Mietin sydämellä katsomista ja näkemistä. Mitä se tarkoittaa ja miten se eroaa mielen maailmasta.

Ihmisen mieli on nopea päättelemään, tulkitsemaan, luokittelemaan, nimeämään. Asettamaan näkemänsä ja kuulemansa mahdollisimman pian omalle paikalleen. Mielen on tarkoitus analysoida ja ymmärtää. Mielen on tarkoitus luoda järjestystä, häivyttää epäselvyydet, väistää kaaosta. Mieli on nopea, terävä ja usein tapojensa orja. Hosuvakin, ehkä. Mieli tekee tulkintansa aikaisemman ymmärryksensä valossa, rakentaa uusia havaintoja vanhan tiedon päälle. Näkee usein sen, mitä on ennenkin nähnyt. Kerää todisteita olemassa olevan järjestyksensä säilyttämiseksi. Ruokkii pelkojaan ja vaalii ihanteitaan.

Olisiko sydän enemmän läsnä. Olisiko sydän vapaampi valmiista tulkinnoista, malleista, ennakkoluuloista. Antaisiko sydän enemmän tilaa sille, mitä se edessään näkee. Osaisiko sydän olla hiljaa ja vain katsoa. Olisiko sydän rauhallinen tarkkailija, myötätuntoinen havainnoija. Tunnistaisiko sydän näkemässään aina yhteyden itseensä, vaikka kuinka kaukaisenkin. Olisiko sydän sen vuoksi näkemänsä puolella, ei sitä vastaan. Olisiko sydän toisaalta myös puolueeton, kiihkoton katselija, jolla ei olisi tarvetta luokitella tai määritellä näkemäänsä. Olisiko sydän avoimempi vastaanottamaan edessään olevan totuuden, epätäydellisenkin. Ymmärtäisikö sydän, että kaikki mitä se näkee on olemassa vain tässä hetkessä. Osaisiko sydän olla lokeroimatta, rakentamatta tarinoita, lyömättä leimoja, jotta ei tuhoaisi näkemänsä ainutlaatuisuutta.

Näkisikö sydän enemmän ja kirkkaammin. Ja olisiko sydän sittenkin terävämpi kuin mieli.