Pelko pysäyttää ja jähmettää. Se ei päästä eteenpäin, siihen jää jumiin. Ei enää tiedä, mihin suuntaan liikahtaisi ja siksi ei liikahda minnekään. Kai se on pelon ydintä. Estää liike, joka suuntautuu pelkoa kohti.
Sillä niinkin on, että pelko on suurimmillaan juuri ennen kuin sen kohtaa. Silloin, kun väistämisen mahdollisuus on vielä olemassa houkuttelevana, vaistomaisena reaktiona. Väistä ja pakene. Siihenhän pelko kehottaa. Ja kuitenkin pelko siitä, mitä voisi tapahtua, mitä ehkä tapahtuu, mitä ei varmuudella tiedä tapahtuvaksi, on ehkä sittenkin pahempi kuin se, mitä lopulta tapahtuu.
Silloin, kun pelon lopulta kohtaa, ei ole enää takaisinpaluun mahdollisuutta. Silloin ollaan jo menossa eteenpäin, liikkeessä. Ja ehkäpä juuri liike tuo vapautta ja helpotusta pelkoon. Liikkeessä kaikki on mahdollista ja kaikki on muutoksessa. Ja kun kaikki on muutoksessa, ei mikään ole pysyvää, ei edes pelko tai se, mitä pelkää. Liike tekee sen, että olosuhteet, tapahtumat ja tunteet muuttuvat. Ja muuttuessaan lopulta menevät myös ohi, hyvässä ja pahassa.
Kun pelkää, vaistomaisena liikkeenä on pysähtyä ja sitten perääntyä, jäädä odottamaan. Mutta jospa askel kulkisikin pysähdyksen jälkeen eteenpäin. Jos kohtaisi eikä väistäisi. Toimisi eikä jähmettyisi. Luottaisi, että eteenpäin suuntautuva liike vapauttaa.
Kiitos jälleen, niin tästä kuin edellisestäkin tekstistä! ❤ Niinhän se on, että pienimmistä hiukkasista koko maailmankaikkeuden tasolle liikkeen pysähtynyt merkitsee kuolemaa, mutta niin kauan kuin on liikettä, on kuolema pelkkää harhaa.
*pysähtyminen
Kiitos Maria kommentista! ❤
todella hieno kirjoitus! useinhan tuo pelko elämässä on muutoksen pelkoa…kuolemanpelkoa = elämänpelkoa
Kiitos Sirpa! ❤