Elämä on pohjimmiltaan yksinkertaista. Monimutkaisuus on mielen rakennelmaa ja mieli itsessään kuin sokkelo, jonne on helppo eksyä. Mielen rakentamissa labyrinteissa loputtomasti seikkailleelle yksinkertaisuus on kaunista ja voimaannuttavaa.

Pidän ajatuksesta, että maailmaa ja ihmistä hallitsee kaksi voimaa, rakkaus ja pelko. Kaikki, mitä ajattelen, tunnen ja koen, on lähtöisin jommasta kummasta. Ilo, riemu, ystävyys, kauneus, lämpö, hyvyys ovat rakkauden johdannaisia. Rakkaus ei ole vain tunne, vaan voima, joka näyttäytyy ajatuksissa, tunteissa, teoissa. Valon pilkahdukset elämässä kertovat rakkaudesta, joka tekee taustalla hiljaa tehtäväänsä. Viha, katkeruus, kateus, mustasukkaisuus, kyynisyys perustuvat pelkoon. Vaikkapa pelko loukatuksi tai mitätöidyksi tulemisesta, joka nostattaa vihan tunteita toista ihmistä kohtaan. Pohjimmiltaan kyse ei kuitenkaan ole toisesta ihmisestä ja hänen toiminnastaan, vaan omasta pelostani.

En usko, että pelko itsessään olisi paha. Pelolla on tehtävänsä, se varoittaa ja herättää meidät huomaamaan mahdolliset uhat, suojeleekin. Pelko voi myös kertoa meille paljon itsestämme. Pelko voi näyttää sokeat kohtamme, ne, jotka vielä estävät meitä olemasta täysin vapaita sieluja. Ei pelkoa tarvitse pelätä, mutta sen kohtaaminen ei ole miellyttävää. Kohtaaminen vaatii vaivannäköä, mukavuusalueelta poistumista.

Tunne toimii johdattimena ja se on helppo havaita. Vaikeampaa on mennä tunteen taakse, etsiä syvemmällä vaikuttava pelko ja antaa sille nimi. Nähdä se ja ymmärtää, että se on olemassa. Toisaalta paljon muuta ei ehkä tarvitsekaan tehdä. Ei ole välttämätöntä muuttaa, poistaa tai väistää pelkoa. Mutta nähdä se täytyy, jos sen voimasta haluaa olla vapaa.

Yritän tavata pelon mahdollisimman usein. Haluan kutsua sen tietoisesti peremmälle, kun huomaan sen vilahtavan lähelläni. Uskon, että kun tutustun siihen ja kuuntelen, mitä sillä kulloinkin on sanottavanaan, meistä tulee hyvät tuttavat. Silloin sen ei tarvitse enää hiiviskellä nurkissa. Minusta sen paikka on keskellä lattiaa, päivänvalossa, jossa voin nähdä sen kokonaan. Annan sille puheenvuoron ja kuuntelen, mitä se haluaisi minun tekevän. Ja päätän sitten olla tekemättä niin. Etsin toisen tien.

Se toinen tie on rakkaus. Ja se onkin jo toinen tarina.