Velvollisuudesta minua kohtaan

Velvollisuus ymmärretään usein suuntautuvan meistä ulospäin. Meillä on velvollisuuksia muita ihmisiä, läheisiämme, ystäviämme, naapureitamme, työnantajaa, harrastuspiirejä tai yhteiskuntaa kohtaan. Velvollisuus on jotain, jonka olemme oma-aloitteisesti ottaneet kantaaksemme tai joka on meille ulkopuolelta annettu. Velvollisuudentunne voi tuntua palkitsevalta, mutta ehkä sitäkin useammin hieman raskaalta, vaivalloiselta ja syyllisyydentunteeseen sekoittuvalta. Tunnemme ehkä syyllisyyttä, jos emme aina jaksaisikaan noudattaa tai suorittaa velvollisuuksiamme.

Mietin, miksi emme useammin puhu siitä, mitä velvollisuuksia meillä on itseämme kohtaan. Itsestä huolehtiminen, vastuunotto omista teoista ja tunteista ja itsensä rakastaminen ovat tehtäviä, jotka helposti liitämme omalle kontollemme, ainakin puheissa. Mutta mietin, mitä jos niiden lisäksi meillä kaikilla olisikin ensisijaisena velvollisuutena löytää omat ainutlaatuiset lahjamme.

Mitä jos tarkoituksenamme onkin löytää itsestämme se ominaisuus tai ne piirteet, joita vaalimalla tulemme eniten omaksi itseksemme, ilmentäen oman sielumme aidointa kuvaa. Jospa velvollisuutenamme onkin heijastaa lahjamme ulospäin, antaa ne maailman ja muiden käyttöön, auttaaksemme ja palvellaksemme itseämme ja muita. Jospa lahjojemme löytäminen ja valjastaminen johdattaisi meidät omalla polullamme kohtaamaan juuri ne opit, kompastelut ja onnen hetket, jotka meille on tarkoitettu. Jospa sillä tiellä täyttäisimme tehtävämme ja velvollisuutemme myös muita ihmisiä kohtaan loppujen lopuksi kaikkein parhaiten. Silloinhan antaisimme itsestämme sitä kaikkein parasta ja aidointa, jota voimme toisille tarjota. Ulkoiset velvollisuutemmekaan eivät määrittyisi vain yleisten käsitysten mukaan, kaikille samanlaisina, vaan ne olisivat juuri meille räätälöidyt, meidän tehtäväksemme tarkoitetut.

Mitä se silloin tarkoittaisi meille, juuri nyt ja tänään. Olisiko tärkeintä oppia tuntemaan, millaisessa tekemisessä tai olemisessa juuri omalla kohdallamme energia virtaa vapaimmin, ilo pulppuaa, innostus sykkii tai sielunrauha vallitsee. Tai mikä on meille helppoa, vaivatonta, kevyttä. Niin helppoa, että muutkin sen huomaavat ja sitä ihailevat. Tunnistaa se ja kulkea sitä kohti, uskollisesti ja tunnollisesti. Kääntyä pois silloin, kun tunnemme veden seisahtuneen tai virtauksen pysähtyneen, tai kun huomaamme lahjamme jäävän itseltämmekin unohduksiin. Luottaa siihen, mikä tuntuu oikealta suunnalta, vaikka lopputulemaa ja päämäärää ei olisikaan näköpiirissä. Uskaltaa uskoa siihen, että jokaisella meistä on ainutlaatuisia lahjoja ja elämäntehtäviä, jotka avautuvat silloin, kun kuljemme matkaa sisimpämme suuntaan.

img_0965

Mitä suo minulle opettaa

Tiedätkö sen tunteen, kun huomaat, että juuri käsillä olevassa hetkessä on kaikki, mitä koskaan tarvitset. Että olet onnellinen juuri nyt, ilman näkyvää syytä, ilman suuria valmisteluja, ilman ponnistelua. Rauha ja onni vain ovat siinä, läsnä. Uskon, että meillä kaikilla on omat tapamme päätyä tuohon tilaan. Toiset ovat löytäneet väylänsä sinne jo kauan sitten, helposti ja luonnollisesti. Toiset vielä etsivät, toiset taas ovat tiensä jo löytäneet, mutta eivät ehkä ole sitä vielä huomanneet.

Minulle tuo tunne tulee usein, kun kuljen suolla. Suot ovat hankalia, niillä on vaikea kulkea ja ne ovat arvaamattomia. Mutta suossa on karua kauneutta ja autiota voimaa, joka lumoaa minut. Suoperäisen maan yksityiskohdat ovat kiehtovia ja sen värit ovat lukemattoman monisävyiset. Suon kauneus saa minut hiljentymään ja lepäämään. Suolla kulkemisesta ei ole ulkoisilla mittareilla mitattuna mitään hyötyä eikä se edistä elämässäni mitään näkyvää, mutta siinä on ainutlaatuista voimaa, joka tekee minut hyvin rauhalliseksi. Olen onnellinen suolla. Usein suolla huomaan miettiväni, miten se kaikki riittää. Siinä hetkessä, kun olen keskellä suomaisemaa, katson sen kauneutta ja ihastelen sen hiljaista voimaa, en tarvitse enää mitään, sillä minulla on jo kaikki mitä voin koskaan toivoa.

Jotain mystistä ja oikeaa on siinä tunteessa, että tämä kaikki riittää juuri nyt. Että mitään muuta ei tarvita. Siinä tunteessa on jotain hyvin syvää, jotain merkillisen totta. Että ihminen voi jossain tilanteessa kokea sellaisen hetken, tuntea sen rauhan, joka on ääretön ja jolla ei ole loppua. Sen täytyy olla hetki, jolloin sielu tuntee itsensä täysin ravituksi ja jolloin ihmisen sisimmässä asettuu jotain paikalleen, niin todesti ja syvästi, että sille ei oikeastaan enää löydy sanoja. Sen hetken täytyy olla tärkeä ja merkittävä, vaikka seuraavassa hetkessä ihminen tempautuisikin taas arjen pyörteisiin, jossa tuo tunne helposti unohtuu tai katoaa. Sen täytyy jäädä jonnekin syvemmälle muistiin, jollekin sellaiselle tasolle, josta käsin se ravitsee ihmistä vaikka ihmisen mieli ei sitä enää muistaisikaan.

Mietin, onko niiden hetkien tarkoitus opettaa meille se, miltä rauha ja onni tuntuvat, jotta emme lopulta enää tyytyisi muuhun. Jotta oppisimme näkemään ja kokemaan, mitä on syvä sielunrauha ja jotta osaisimme etsiytyä sen ääreen lopulta kaikissa elämämme tilanteissa. Että huomaisimme, ettei ole merkitystä sillä, mitä teemme, vaan ainoastaan sillä, että löydämme itsellemme sopivan tavan tuntea puhdasta iloa, onnea ja rauhaa. Että löytäisimme itsellemme oikean tavan johdattaa meidät sielumme äärelle.

Sitäkö on kutsumuksen seuraaminen. Sitäkö on sydämen kuuntelu. Sitäkö on aito oman elämäntien kulkeminen. Että löytää sen, mikä opettaa minulle, mitä rauha on.

 

Blogikirjoitus on osa tekeillä olevaa kirjaani, jonka työnimenä on Quantum moment: rohkeus muutokseen. Kirjasta lisää täällä.

IMG_0904

Kutsumuksen tiellä

Kun puhutaan kutsumuksesta, elämäntehtävästä, omasta tiestä, meitä voi ohjata joko ego tai sielu. Ne ohjaavat ihmistä keskenään eri tavoin ja johtavat usein eri suuntiin.

Ego haluaa saavuttaa jotain suurta. Se on tyytymätön siihen mitä jo on. Se vertaa, arvottaa, epäilee, pelkää ja häpeää. Ego on kunnianhimoinen, sillä se tunnistaa ihmisen potentiaalin, sen suuruuden, joka jokaisen ihmisen sisällä on. Mutta egolle ei riitä hidas eteneminen kohti täyttymystä, itseksi tulemista, vaan ego haluaa kaiken tässä ja nyt. Egolle ei riitä se, että ihminen tekee sitä mistä nauttii, ilman suurta suunnitelmaa. Ego ei anna lupaa astua eteenpäin askel kerrallaan, kaikessa rauhassa, ilman varmuutta tai näkymää tulevasta. Ego haluaa valmiin suunnitelman, näkyvän lopputuloksen, valmiin maalin ja tavoitteen, johon tähdätä. Ego ei antaudu matkalle matkan vuoksi, vaan ego hidastelee, varmistelee, suunnittelee ja odottaa. Jotta ei epäonnistuisi, jotta ei kulkisi harhaan, jotta ei löytäisi itseään umpikujasta.

Sielun tie on toisenlainen. Sielu ei kerro meille mitään päämäärästä, lopputulemasta, matkan vaiheista, kulman takana odottavista yllätyksistä, loputtomista mahdollisuuksista, löytämisen riemusta, matkanteon autuudesta. Ne ovat mielen kuvitelmaa, toivoa, uskoa, sitoutumista unelmaan. Sielu antaa ainoastaan pienen merkin, pienen mitättömältä näyttävän osoittimen, sivujuonteelta vaikuttavan vaihtoehdon, epätodennäköiseltä tuntuvan välähdyksen, jossa on sittenkin kaikki, mikä on tarpeen. Sielu antaa suunnan. Sielu kertoo, tuntuuko suunta hyvältä. Sielu kertoo, nauttiiko ihminen siitä, mitä tekee tai mitä aikoo.

Sielu ei päästä ihmismieltä helpolla, sillä se ei taivu egon toiveisiin valmiista ratkaisuista ja selvistä suunnitelmista. Sielu ei ole monisanainen, laveasti ihmisen tietä etukäteen kuvaava, varmisteleva vakuuttaja. Sielu on nopea, sen ääni on tottumattomalle vaikeasti havaittava, mutta se on luja. Lujuudessaan se ohjaa ihmistä sittenkin selkeästi. Sielu on ehdoton eikä se tee kompromisseja. Sielu antaa välittömän vastauksen kysymykseen, tuntuuko jokin hyvältä. Sielun vastaus on kyllä tai ei. Ei muttia, ei selityksiä, ei ehtoja.

Sielu ei kerro, onko jokin valinta ratkaiseva oman elämäntehtävän, kutsumuksen tai sisäisen rauhan löytämisen kannalta. Mutta sielu kertoo, tuntuuko valinta hyvältä. Tuottaako se iloa. Tuntuuko se helpolta tai helpottavalta. Tunne on sielun tapa ohjata ihmistä oikeaan suuntaan.

 

Blogikirjoitus on osa tekeillä olevaa kirjaani, jonka työnimenä on Quantum moment: rohkeus muutokseen. Kirjasta lisää täällä.

IMG_0637

Täydellisen epätäydellinen ja siksi täydellinen

Täydellisyyden tavoittelu on pohjimmiltaan kauhua siitä, ettei ihminen riitä. Että epätoivoisesti hakee teoillaan vahvistusta sille, että kelpaa, on arvokas ja riittävä. Että kun vain suorittaa tehtävänsä ja työnsä ja elämänsä hyvin, täydellisyyttä tavoitellen, kukaan ei voi sanoa, ettei se ole tarpeeksi. Että itse ei voisi sanoa, ettei riitä. Kunhan vain elää elämänsä niin, etteivät säröt kasva liian suuriksi, ettei kokonaisuudesta puutu jotain olennaista, ettei toimi väärin.

Täydellisyyden tavoittelussa on kyse myös turvan ja suojan tavoittelusta. Suojautumisesta arvostelua ja kyseenalaistamista vastaan. Turvan hakemista kauniiksi kiillotetun naamion takaa. Häpeän pelkoa ja epäonnistumisen mahdollisuuksien välttelyä.

Täydellisyyden tavoittelu pistää ihmisen lujille. Se johtaa yhä uudelleen tilanteisiin, jossa ihminen ei ihan vielä riitä, jossa hän ei ihan vielä ole saavuttanut täyttä potentiaaliaan, jossa hän ei ihan vielä ole arvokas. Mutta ihan kohta on, kunhan ensin tekee, toteuttaa, suorittaa, onnistuu, löytää, oivaltaa, uskaltaa.

Miten uuvuttava tapa elää.

Täydellisyyden tavoittelu on egon projekti, ei sielun. Kyse on egon tarpeesta hallita omaa tarinaansa, luoda kuvaa ja kertomusta itsestään. Ylläpitää naamiota, joka rakentuu pelolle. Ego vertailee ja arvottaa. Ego on se osa ihmistä, joka pelkää, ettei se riitä.

Sielulla ei ole tarvetta verrata tai arvottaa, sillä sielun maailmassa kaikki on jo täydellistä, keskeneräisyyskin. Sielu kysyy ihmiseltä: mitäpä jos vahvistaisit ja alleviivaisit omaa epätäydellisyyttäsi. Jospa et yrittäisikään paeta sitä, vaan toisit sen päivänvaloon.

Sielu tietää, että vasta kun pelot tuodaan päivänvaloon, ne alkavat kutistua. Pelko on suurimmillan silloin, kun se on pimeydessä, kun sitä ei täysin näe, kun sen olemassaoloa ei haluaisi myöntää. Kun se peitetään egon rakentaman naamion taakse. Vasta kun se näytetään, alkaa sen voima heikentyä.

Irtipäästämisen vaikeus on egon rimpuilua ja paljastumisen pelkoa. Ego pelkää oman tarinansa hajoamista ja paljastumista. Siksi se pitää niin kovaa meteliä, jos sen suojakuorta ollaan ottamassa pois.

Mutta sielu kuiskii, kuinka epätäydellisyyden kautta löytyykin se oikea, todellinen täydellisyys, ihmisyys, minuus. Sielu sanoo: Olet täydellisen epätäydellinen ja juuri siksi niin täydellinen. Uskalla näyttää se.

IMG_3217

Sano kyllä

Elämä tuo joskus eteen uusia asioita, joita ihminen on toivonut tai pelännyt. Siinä samalla elämä tarjoaa mahdollisuuden katsoa itseään taas kerran pintaa syvemmältä. Kohtaamaan tilanteita ja tunteita, joiden aika ei ole aiemmin ollut, mutta joiden on ehkä tiennyt odottavan jossain nurkan takana.

Eikä se itsensä kohtaaminen mene aina kuin lasten leikki, helposti ja sulavasti. Kyllä siinä kompastuu. Huomaa itsestään asioita, jotka eivät herätäkään pelkkää ihastusta ja onnea. Ja uskon, että juuri siinä kohtaa on tärkeää olla hereillä.

Ei pidä suomia, ei soimata, ei laittaa itseään kuriin vaan havaita, huomata ja katsoa, että ai, näinkö minä ajattelenkin ja toiminkin. Tällaisia tunteitako minussa tulee esiin. Ja muistaa, että se on vain pintaa. Se on tila, jossa sielu ei ole pääroolissa vaan ego juhlii. Ja egolle uudet tilanteet, muutoksen mahdollisuudet, epävarmat tulevaisuudet, ne ovat kovia paikkoja. Se nousee ehkä vastustamaan ja meluamaan, puolustamaan omia rajojaan, luomaan levottomuutta mieleen ja reagoimaan kiivaasti, nopeammin kuin tietoinen ajatus ehtii mukaan.

Ego on nopea, se on yleensä jo sanonut sanottavansa, tehnyt tekonsa, kun ihminen vasta havahtuu ihmettelemään, että kuinkas tässä näin kävikään. Kuinka olinkaan noin kiivas ja kuinka tuo nyt noin ärsytti. Tai kuinka meninkin niin kipsiin, kuinka en saanutkaan sanottua juuri sitä mitä oikeasti ajattelen. Kuinka taas kadotinkaan yhteyden itseeni.

Ja siinä, siinä juuri on se kriittinen paikka, siinä on se tärkeä kohta, jolloin lempeyden ja rakkauden kannattaa antaa nostaa päätään. Siinä kohdassa katsotaan, rakastanko itseäni vai katsonko itseäni sittenkin ulkopuolisen, kovin silmin. On loppujen lopuksi helppoa rakastaa itseään niinä hetkinä, kun toimii omasta mielestään oikein, hyvin ja rakkaudellisesti. Se kovin koettelemus, se vaikein paikka, on löytää rakkaus itseään kohtaan silloinkin kun ei käyttäydykään omasta mielestään hyvin tai moitteettomasti. Silloin, kun asiat eivät menekään putkeen, silloin kun minä en vastaakaan omia odotuksiani. Siinä kohtaa minulta kysytään, rakastanko minua todella. Ja silloin, silloin on niin tärkeää vastata kyllä.

IMG_1004

Toimelias ja kärsimätön egomme

Kärsivällisyys on hyve, näin ehkä ajattelemme. Kärsivällisyys säteilee rauhaa ja tyyneyttä, ymmärrystä siitä, että asiat tapahtuvat oikeaan aikaan, silloin kun niiden kuuluukin. Kärsimättömänä ihminen tempoilee, ei jaksaisi odottaa, tuntee että polkee paikallaan. Haluaisi olla jo, janoaa toimintaa, kavahtaa pysähtymistä ja paikallaan pysymistä.

Kaiketi on niin, että kärsimättömyydellä on juurensa egossa. Siinä osassa ihmistä, joka pyrkii asettamaan päämääriä, suorittamaan, saavuttamaan ja tavoittamaan. Siinä, jonka katse on useammin tulevaisuudessa kuin nykyhetkessä. Ehkäpä kärsimättömyys on aina egon pelkoa siitä, että sen toivoma asia ei tapahdukaan. Pelkoa, jonka perustana on tarve saada tai saavuttaa jotain ja huolta siitä, ettei niin kävisikään. Egon pelkoa olla matkalla ja tarvetta olla jo perillä, ennen matkantekoa.

Egon toimeliaisuus voi olla myös hyve. Jospa ego olisikin sielun käytössä, sen palveluksessa. Ego voisi silloin viedä sielun mukanaan kantamaa tehtävää ja tarkoitusta eteenpäin. Jos ego ei olisikaan ohjaksissa, vaan antautuneena sielun toiveiden edessä. Ego huolehtisi toiminnan alkuun saattamisesta, jotta ihminen ei jättäytyisi tekemättömien unelmien varaan. Jottei hän jäisi vain haaveilemaan, vaan kulkisi rohkeasti unelmiaan kohti. Ego toimisi moottorina, kuljettaisi ihmistä eteenpäin, mutta ei pelosta, vaan rakkaudesta, sielusta käsin. Sielu kertoisi suunnan, ego veisi eteenpäin. Sielu huolehtisi, että matkan etappien kauneus ei jäisi huomiotta. Että vauhdin nopeus ei sokaisisi ihmistä. Että päämäärän saavuttamisella ei olisi kovin suurta merkitystä.

Ero sielun palveluksessa olevan egon toimeliaisuuden ja pelkoon perustuvan kärsimättömyyden välillä on joskus hiuksen hieno. Oppiapa tuntemaan tuo ero ja antaa itselle aikaa oikeissa kohdissa. Muistaa olla hiljaa, pysähtyä, heittäytyä hetkeen. Uskaltaa olla tietämätön, eksyksissä, näkemättä seuraavan mutkan taakse. Luottaa, että polku vie eteenpäin ja oikeaan suuntaan. Ollapa rauhallisin mielin, vaikka maisema ja tie ei ole tuttu tai tiedossa. Jotta voisi riemuita löytämisestä, pala palalta. Uskoapa siihen, että kaikki tapahtuu juuri oikeaan aikaan ja oikealla tavalla, aina.

IMG_1861

Tarkoituksia ja tehtäviä

Monesti mietimme elämän tarkoitusta. Kysymme, onko olemassa universaalia, kaikille yhtäläistä elämän tarkoitusta vai onko jokaisella elämällä, jokaisella ihmisellä, oma tarkoituksensa. Sanat ovat vain sanoja eikä niillä koskaan kykene kuvaamaan kokonaisuutta täydellisenä. Sanat ovat apuvälineitä, osoittimia, tienviittoja. Jotain sinne päin. Minulle sana elämä tarkoittaa jatkuvaa, ihmiselonkin ylittävää voimaa, joka virtaa jatkuvasti, yhä uudelleen uudistuen ja muotoaan muuttaen. Siksi kysymys elämän tarkoituksesta on käynyt turhaksi. Elämä on kaikki, joten sillä ei tarvitse olla tarkoitusta.

Sen sijaan minusta on kiehtovaa ajatella, että jokaisella sielulla on oma tarkoituksensa. Oma tehtävä, omat lahjat, omat vielä oppimatta olevat asiat, joiden vuoksi se on tullut maailmaan, syntynyt ihmisen muotoon. Jokaisella meistä on jokin tarkoitus ja tehtävä. Syntymähetkellä se oli ehkä vielä kirkkaana olemuksessamme, mutta mitä pidempään elämme ihmisen elämää, sitä kauemmas tuo tieto meiltä karkaa. Kunnes alamme tietoisesti herkistyä sille uudelleen. Kun haluamme tietää ja kun olemme valmiita kääntymään sisään päin.

Miksi olen täällä. Mikä on se oppi, tehtävä, tarkoitus, jonka olen tullut tänne toteuttamaan. Oppeja, tehtäviä, tarkoituksia voi varmaankin olla monia. Uskon, että tienviittana meille toimii se, mistä nautimme ja se, mikä luonnistuu meiltä helposti. Millainen toiminta ja oleminen saa olon kevyeksi, innostuneeksi, riemulliseksi. Mitkä asiat luonnistuvat niin helposti, että ne tuntuvat lahjoilta. Uskon, että niiden seuraaminen kuljettaa meitä oikeaan suuntaan.

Mikä löytöretki onkaan katsoa maailmaa ja ihmiselämää uusin silmin. Katsoa arkea miettien, miten voin tänään toteuttaa sieluni tehtävää. Niissä puitteissa, siinä ympäristössä, niiden ihmisten ympäröimänä, jotka kulloinkin ovat osa todellisuuttani. Silloin merkitys ja tarkoitus ei löydykään tekemisestä, suorittamisesta, aikaansaamisesta, vaan oppimisesta, antamisesta, jakamisesta ja olemisesta.

IMG_1144