Jään usein miettimään ajatusta siitä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Sitä, kun sanotaan, että olemme kaikki yhteydessä toisiimme. Että maailma on energiaa, jossa yksittäisen hiukkasen värähtely vaikuttaa toiseen, viereiseen hiukkaseen, tämä taas edelleen sitä seuraaviin eikä mikään ole tuon värähtelyn ulottumattomissa. Jos kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei todellista erillisyyttä ole.

Erillisyyden taakse on kuitenkin helppo piiloutua. Miten monesti käperrymme kuoreemme, pakenemme maailmaa, väistämme toisiamme. Rakkaudettomuudestako, mietin.

Mietin, onko myötätunto avain ykseyden ymmärtämiseen ja kokemiseen. Myötätunto on rakkauden heijastamista, armollisuutta, lempeyttä, hyväksyntää. Luulen, että toiseen ihmiseen kohdistuvassa myötätunnossa on pohjimmiltaan kyse itsensä kohtaamisesta ja näkemisestä. Ymmärtämisestä. Siitä, että tunnistan itseni toisessa. Tunnistan toisen tunteet ominani. Koenko silloin, ettemme olekaan erillisiä olentoja vaan samaa kaikkeutta. Ettei oikeastaan ole rajoja minun ja hänen, minun ja tämän, minun ja kaiken muun välillä.

Lempeys ja armollisuus itseä kohtaan voi avata myötätunnon kanavat ulospäin. Oman sisimpänsä tunteminen, itsensä kohtaaminen, auttaa ymmärtämään toista. Omien synkkyyksien kohtaaminen avaa väylän muiden kärsimyksen myötäelämiselle. Oman sisäisen riemun löytäminen rakentaa pohjan puhtaalle myötäilolle toisen puolesta. Silloin olemme osia kokonaisuudesta, jatkuvassa yhteydessä toisiimme.

Rajattomassa maailmassa ei ole yhdentekevää, mitä ympärillämme tapahtuu. Sillä on merkitystä, mitä meille kaikille ja kaikkeudelle tapahtuu. Sillä on merkitystä, mitä jollekin toiselle tapahtuu. Sillä se mikä tapahtuu yhdelle, tapahtuukin kaikille. Sinulle ja minulle. Meille.

Myötätuntoko meille loisi ymmärryksen ykseydestä ja rajattomuudesta, jonka jälkeen välinpitämättömyys ei enää olisi vaihtoehto.