Tarinoita toisistamme

Mielen kuvitelmat saavat joskus suuria aikaan. Varsinkin, jos niitä ei huomaa.

Ihminen liittää joskus ihmissuhteisiinsa kuvitelmia ja tulkintoja. Rakentaa tarinoita ja selityksiä, ja ehkä uskoo, että se tarkoittaa toisen ihmisen näkemistä ja ymmärtämistä. Sitä, että lukee toista rivien välistä, että näkee hänet pintaa syvemmältä. Mutta huomaan, ettei se välttämättä aina mene niin.

Ehkäpä siinä samalla, kun ihminen oikein kovasti haluaa nähdä toisesta enemmän kuin tämä itsestään avoimesti näyttää, alkavat tarinat elää omaa elämäänsä. Niistä tulee kertomuksia, jotka täydentävät kertojan omia mielikuvia, haaveita, toiveita tai pelkoja.

Ja tuohon tarinaan on pettävän helppoa uskoa, ihastua ja jäädä kiinni. On niin helppoa unohtaa, mikä osa tarinaa perustuu sille, mitä toisesta on todella näkyvissä ja mikä on havainnoijan omaa tulkintaa. Sitä osaa tarinasta, jolla täytetään aukkopaikkoja ja epäjatkuvuuksia. Sillä niin kai me usein teemme, kun yritämme oikein kovasti ymmärtää toista. Rakennamme mielessämme eheää tarinaa toisesta.

Uskomme ehkä tuohon tarinaan niin syvästi, että olemmekin yllättyneitä, jos todellisuus on toisenlainen. Kun toinen ihminen käyttäytyykin eri tavoin kuin tarinaamme kuuluu. Saatamme olla jopa vihaisia toiselle, kun hän ei ollutkaan se, joka hän käsityksemme mukaan väitti olevansa. Mutta huomaammeko ja tiedämmekö silloin todella, onko kyse siitä mitä toinen on kertonut tai näyttänyt, vai onko kyse tarinasta, jonka olemme itse luoneet. Siksikö me niin usein petymme toisiimme. Kun emme osaa nähdä, emme malta pysähtyä ja odottaa, emme uskalla hyväksyä keskeneräisyyttä. Ei vain itsessämme ja toisessa, vaan omassa tietämisen ja tuntemisen maailmassamme. Että emme vieläkään tunne toista ihmistä läpikotaisin. Että emme vieläkään ole nähneet kaikkea. Kun tarinat ja todellisuus eivät kohtaa, tuottaa se meille tuskaa. Halumme asettaa ihmiset ja asiat selkeisiin raameihin johtaa meidät törmäyskurssille todellisuuden kanssa.

Mutta miten voimme koskaan oppia tuntemaan toista syvästi, jos emme jaksa sietää aukkopaikkoja, ellemme hyväksy epäjatkuvuuksia, ellemme malta olla tulkitsematta, ellemme osaa olla kertomatta toisesta ihmisestä omaa tarinaamme, omaa toivettamme, omaa unelmaamme. Olisiko havahtumista se, että ymmärtäisi ja hyväksyisi, ettei mitään voi nähdä kokonaan. Ettemme oikeastaan koskaan näe muuta kuin välähdyksiä toinen toisistamme, tässä hetkessä. Ettei ehjiä tarinoita ole olemassa. Ettei mitään, ketään, voi supistaa valmiiseen tarinaan ja olettaa, että se pysyy sellaisena. Että meillä kaikilla on oikeus pysyä jatkuvassa liikkeessä, muutoksessa.

Jospa kohtaisimme toisemme tuoreesti, jokaisella kerralla. Katsoisimme, näkisimme, kuulisimme, huomaisimme, miltä tämänhetkinen yhteytemme tuntuu, mitä saamme tänään yhdessä aikaan. Unohtaen menneen, jättäen huomisen elämän huomaan. Voisiko silloin todella nähdä toisen aidosti. Ilman illuusioiden, valmiiden ennakkokäsitysten ja tarinoiden mukanaan tuomaa sumuverhoa, jonka läpi toisiamme tarkkailisimme. Sillä eikö rakkaus ole juuri sitä, havainnointia, näkemistä ja hyväksyntää. Sitä että näemme ja hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme, vain tänään.

IMG_2015

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s