Täydellisen epätäydellinen ja siksi täydellinen

Täydellisyyden tavoittelu on pohjimmiltaan kauhua siitä, ettei ihminen riitä. Että epätoivoisesti hakee teoillaan vahvistusta sille, että kelpaa, on arvokas ja riittävä. Että kun vain suorittaa tehtävänsä ja työnsä ja elämänsä hyvin, täydellisyyttä tavoitellen, kukaan ei voi sanoa, ettei se ole tarpeeksi. Että itse ei voisi sanoa, ettei riitä. Kunhan vain elää elämänsä niin, etteivät säröt kasva liian suuriksi, ettei kokonaisuudesta puutu jotain olennaista, ettei toimi väärin.

Täydellisyyden tavoittelussa on kyse myös turvan ja suojan tavoittelusta. Suojautumisesta arvostelua ja kyseenalaistamista vastaan. Turvan hakemista kauniiksi kiillotetun naamion takaa. Häpeän pelkoa ja epäonnistumisen mahdollisuuksien välttelyä.

Täydellisyyden tavoittelu pistää ihmisen lujille. Se johtaa yhä uudelleen tilanteisiin, jossa ihminen ei ihan vielä riitä, jossa hän ei ihan vielä ole saavuttanut täyttä potentiaaliaan, jossa hän ei ihan vielä ole arvokas. Mutta ihan kohta on, kunhan ensin tekee, toteuttaa, suorittaa, onnistuu, löytää, oivaltaa, uskaltaa.

Miten uuvuttava tapa elää.

Täydellisyyden tavoittelu on egon projekti, ei sielun. Kyse on egon tarpeesta hallita omaa tarinaansa, luoda kuvaa ja kertomusta itsestään. Ylläpitää naamiota, joka rakentuu pelolle. Ego vertailee ja arvottaa. Ego on se osa ihmistä, joka pelkää, ettei se riitä.

Sielulla ei ole tarvetta verrata tai arvottaa, sillä sielun maailmassa kaikki on jo täydellistä, keskeneräisyyskin. Sielu kysyy ihmiseltä: mitäpä jos vahvistaisit ja alleviivaisit omaa epätäydellisyyttäsi. Jospa et yrittäisikään paeta sitä, vaan toisit sen päivänvaloon.

Sielu tietää, että vasta kun pelot tuodaan päivänvaloon, ne alkavat kutistua. Pelko on suurimmillan silloin, kun se on pimeydessä, kun sitä ei täysin näe, kun sen olemassaoloa ei haluaisi myöntää. Kun se peitetään egon rakentaman naamion taakse. Vasta kun se näytetään, alkaa sen voima heikentyä.

Irtipäästämisen vaikeus on egon rimpuilua ja paljastumisen pelkoa. Ego pelkää oman tarinansa hajoamista ja paljastumista. Siksi se pitää niin kovaa meteliä, jos sen suojakuorta ollaan ottamassa pois.

Mutta sielu kuiskii, kuinka epätäydellisyyden kautta löytyykin se oikea, todellinen täydellisyys, ihmisyys, minuus. Sielu sanoo: Olet täydellisen epätäydellinen ja juuri siksi niin täydellinen. Uskalla näyttää se.

IMG_3217

Sano kyllä

Elämä tuo joskus eteen uusia asioita, joita ihminen on toivonut tai pelännyt. Siinä samalla elämä tarjoaa mahdollisuuden katsoa itseään taas kerran pintaa syvemmältä. Kohtaamaan tilanteita ja tunteita, joiden aika ei ole aiemmin ollut, mutta joiden on ehkä tiennyt odottavan jossain nurkan takana.

Eikä se itsensä kohtaaminen mene aina kuin lasten leikki, helposti ja sulavasti. Kyllä siinä kompastuu. Huomaa itsestään asioita, jotka eivät herätäkään pelkkää ihastusta ja onnea. Ja uskon, että juuri siinä kohtaa on tärkeää olla hereillä.

Ei pidä suomia, ei soimata, ei laittaa itseään kuriin vaan havaita, huomata ja katsoa, että ai, näinkö minä ajattelenkin ja toiminkin. Tällaisia tunteitako minussa tulee esiin. Ja muistaa, että se on vain pintaa. Se on tila, jossa sielu ei ole pääroolissa vaan ego juhlii. Ja egolle uudet tilanteet, muutoksen mahdollisuudet, epävarmat tulevaisuudet, ne ovat kovia paikkoja. Se nousee ehkä vastustamaan ja meluamaan, puolustamaan omia rajojaan, luomaan levottomuutta mieleen ja reagoimaan kiivaasti, nopeammin kuin tietoinen ajatus ehtii mukaan.

Ego on nopea, se on yleensä jo sanonut sanottavansa, tehnyt tekonsa, kun ihminen vasta havahtuu ihmettelemään, että kuinkas tässä näin kävikään. Kuinka olinkaan noin kiivas ja kuinka tuo nyt noin ärsytti. Tai kuinka meninkin niin kipsiin, kuinka en saanutkaan sanottua juuri sitä mitä oikeasti ajattelen. Kuinka taas kadotinkaan yhteyden itseeni.

Ja siinä, siinä juuri on se kriittinen paikka, siinä on se tärkeä kohta, jolloin lempeyden ja rakkauden kannattaa antaa nostaa päätään. Siinä kohdassa katsotaan, rakastanko itseäni vai katsonko itseäni sittenkin ulkopuolisen, kovin silmin. On loppujen lopuksi helppoa rakastaa itseään niinä hetkinä, kun toimii omasta mielestään oikein, hyvin ja rakkaudellisesti. Se kovin koettelemus, se vaikein paikka, on löytää rakkaus itseään kohtaan silloinkin kun ei käyttäydykään omasta mielestään hyvin tai moitteettomasti. Silloin, kun asiat eivät menekään putkeen, silloin kun minä en vastaakaan omia odotuksiani. Siinä kohtaa minulta kysytään, rakastanko minua todella. Ja silloin, silloin on niin tärkeää vastata kyllä.

IMG_1004

Toimelias ja kärsimätön egomme

Kärsivällisyys on hyve, näin ehkä ajattelemme. Kärsivällisyys säteilee rauhaa ja tyyneyttä, ymmärrystä siitä, että asiat tapahtuvat oikeaan aikaan, silloin kun niiden kuuluukin. Kärsimättömänä ihminen tempoilee, ei jaksaisi odottaa, tuntee että polkee paikallaan. Haluaisi olla jo, janoaa toimintaa, kavahtaa pysähtymistä ja paikallaan pysymistä.

Kaiketi on niin, että kärsimättömyydellä on juurensa egossa. Siinä osassa ihmistä, joka pyrkii asettamaan päämääriä, suorittamaan, saavuttamaan ja tavoittamaan. Siinä, jonka katse on useammin tulevaisuudessa kuin nykyhetkessä. Ehkäpä kärsimättömyys on aina egon pelkoa siitä, että sen toivoma asia ei tapahdukaan. Pelkoa, jonka perustana on tarve saada tai saavuttaa jotain ja huolta siitä, ettei niin kävisikään. Egon pelkoa olla matkalla ja tarvetta olla jo perillä, ennen matkantekoa.

Egon toimeliaisuus voi olla myös hyve. Jospa ego olisikin sielun käytössä, sen palveluksessa. Ego voisi silloin viedä sielun mukanaan kantamaa tehtävää ja tarkoitusta eteenpäin. Jos ego ei olisikaan ohjaksissa, vaan antautuneena sielun toiveiden edessä. Ego huolehtisi toiminnan alkuun saattamisesta, jotta ihminen ei jättäytyisi tekemättömien unelmien varaan. Jottei hän jäisi vain haaveilemaan, vaan kulkisi rohkeasti unelmiaan kohti. Ego toimisi moottorina, kuljettaisi ihmistä eteenpäin, mutta ei pelosta, vaan rakkaudesta, sielusta käsin. Sielu kertoisi suunnan, ego veisi eteenpäin. Sielu huolehtisi, että matkan etappien kauneus ei jäisi huomiotta. Että vauhdin nopeus ei sokaisisi ihmistä. Että päämäärän saavuttamisella ei olisi kovin suurta merkitystä.

Ero sielun palveluksessa olevan egon toimeliaisuuden ja pelkoon perustuvan kärsimättömyyden välillä on joskus hiuksen hieno. Oppiapa tuntemaan tuo ero ja antaa itselle aikaa oikeissa kohdissa. Muistaa olla hiljaa, pysähtyä, heittäytyä hetkeen. Uskaltaa olla tietämätön, eksyksissä, näkemättä seuraavan mutkan taakse. Luottaa, että polku vie eteenpäin ja oikeaan suuntaan. Ollapa rauhallisin mielin, vaikka maisema ja tie ei ole tuttu tai tiedossa. Jotta voisi riemuita löytämisestä, pala palalta. Uskoapa siihen, että kaikki tapahtuu juuri oikeaan aikaan ja oikealla tavalla, aina.

IMG_1861

Tarkoituksia ja tehtäviä

Monesti mietimme elämän tarkoitusta. Kysymme, onko olemassa universaalia, kaikille yhtäläistä elämän tarkoitusta vai onko jokaisella elämällä, jokaisella ihmisellä, oma tarkoituksensa. Sanat ovat vain sanoja eikä niillä koskaan kykene kuvaamaan kokonaisuutta täydellisenä. Sanat ovat apuvälineitä, osoittimia, tienviittoja. Jotain sinne päin. Minulle sana elämä tarkoittaa jatkuvaa, ihmiselonkin ylittävää voimaa, joka virtaa jatkuvasti, yhä uudelleen uudistuen ja muotoaan muuttaen. Siksi kysymys elämän tarkoituksesta on käynyt turhaksi. Elämä on kaikki, joten sillä ei tarvitse olla tarkoitusta.

Sen sijaan minusta on kiehtovaa ajatella, että jokaisella sielulla on oma tarkoituksensa. Oma tehtävä, omat lahjat, omat vielä oppimatta olevat asiat, joiden vuoksi se on tullut maailmaan, syntynyt ihmisen muotoon. Jokaisella meistä on jokin tarkoitus ja tehtävä. Syntymähetkellä se oli ehkä vielä kirkkaana olemuksessamme, mutta mitä pidempään elämme ihmisen elämää, sitä kauemmas tuo tieto meiltä karkaa. Kunnes alamme tietoisesti herkistyä sille uudelleen. Kun haluamme tietää ja kun olemme valmiita kääntymään sisään päin.

Miksi olen täällä. Mikä on se oppi, tehtävä, tarkoitus, jonka olen tullut tänne toteuttamaan. Oppeja, tehtäviä, tarkoituksia voi varmaankin olla monia. Uskon, että tienviittana meille toimii se, mistä nautimme ja se, mikä luonnistuu meiltä helposti. Millainen toiminta ja oleminen saa olon kevyeksi, innostuneeksi, riemulliseksi. Mitkä asiat luonnistuvat niin helposti, että ne tuntuvat lahjoilta. Uskon, että niiden seuraaminen kuljettaa meitä oikeaan suuntaan.

Mikä löytöretki onkaan katsoa maailmaa ja ihmiselämää uusin silmin. Katsoa arkea miettien, miten voin tänään toteuttaa sieluni tehtävää. Niissä puitteissa, siinä ympäristössä, niiden ihmisten ympäröimänä, jotka kulloinkin ovat osa todellisuuttani. Silloin merkitys ja tarkoitus ei löydykään tekemisestä, suorittamisesta, aikaansaamisesta, vaan oppimisesta, antamisesta, jakamisesta ja olemisesta.

IMG_1144

Mitä sielu sanoisi

Jos kysyisit sielultasi, miten elämää tulee elää, se sanoisi ehkä näin: “Tunnista se, mistä nautit”. Hetken hiljaisuuden jälkeen se sanoisi: “Kun olet sen tunnistanut, tee”.

Tee sitä, mistä nautit. Se on sielusi antama vihje, joka kuljettaa eteenpäin. Tee sitä, mikä tuottaa sinulle iloa. Tee sitä, mikä saa sinut hymyilemään, ihan vain siksi että se tuntuu hyvältä. Silloin sielusi on tyytyväinen, silloin se on levossa ja silloin se saa lentää. Silloin annat sen olla vapaa.

Ei kannata jäädä odottamaan oikeaa hetkeä tai tilannetta, sillä ei sielu kuulu elämän odotushuoneeseen. Päästä se ulos, anna sille sitä mitä se haluaa. Opi kuuntelemaan, mikä saa sen laulamaan. Ja huolehdi, että annat sille tilaa aina kun siihen on mahdollisuus.

Älä tee sitä, mitä muut pitävät hyvänä tai tavoiteltavan arvoisena. Tee sitä, mikä saa sielusi nauramaan ja värisemään innostuksesta. Tee sitä paljon.

Ei sillä ole väliä, mitä se on. Ei ole väliä, näkeekö sitä kukaan tai arvostaako sitä kukaan. Ainoastaan sillä on väliä, että se saa sielusi riemuitsemaan.

Sillä me olemme täällä kehittämässä sieluamme. Olemme täällä päästämässä sen vapaaksi kaikista niistä kahleista, joita ihmismielemme, kehomme, kasvatuksemme ja maailmaamme ympäröivät normit ovat sille turhaan asettaneet. Tärkeimpiä tehtäviämme on antaa sielun nauttia elämästä. Ja jakaa siitä kumpuavaa iloa, rakkautta, kauneutta ja lämpöä eteenpäin.

IMG_1284

Syvä ilo

Kukapa olisi arvannut, että syvyydestä löytyykin kepeys. Että sielusta ohjautuva elämä voikin olla köykäistä, kuin höyhenen leijailu. Vapaata, riemullista, tuulen suunnille antautuvaa.

Luulitko sinäkin, että syvyys toisi mukanaan synkkyyttä. Luulitko, että pinnan alta kumpuaisi vaatimus vakavuuteen ja taipumus totisuuteen. Etkö jaksanut pohtia syvällisiä, kun et halunnut synkistyä. Etkö halunnut hidastaa, kun sinulla oli kiire nauttia elämästä. Etkö arvannut, että se kaikki etsimäsi löytyykin sieltä mikä näyttää päinvastaiselta. Että kolikon kääntöpuoli ei ole vain kielikuva vaan tietä viitoittava totuus.

Etkö sinäkään arvannut, että rauha voikin tuoda mukanaan riehakkuutta. Elämään heittäytymistä, rohkeutta nauraa ei vain mielellään vaan täydellä sydämellään. Että hiljaisuudessa voikin syntyä riemu, jonka kaiku kantaa kauemmas kuin kuvittelit mahdolliseksi. Että tyhjä tila voikin täyttyä kuin itsestään pulppuavan kuplivalla tunteella. Tunteella, jolla ei ole lähdettä näköpiirissään. Ilo, riemu, nauru ei mistään. Ei mistään ja kaikesta. Että sellainen ilo, jolla ei ole määrää, syytä, rajaa tai kohdetta, voikin olla ulottuvillamme.

Ilo joka syntyy vapaudessa, syvyydessä, ei tarvitse ulkoista sytyttäjää. Se syttyy itsestään, nauttii kun maailma ympärillä leikkii ja jatkaa sitten taas kulkuaan. Kiinnittymättä mihinkään, mitään tarvitsematta. Näkemällä kauneuden itsessään ja kaikissa.

Ei kepeys ole syvyyden puutetta tai kyvyttömyyttä nähdä pinnan alle. Se on minuuden tavoittamista, leikkiä, naurua, heittäytymistä. Olla ja nauraa kuin pieni lapsi, täydestä sydämestään, yhä uudelleen kolaustenkin jälkeen. Sillä ei ilo ole ihmisen ulkopuolella, se on sinussa.

IMG_1058

Oman totuuden äärellä

Joskus syvä ymmärrys on kuin kirkas välähdys. Sitä ennen ihminen saattaa olla vuosikausia lukossa. Jokin asia vaivaa ja häiritsee, vangitsee. Sitä tietää, että kaikki ei ole kohdallaan, tietää, että oma suhtautuminen on jollain tavalla vinossa. Voi jopa aavistaa, mikä ei ole kohdallaan tai millä tavalla oma asenne on vinoutunut. Mutta ei löydä ulospääsyä. Tuntuu kuin polkisi paikallaan, pettävällä maaperällä. Kunnes, jonain päivänä, näennäisen yhtäkkisesti, asian vain näkee uudessa valossa. Tunnelukko avautuu, näkökenttä selkiintyy, palat loksahtavat kohdalleen. Ihminen oivaltaa.

Oivallusta ei voi suorittaa, sitä ei voi tilata, sitä ei voi päättää tekevänsä. Oivallus ei ole mielen tuotos, vaan jotain syvempää. Uskon että siinä hetkessä on kyse syvästä ymmärryksestä, joka on lähtöisin sielun viisaudesta ja joka lopulta läpäisee mielen ja tunteiden kerrokset. Kyse ei ole loogisesta, järkiperäisestä ajatuksesta. Ihminen on ehkä mielensä tasolla jo pitkään tiennyt asian, mutta ei ole silti kyennyt tuntemaan sitä totuudeksi. Kokemaan sitä todeksi joka solullaan. Oivallus ei ole vielä ollut valmis. Yhteys sieluun ei ole ollut täysin auki.

Oivalluksen hetkellä ihminen saa yhteyden omaan totuuteensa, sielun tietoisuuteen. Ehkä juuri siksi syvä ymmärrys, oivallus, on niin varmaa. Sen vain tietää oikeaksi. Ilman selityksiä, ilman todisteita. Se tuntuu oikealta. Se tuntuu hyvältä. Se tuntuu helpolta. Se tuntuu selkeältä. Siitä tulee rauhallinen olo.

Jotkut sanovat, että sielun syvän viisauden tuntee siitä, että siihen ei liity valtaisaa tunnekuohua. Ei suuntaan eikä toiseen. Ei siis suurta innostusta, mielihyvän kuohahdusta, vaan tyyneyttä. Sielun totuus ei saa adrenaliinia virtaamaan. Sielun totuus ei innosta meitä syöksymään suin päin juuri keksimäämme uuteen haasteeseen ja toteuttamaan mielen kiihkossa uusia ideoitamme. Sielun totuus ei johdata meitä tunteiden vuoristoradalle, vaan syvään rauhaan.

Sielun totuuden äärelle pysähtyy mielellään. Se hiljentää ja rauhoittaa. Siitä ei haluaisi poistua. Siihen haluaisi jäädä pitkäksi aikaa kuuntelemaan, tunnustelemaan, ihmettelemään. Siinä on jotain kallisarvoista, jotain hyvin herkkää, koska se on niin totta.

Sielun totuus ei muutu eläväksi, ellei sitä ala elää todeksi, joka päivä. Joskus todeksi eläminen tarkoittaa oman toiminnan uudelleen suuntaamista, joskus olosuhteiden muuttamista, joskus ajattelutavan ja asenteen tietoista muokkaamista. Käännös voi olla hidas ja tuntua vaikealta. Vaikka oivallus olisi kirkas, voivat vanhat toiminta- ja ajatusmallit olla vielä vahvoja. Vaikka kyse on sielun totuudesta, mieli voi sen hetkellisesti haudata, jos se uhkaa vallitsevaa ajatteluamme, identiteettiämme, elämäntarinaamme.

Mutta mitä syvemmin sielun totuuteen sitoutuu, sitä helpommaksi tie käy. Sillä jokainen askel, pienikin, tuntuu oikealta. Ja ihminen tuntee, että hän kulkee kohti rauhaa.

IMG_1017

Onnellisuus on sielun tila

Onnellisuuden tavoitteleminen ja onnen etsiminen on syvästi inhimillistä. Kukapa ei toivoisi onnellisuutta ja rakkautta elämäänsä. Ihmisellä voi olla vahvat ja vakiintuneet käsitykset siitä, mitkä asiat tekevät hänet onnelliseksi. Voi olla, että ihminen mieltymyksiään ja toiveitaan listatessaan asettaa tiedostaen tai tiedostamattaan onnellisuudelleen ehtoja. Silloin onnellisuuden edellytyksenä on, että tämän tai tuon asian tulee tapahtua.

Uskon, että onnellisuudessa on pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen on kosketuksissa sieluunsa ja elää elämäänsä sielustaan käsin. Onnellisuus on jotain, joka on pysyvää ja olemassa jo nyt, kaiken aikaa, ilman ulkopuolisia vaikutteita. Onnellisuuden tavoittelussa ei ole kyse siitä, mitä saan tai saavutan tullakseni onnelliseksi. Kyse on siitä, onnistunko poistamaan edestäni kaiken sen, joka estää minua olemasta yhteydessä sieluuni ja siitä kumpuavaan onnellisuuteen. Kyse on siitä, vapautanko itseni näkemään, kuulemaan, tuntemaan ja kokemaan kaiken sen, joka jo on. Ei elämäni olosuhteissa, vaan elämässä itsessään. Siinä, joka ulottuu laajemmalle kuin se, mitä nimitämme elämäntarinaksemme.

Onnellisuus ja vapaus liittyvät yhteen. Vapaus tarkoittaa henkistä vapautta, henkistä riippumattomuutta ulkoisista olosuhteista. Asiat, jotka rajoittavat vapauttamme ja saavat meidät takertumaan elämäntilanteisiin, toiveisiin, asioihin tai ihmisiin, seisovat onnellisuuden edessä. Ne eivät poista onnellisuutta, mutta ne vaikeuttavat sen näkemistä ja kokemista.

Elämän ulkoisista puitteista saa ja kuuluu nauttia. Nauttiminen ja iloitseminen ei estä onnellisuutta, mutta riippuvuus ja pelko ilon aiheuttajan menettämisestä rakentaa muuria onnellisuuden eteen. Erottaa ihmisen sielustaan. Kun yhteys sieluun katkeaa, suuntaa ihminen huomionsa yhä vahvemmin ulkoapäin tuleviin onnen, ilon ja mielihyvän lähteisiin. Elämän jatkuva virtaus huolehtii siitä, että mikään ulkoinen ei pysy paikoillaan. Ei siten myöskään mikään ulkoinen onnen lähde voi säilyä ikuisesti samanlaisena, jolloin ihmisen onnellisuus niihin ankkuroituessaan on aina uhattuna.

Onnellisuus on niin paljon lähempänä, niin paljon helpompaa, niin paljon yksinkertaisempaa kuin monesti luulemme. Onnellisuus on sielun pysyvä tila. Onnellisuus on jo meissä, nyt ja aina. Jos vain katsomme, näemme, koemme. Jos uskallamme luopua siitä, mikä erottaa meidät sielustamme ja rajoittaa henkistä vapauttamme. Ja vastaanottaa sen, mikä tulee tilalle, kun päästämme irti.

IMG_0999

Todellisen minän esiinkutsu

On asioita, jotka estävät todellista minää, sielua, tulemasta esiin ihmisessä. Jokaisella ihmisellä, jokaisella sielulla, on omat haasteensa ja vaikeutensa, jotka sen tulee tässä elämässä kohdata ja ylittää päästäkseen esille koko voimassaan.

Todellista minää ei kai voi päästää esiin, ellei sen olemassaoloa ensin tunnista. Jos pysähdyn kuoreen, tähän ihmisyyteen, identiteettiini, tarinaani, elämänkaareeni, elämäntilanteeseeni, en voi tavoittaa sielun syvyyttä. Onko ensimmäinen askel oivaltaa, että minä olenkin enemmän. Ihminen onkin jotain enemmän, jotain muuta. Ihmisen ydin onkin se, jolla on merkitystä. Ydin, jossa asuu rauha, tasapaino ja rakkaus.

Oivalluksen myötä saattaa syntyä halu pysähtyä ja kohdata itsensä, oppia tuntemaan tuo todellinen minuus. Tarvitaan aikaa, tilaa, hiljaisuutta, keskeneräisyyden sietämistä. Pysähtymisen myötä ehkä huomaa, miten monin tavoin ihmisen oma mieli asettaa esteitä todellisen minän kohtaamiselle. Jokaisella meistä on omat henkilökohtaiset pelkomme, jotka pysäyttävät todellisen minän, kun se pyrkii esiin. Sulkevat sen kuoreensa.

Pelot ja niistä lähtöisin olevat toimintamallit ovat kuin ihmisen suojakilpiä ulkoista maailmaa vastaan. Ne ovat opittuja toimintatapoja, joihin ihminen turvautuu silloin, kun tuntee olonsa uhatuksi, haavoittuvaksi, herkäksi. Mutta todellisuudessa ne eivät suojaa, vaan kahlitsevat. Estävät todellista minää tulemasta näkyville. Sielu on silloin tavoittamattomissa, myös itsellemme.

Mietin omia esteitäni sielun tavoittamiselle, sielusta käsin elämiselle. Listalleni kirjautui hallinnan menettämisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko, heittäytymisen vaikeus, ujous, turvallisuushakuisuus. Asioita, joilla jokaisella on oma syynsä ja tarkoituksensa elämässäni. Uskon, että tehtävänäni on oppia elämään niiden kanssa siten, etteivät ne enää estä todellisen minän esiintuloa. Ensimmäinen askel uudenlaisessa rinnakkaiselossa pelkojen kanssa on tuoda ne päivänvaloon.

Miltä Sinun listasi näyttää?

IMG_0741

Mikä on sielu?

Sanotaan, että sielu on todellinen minä. Ihminen identifioi itsensä monesti ulkoisiin puitteisiin ja kertoo itsestä kysyttäessä työhistoriansa, perhetaustansa, harrastuksensa, asuinpaikkansa, ikänsä. Useimmat näistä vastauksista liittyvät siihen, mitä, missä ja kenen kanssa ihminen tekee jotain.

Sielu ei tee, sielu on. Sielun tasolla ihminen, se todellinen minä, siis vain on. Tuntuu vaikealta kuvailla jotakin, joka ei tee mitään tai jolla ei siten ole tarkkaa ruutua, johon sen voisi sijoittaa. Ja ehkä juuri siksi sielu kuulostaakin hieman mystiseltä, unenomaiselta, kaukaiselta. Miten itseään voisi kuvailla jonkin epämääräisen olemisen kautta?

Ehkä ei mitenkään. Ja ehkä siinä määrittelemättömyydessä, äärettömyydessä ja käsittämättömyydessä onkin jotain sielulle tyypillistä. Ehkä juuri se tekee sielusta niin vapaan ja kauniin.

Ihmisen mielellä, ajatuksilla, järjellä on tarve lokeroida ja tyypitellä. Järjestää, ottaa asioita haltuun. Ymmärtää, käsittää, selittää. Mieli on mainio väline maailman hahmottamiseen, arjen kuljettamiseen, asioiden tekemiseen. Mutta mieli ei kykene tavoittamaan sitä, joka vain on. Mieli haluaa kuvata, esittää ja määrittää. Mutta se, joka vain on, pakenee kaikkia määrittelyjä. Sielua ei voi tavoittaa mielen kautta.

Jos sielu on todellinen minä ja sitä ei voi tavoittaa mielen keinoin, emme pääse lähemmäs itseämme analyysillä ja tulkinnalla. Sielun yhteyteen on etsittävä muita väyliä. Todellisen minän kohtaamiseen ei ole käyttöohjeita tai suoraa polkua. Uskon, että todellisen minän kokeminen on jokaiselle omanlaisensa matka eikä sitä matkaa voi tehdä oikaisten. Uskon, että jokaisella on oma polkunsa kuljettavanaan kohti todellista minää. Tuolla polulla mieli on uskallettava jättää sivurooliin ja heittäydyttävä itselle vielä tuntemattomien voimien vietäväksi.

IMG_0743