Usein kuulee kerrottavan, että ihmisellä on perustavanlaatuinen tarve kuulua johonkin. Johonkin joukkoon, ehkä erotuksena joistain muista. Rakentaakseen siitä turvaa, yhteisöllisyyttä, perustaa, identiteettiä itselleen. En ole varma, uskonko siihen.

Uskon että olemme kaikki yhteydessä toisiimme kaiken aikaa. Ihminen on osa kokonaisuutta ja tuo tieto on meissä jo valmiina sielun ja sydämen tasolla. Kun synnymme, emme tunne omaa erillisyyttämme, vaan opimme sen vasta kasvaessamme. En usko, että todellista erillisyyttä on olemassakaan.

Mietin, vahvistaako oletettu tarpeemme kuulua johonkin enemmän erillisyyden kokemusta kuin yhteisöllisyyttä. Perustuuko se enemmän pelkoon yksin jäämisestä kuin rakkauteen ja aitoon yhteyteen. Voiko olla niin, että uskomuksemme erillisyydestä ja irrallisuudesta estää meitä elämästä oman näköistämme elämää. Voiko olla, että unohdamme itsemme, koska haluamme kuulua johonkin yhteisöön. Sillä eivätkö kaikki ryhmät muodostu siten, että ne myös sulkevat jotain pois.

Entä jos tavoittaisimme sydämessämme tiedon, että olemme kaikki osa samaa kaikkeutta. Että emme ole erillisiä, että emme voi koskaan olla syvällisessä mielessä yksin. Vapauttaisiko se meidät elämään itsellemme uskollisina, omaa sielun tehtäväämme kohti kulkien ja aitoja unelmiamme todeksi eläen. Olisiko sen kautta mahdollista löytää myös uudenlainen yhteisöllisyys itsestämme ja toisistamme. Oppisimmeko toisenlaisen tavan nauttia tuosta yhteydestä, ilman pelkoa poissulkemisesta. Vapaina sieluina, jokainen meistä.