus totisuuteen. Etkö jaksanut pohtia syvällisiä, kun et halunnut synkistyä. Etkö halunnut hidastaa, kun sinulla oli kiire nauttia elämästä. Etkö arvannut, että se kaikki etsimäsi löytyykin sieltä mikä näyttää päinvastaiselta. Että kolikon kääntöpuoli ei ole vain kielikuva vaan tietä viitoittava totuus.

Etkö sinäkään arvannut, että rauha voikin tuoda mukanaan riehakkuutta. Elämään heittäytymistä, rohkeutta nauraa ei vain mielellään vaan täydellä sydämellään. Että hiljaisuudessa voikin syntyä riemu, jonka kaiku kantaa kauemmas kuin kuvittelit mahdolliseksi. Että tyhjä tila voikin täyttyä kuin itsestään pulppuavan kuplivalla tunteella. Tunteella, jolla ei ole lähdettä näköpiirissään. Ilo, riemu, nauru ei mistään. Ei mistään ja kaikesta. Että sellainen ilo, jolla ei ole määrää, syytä, rajaa tai kohdetta, voikin olla ulottuvillamme.

Ilo joka syntyy vapaudessa, syvyydessä, ei tarvitse ulkoista sytyttäjää. Se syttyy itsestään, nauttii kun maailma ympärillä leikkii ja jatkaa sitten taas kulkuaan. Kiinnittymättä mihinkään, mitään tarvitsematta. Näkemällä kauneuden itsessään ja kaikissa.

Ei kepeys ole syvyyden puutetta tai kyvyttömyyttä nähdä pinnan alle. Se on minuuden tavoittamista, leikkiä, naurua, heittäytymistä. Olla ja nauraa kuin pieni lapsi, täydestä sydämestään, yhä uudelleen kolaustenkin jälkeen. Sillä ei ilo ole ihmisen ulkopuolella, se on sinussa.