Jään usein miettimään erilaisia kohtaamisia ja keskusteluja ihmisten välillä. Sävy vaihtelee tilanteesta ja ihmisestä toiseen. Keskusteluissa on kepeyttä, vakavuutta, asiallisuutta, huumoria, etäisyyttä, läheisyyttä, ylimalkaisuutta tai seikkaperäisyyttä. Kohtaamisissa pitäydytään ehkä tiiviisti asialinjalla tai parhaimmissa tapauksissa ulottaudutaan asioiden ja tekemisen yli, ihmiseen.

Mietin, mistä kohtaamiseen syntyy syvyys. Mikä on se, joka meitä syvästi sykähdyttää, tekee kohtaamisesta meille merkityksellisen, joskus jopa taianomaisen.

Onko niin, että syvä kohtaaminen vaatii ainakin aikaa. Aikaa ja tilaa. Rauhaa keskittyä, kuulla, nähdä, tuntea, aistia. Huomata toinen ja ottaa vastaan se, mitä hän viestii. Tuskin kiireessä voi koskaan syntyä syvää yhteyttä.

Vaatiiko syvä kohtaaminen ajan lisäksi uskallusta. Uskallusta näyttäytyä ja antaa itsestämme. Sillä useinkaan emme taida uskaltaa paljastaa todellista minuuttamme toisillemme. Ehkä emme edes itsellemme.

Miksiköhän pelkäämme niin kovasti näyttää itseämme muille. Eikö ole niin, että kaikki ne syvyydet, joita olemme toisissamme saaneet kohdata, avaavat sydäntämme heitä kohtaan entistäkin avoimemmaksi. Eikö ole niin, että nähdessämme toisen ihmisen säröjä, tunnistamme niissä itsemme. Avaudumme itsekin, ja samassa suojakilpemme laskee. Kuinka rohkea tuo toinen onkaan näyttäessään minuuttaan ja jakaessaan heikkouttaan. Uskaltaisinko minäkin.

Turhaanhan me peitämme sitä, mikä meistä tekee rakastettavia. Ihmisessä, joka jakaa herkkyyttään, ei ole mitään uhkaavaa. Hänen lähellään on turvallista olla. Jospa uskaltaisimme kohdata ja näyttää haavoittuvuutemme, ehkäpä vahvistuisimme siitä. Onko syvän kohtaamisen keskeinen kysymys, uskallanko jakaa?