Tekijä: Marita Niemelä
Elämä meissä
Joskus kuulee sanottavan, että oikeastaan emme elä elämäämme, vaan elämä elää ja toteuttaa itseään meidän kauttamme. Että olemme välikappaleita sille elämänvoimalle, energialle, joka haluaa kokea maailman ja tuntea sen eri puolet. Meidän osamme on antautua tuon voiman edessä ja antaa sen tulla eläväksi. Antaa sille väylä, jonka kautta se voi näyttäytyä. Osanamme on synnyttää elämää, joka päivä. Kokemuksia, tunteita, ajatuksia, virtaavuutta.
Pohjimmiltaan kyse on kai siitä, että ihminen antaa korkeammille voimille mahdollisuuden astua omaan elämäänsä. Luovuuden kukoistaessa ihminen sallii elämänvoiman purkautua itsensä kautta luoden muotoja ja näkymiä, jotka ovat arkimielen tavoittamattomissa. Luovuus kumpuaa jostain syvemmästä lähteestä, johon meillä ei rationaalisen ajattelun kautta ole pääsyä. Avautuessaan rakkaudelle ihminen hiljalleen purkaa itsestään kaikki ne suojamuurit, esteet ja tukokset, joita on vuosien varrella itseensä kerännyt ja jotka estävät rakkautta virtaamasta ihmisessä vapaasti, ilman tietoista ohjailua. Ja kun kyse on elämälle antautumisesta, elämään luottamisesta, ihminen hyväksyy oman roolinsa rajallisuuden ja tuntee, että jokin suurempi voima kannattelee kaikkea.
Jotain syvällä tavalla helpottavaakin on siinä ajatuksessa, että tämä kaikki ei ole meidän käsissämme. Että emme voi hallita kaikkea, omassa elämässämmekään. Että jokin suurempi ymmärrys meissä tekee koko ajan työtään, haluten esiin, haluten ohjata meitä kokemaan elämänvoiman kaikessa sen kauneudessaan ja kipeydessään, vieden meitä yhä lähemmäs sitä, mitä voidaan kutsua ydinolemukseksi. Ja että sillä tasolla meistä kaikista löytyykin yhä enemmän yhtäläisyyksiä erojen sijaan. Ehkä sillä tasolla kaikki todellakin on yhtä ja samaa.
Ja jotain vapauttavaa on siinä ajatuksessa, että itsensä, egonsa, voi laittaa sivuun. Että ainakin hetkittäin voi luopua loputtomista keskusteluista itsensä kanssa ja jättää huomiotta egon ohjaamina laaditut suunnitelmat, suorittamisen, kehittymisen ja itseanalyysin, joka uuvuttaa ihmisen jo ensimetreillä. Että meidän on ehkä sittenkin jollain tasolla tarkoitus asettua sivuun sisimpämme ja elämän tieltä. Jotta elämänvoima pääsisi tekemään omaa työtään ja jotta elämän syvin olemus tulisi näkyville. Ehkäpä sen kautta jokaisessa päivässä voisi olla jotain pyhää, jotain yhtä aikaa ainutkertaista ja ikuista.
Velvollisuudesta minua kohtaan
Velvollisuus ymmärretään usein suuntautuvan meistä ulospäin. Meillä on velvollisuuksia muita ihmisiä, läheisiämme, ystäviämme, naapureitamme, työnantajaa, harrastuspiirejä tai yhteiskuntaa kohtaan. Velvollisuus on jotain, jonka olemme oma-aloitteisesti ottaneet kantaaksemme tai joka on meille ulkopuolelta annettu. Velvollisuudentunne voi tuntua palkitsevalta, mutta ehkä sitäkin useammin hieman raskaalta, vaivalloiselta ja syyllisyydentunteeseen sekoittuvalta. Tunnemme ehkä syyllisyyttä, jos emme aina jaksaisikaan noudattaa tai suorittaa velvollisuuksiamme.
Mietin, miksi emme useammin puhu siitä, mitä velvollisuuksia meillä on itseämme kohtaan. Itsestä huolehtiminen, vastuunotto omista teoista ja tunteista ja itsensä rakastaminen ovat tehtäviä, jotka helposti liitämme omalle kontollemme, ainakin puheissa. Mutta mietin, mitä jos niiden lisäksi meillä kaikilla olisikin ensisijaisena velvollisuutena löytää omat ainutlaatuiset lahjamme.
Mitä jos tarkoituksenamme onkin löytää itsestämme se ominaisuus tai ne piirteet, joita vaalimalla tulemme eniten omaksi itseksemme, ilmentäen oman sielumme aidointa kuvaa. Jospa velvollisuutenamme onkin heijastaa lahjamme ulospäin, antaa ne maailman ja muiden käyttöön, auttaaksemme ja palvellaksemme itseämme ja muita. Jospa lahjojemme löytäminen ja valjastaminen johdattaisi meidät omalla polullamme kohtaamaan juuri ne opit, kompastelut ja onnen hetket, jotka meille on tarkoitettu. Jospa sillä tiellä täyttäisimme tehtävämme ja velvollisuutemme myös muita ihmisiä kohtaan loppujen lopuksi kaikkein parhaiten. Silloinhan antaisimme itsestämme sitä kaikkein parasta ja aidointa, jota voimme toisille tarjota. Ulkoiset velvollisuutemmekaan eivät määrittyisi vain yleisten käsitysten mukaan, kaikille samanlaisina, vaan ne olisivat juuri meille räätälöidyt, meidän tehtäväksemme tarkoitetut.
Mitä se silloin tarkoittaisi meille, juuri nyt ja tänään. Olisiko tärkeintä oppia tuntemaan, millaisessa tekemisessä tai olemisessa juuri omalla kohdallamme energia virtaa vapaimmin, ilo pulppuaa, innostus sykkii tai sielunrauha vallitsee. Tai mikä on meille helppoa, vaivatonta, kevyttä. Niin helppoa, että muutkin sen huomaavat ja sitä ihailevat. Tunnistaa se ja kulkea sitä kohti, uskollisesti ja tunnollisesti. Kääntyä pois silloin, kun tunnemme veden seisahtuneen tai virtauksen pysähtyneen, tai kun huomaamme lahjamme jäävän itseltämmekin unohduksiin. Luottaa siihen, mikä tuntuu oikealta suunnalta, vaikka lopputulemaa ja päämäärää ei olisikaan näköpiirissä. Uskaltaa uskoa siihen, että jokaisella meistä on ainutlaatuisia lahjoja ja elämäntehtäviä, jotka avautuvat silloin, kun kuljemme matkaa sisimpämme suuntaan.
Mitä suo minulle opettaa
Tiedätkö sen tunteen, kun huomaat, että juuri käsillä olevassa hetkessä on kaikki, mitä koskaan tarvitset. Että olet onnellinen juuri nyt, ilman näkyvää syytä, ilman suuria valmisteluja, ilman ponnistelua. Rauha ja onni vain ovat siinä, läsnä. Uskon, että meillä kaikilla on omat tapamme päätyä tuohon tilaan. Toiset ovat löytäneet väylänsä sinne jo kauan sitten, helposti ja luonnollisesti. Toiset vielä etsivät, toiset taas ovat tiensä jo löytäneet, mutta eivät ehkä ole sitä vielä huomanneet.
Minulle tuo tunne tulee usein, kun kuljen suolla. Suot ovat hankalia, niillä on vaikea kulkea ja ne ovat arvaamattomia. Mutta suossa on karua kauneutta ja autiota voimaa, joka lumoaa minut. Suoperäisen maan yksityiskohdat ovat kiehtovia ja sen värit ovat lukemattoman monisävyiset. Suon kauneus saa minut hiljentymään ja lepäämään. Suolla kulkemisesta ei ole ulkoisilla mittareilla mitattuna mitään hyötyä eikä se edistä elämässäni mitään näkyvää, mutta siinä on ainutlaatuista voimaa, joka tekee minut hyvin rauhalliseksi. Olen onnellinen suolla. Usein suolla huomaan miettiväni, miten se kaikki riittää. Siinä hetkessä, kun olen keskellä suomaisemaa, katson sen kauneutta ja ihastelen sen hiljaista voimaa, en tarvitse enää mitään, sillä minulla on jo kaikki mitä voin koskaan toivoa.
Jotain mystistä ja oikeaa on siinä tunteessa, että tämä kaikki riittää juuri nyt. Että mitään muuta ei tarvita. Siinä tunteessa on jotain hyvin syvää, jotain merkillisen totta. Että ihminen voi jossain tilanteessa kokea sellaisen hetken, tuntea sen rauhan, joka on ääretön ja jolla ei ole loppua. Sen täytyy olla hetki, jolloin sielu tuntee itsensä täysin ravituksi ja jolloin ihmisen sisimmässä asettuu jotain paikalleen, niin todesti ja syvästi, että sille ei oikeastaan enää löydy sanoja. Sen hetken täytyy olla tärkeä ja merkittävä, vaikka seuraavassa hetkessä ihminen tempautuisikin taas arjen pyörteisiin, jossa tuo tunne helposti unohtuu tai katoaa. Sen täytyy jäädä jonnekin syvemmälle muistiin, jollekin sellaiselle tasolle, josta käsin se ravitsee ihmistä vaikka ihmisen mieli ei sitä enää muistaisikaan.
Mietin, onko niiden hetkien tarkoitus opettaa meille se, miltä rauha ja onni tuntuvat, jotta emme lopulta enää tyytyisi muuhun. Jotta oppisimme näkemään ja kokemaan, mitä on syvä sielunrauha ja jotta osaisimme etsiytyä sen ääreen lopulta kaikissa elämämme tilanteissa. Että huomaisimme, ettei ole merkitystä sillä, mitä teemme, vaan ainoastaan sillä, että löydämme itsellemme sopivan tavan tuntea puhdasta iloa, onnea ja rauhaa. Että löytäisimme itsellemme oikean tavan johdattaa meidät sielumme äärelle.
Sitäkö on kutsumuksen seuraaminen. Sitäkö on sydämen kuuntelu. Sitäkö on aito oman elämäntien kulkeminen. Että löytää sen, mikä opettaa minulle, mitä rauha on.
Blogikirjoitus on osa tekeillä olevaa kirjaani, jonka työnimenä on Quantum moment: rohkeus muutokseen. Kirjasta lisää täällä.
Kutsumuksen tiellä
Kun puhutaan kutsumuksesta, elämäntehtävästä, omasta tiestä, meitä voi ohjata joko ego tai sielu. Ne ohjaavat ihmistä keskenään eri tavoin ja johtavat usein eri suuntiin.
Ego haluaa saavuttaa jotain suurta. Se on tyytymätön siihen mitä jo on. Se vertaa, arvottaa, epäilee, pelkää ja häpeää. Ego on kunnianhimoinen, sillä se tunnistaa ihmisen potentiaalin, sen suuruuden, joka jokaisen ihmisen sisällä on. Mutta egolle ei riitä hidas eteneminen kohti täyttymystä, itseksi tulemista, vaan ego haluaa kaiken tässä ja nyt. Egolle ei riitä se, että ihminen tekee sitä mistä nauttii, ilman suurta suunnitelmaa. Ego ei anna lupaa astua eteenpäin askel kerrallaan, kaikessa rauhassa, ilman varmuutta tai näkymää tulevasta. Ego haluaa valmiin suunnitelman, näkyvän lopputuloksen, valmiin maalin ja tavoitteen, johon tähdätä. Ego ei antaudu matkalle matkan vuoksi, vaan ego hidastelee, varmistelee, suunnittelee ja odottaa. Jotta ei epäonnistuisi, jotta ei kulkisi harhaan, jotta ei löytäisi itseään umpikujasta.
Sielun tie on toisenlainen. Sielu ei kerro meille mitään päämäärästä, lopputulemasta, matkan vaiheista, kulman takana odottavista yllätyksistä, loputtomista mahdollisuuksista, löytämisen riemusta, matkanteon autuudesta. Ne ovat mielen kuvitelmaa, toivoa, uskoa, sitoutumista unelmaan. Sielu antaa ainoastaan pienen merkin, pienen mitättömältä näyttävän osoittimen, sivujuonteelta vaikuttavan vaihtoehdon, epätodennäköiseltä tuntuvan välähdyksen, jossa on sittenkin kaikki, mikä on tarpeen. Sielu antaa suunnan. Sielu kertoo, tuntuuko suunta hyvältä. Sielu kertoo, nauttiiko ihminen siitä, mitä tekee tai mitä aikoo.
Sielu ei päästä ihmismieltä helpolla, sillä se ei taivu egon toiveisiin valmiista ratkaisuista ja selvistä suunnitelmista. Sielu ei ole monisanainen, laveasti ihmisen tietä etukäteen kuvaava, varmisteleva vakuuttaja. Sielu on nopea, sen ääni on tottumattomalle vaikeasti havaittava, mutta se on luja. Lujuudessaan se ohjaa ihmistä sittenkin selkeästi. Sielu on ehdoton eikä se tee kompromisseja. Sielu antaa välittömän vastauksen kysymykseen, tuntuuko jokin hyvältä. Sielun vastaus on kyllä tai ei. Ei muttia, ei selityksiä, ei ehtoja.
Sielu ei kerro, onko jokin valinta ratkaiseva oman elämäntehtävän, kutsumuksen tai sisäisen rauhan löytämisen kannalta. Mutta sielu kertoo, tuntuuko valinta hyvältä. Tuottaako se iloa. Tuntuuko se helpolta tai helpottavalta. Tunne on sielun tapa ohjata ihmistä oikeaan suuntaan.
Blogikirjoitus on osa tekeillä olevaa kirjaani, jonka työnimenä on Quantum moment: rohkeus muutokseen. Kirjasta lisää täällä.
Marita Niemelä 