Mikä on sielu?

Sanotaan, että sielu on todellinen minä. Ihminen identifioi itsensä monesti ulkoisiin puitteisiin ja kertoo itsestä kysyttäessä työhistoriansa, perhetaustansa, harrastuksensa, asuinpaikkansa, ikänsä. Useimmat näistä vastauksista liittyvät siihen, mitä, missä ja kenen kanssa ihminen tekee jotain.

Sielu ei tee, sielu on. Sielun tasolla ihminen, se todellinen minä, siis vain on. Tuntuu vaikealta kuvailla jotakin, joka ei tee mitään tai jolla ei siten ole tarkkaa ruutua, johon sen voisi sijoittaa. Ja ehkä juuri siksi sielu kuulostaakin hieman mystiseltä, unenomaiselta, kaukaiselta. Miten itseään voisi kuvailla jonkin epämääräisen olemisen kautta?

Ehkä ei mitenkään. Ja ehkä siinä määrittelemättömyydessä, äärettömyydessä ja käsittämättömyydessä onkin jotain sielulle tyypillistä. Ehkä juuri se tekee sielusta niin vapaan ja kauniin.

Ihmisen mielellä, ajatuksilla, järjellä on tarve lokeroida ja tyypitellä. Järjestää, ottaa asioita haltuun. Ymmärtää, käsittää, selittää. Mieli on mainio väline maailman hahmottamiseen, arjen kuljettamiseen, asioiden tekemiseen. Mutta mieli ei kykene tavoittamaan sitä, joka vain on. Mieli haluaa kuvata, esittää ja määrittää. Mutta se, joka vain on, pakenee kaikkia määrittelyjä. Sielua ei voi tavoittaa mielen kautta.

Jos sielu on todellinen minä ja sitä ei voi tavoittaa mielen keinoin, emme pääse lähemmäs itseämme analyysillä ja tulkinnalla. Sielun yhteyteen on etsittävä muita väyliä. Todellisen minän kohtaamiseen ei ole käyttöohjeita tai suoraa polkua. Uskon, että todellisen minän kokeminen on jokaiselle omanlaisensa matka eikä sitä matkaa voi tehdä oikaisten. Uskon, että jokaisella on oma polkunsa kuljettavanaan kohti todellista minää. Tuolla polulla mieli on uskallettava jättää sivurooliin ja heittäydyttävä itselle vielä tuntemattomien voimien vietäväksi.

IMG_0743

Valintaa ja vapautta

Jotkut sanovat, että sielu valitsee vanhempansa ja elämän, joka sillä on edessään. Tietäen, mitä mahdollisia haasteita ja kasvun paikkoja juuri tuohon elämänkaareen on varattuna. Sielu valitsee tuon elämän, sillä se tarvitsee nuo koettelemukset ja onnen hetket kehittyäkseen, tullakseen näkyväksi ihmisen hahmossa.

Jotkut sanovat, että yksi ihmiselämä ei riitä sielulle, jotta se oppisi kaikki nuo läksyt. Sen vuoksi se syntyy uudelleen, uuteen hahmoon ja uuteen elämänkaareen. Edellisen elämän opit mukanaan ja vielä oppimatta olevat läksyt repussaan. Odottaen mahdollisuutta oppia, kehittyä, kohota täyteen potentiaaliinsa ja valaista ympärillään olevaa maailmaa.

Ihmisen elämä on rajallinen. Se alkaa ja päättyy, joskus hyvinkin yllättäen. Mutta jotkut sanovat, että elämä itsessään ei pääty. Elämä on ja jatkuu, vain eri muodossa. Sielukin jää ja jatkaa matkaansa.

Minusta tuo ajatus on lohdullinen monella tavalla. Ei vain silloin, kun hyvästelemme tai lohdutamme rakkaitamme, vaan myös oman elämän kannalta. Miten usein ihmisenä tuskaileekaan sen asian kanssa, saako omalta elämältään oikeita asioita ja kulkeeko elämä siten kuin sen pitäisi kulkea. Harva meistä on täysin immuuni ihmiselämää viitoittaville normeille, hyvän elämän puitesäännöille. Niissä voi olla paljon myönteistäkin, mutta ne voivat olla myös hyvin kahlitsevia. Erityisesti silloin, kun oma elämäntilanne ei mahdukaan vallitseviin normeihin tai silloin, kun pelkää oman elämän rakennelmien hajoavan korttipakan lailla. Sillä ihmisen elämä on hauras ja ravisteleville muutoksille altis.

Ajatus, että olemmekin täällä maailmassa kehittämässä sieluamme, on minulle vapauttava. Silloin ei ole olemassa mitään valmista elämäntilanteiden ketjua, muotoa ja olosuhteita, jotka ihmisen elämässä pitää olla, jotta elämä olisi hyvä. On vain elämää ja kohtaamisia eri muodoissaan, vaikeita ja onnellisia hetkiä, tunteita ja ajatuksia, joiden kaikkien tarkoitus on auttaa sieluamme pääsemään esiin kuorestaan. Ihmisen muoto ja elämänkaari on tuo kuori. On meidän päätettävissämme, keskitymmeko kuoreen vai siihen, mitä sen sisällä on. On meidän päätettävissämme, otammeko elämän vastaan vapauttavana vai vangitsevana.

IMG_0750