Hiljaisuutta moni kaipaa ja moni kavahtaa. Hiljaisuudessa on voimaa, joka säväyttää. Valoa, joka paljastaa.

Joku pakenee hiljaisuutta, koska pelkää sen ääntä. Uskomme ehkä, että ääni katkeaa toiminnalla ja liikkeellä. Mutta keskeytys on vain hetkellinen. Kun liike katkeaa, hiljaisuuden ääni palaa. Sillä on sanoma.

Hiljaisuus on ääni, jossa minuus puhuu. Jos hiljaisuuden ääni ei ole meille tuttu, voi se säikäyttää. Jos emme nimittäin tiedä, että hiljaisuudessa kaikuu ensin mielen konsertti, kaikki ne loputtomat ajatukset, pelot, toiveet ja tunteet, joihin egomme on kiinnittynyt, emme ehkä malta odottaa riittävän kauan. Sillä minuuden ääni kuuluu vasta sen jälkeen, kun olemme kuunnelleet mielen tarinaa riittävän pitkään. Kun olemme irrottautuneet siitä ja kun emme enää reagoi siihen. Kun vain kuuntelemme. Vasta sitten minuus puhuu. Viestii.

Minuuden viestejä voi yrittää paeta, mutta ne löytävät elämässämme aina uuden ilmenemismuodon. Sanotaan, että tietyt asiat ja tilanteet toistuvat, kunnes uskallamme kohdata ne täysin avoimesti. Kunnes uskallemme vastaanottaa niiden sanoman. Ja sen jälkeen muuttaa suuntaa, jos minuus niin kertoo. Ehkä luopua jostain, ehkä muuttaa jotain, ehkä nähdä jotain toisin.

Minuuden ääni on kaunis. Se kertoo rauhasta ja rakkaudesta, yhteydestä suurempaan kokonaisuuteen. Se tyynnyttää, sillä sitä kuunnellessa huomaa, ettei ole mitään hätää.

Mutta jotta kuulisi, tulee olla hiljaa. Kauan.