Viisaat kertovat, että ihmisen on tärkeää seistä omilla jaloillaan. Tuntea itsensä, tuntea oma voimansa ja luottaa siihen. Vääränlainen riippuvuus muista rakentaa horjuvan maaperän. Sen varassa seisovaa uhkaa sortumavaara pienimmästäkin liikkeestä. Toisaalta kerrotaan myös, että kukaan ei pärjää yksin eikä mikään osa ole irrallaan kokonaisuudesta. Olemme kaikki sidoksissa toisiimme ja kaikkeen ympärillämme, tavoilla joita on vaikea mielen keinoin käsittää.

On asioita, joita ihmisen on vaikea löytää yksin. Oma minuus kuuluu näihin. Ihmisen voi olla helppo ymmärtää toista ihmistä, hänen tunteitaan ja reaktioitaan, syitään ja seurauksiaan. Toinen on helpompi nähdä kokonaisena. Toinen on mahdollista kohdata objektiivisesti, katsoa, kuunnella ja nähdä. Jostain syystä itsestään näkee vain osan. Mietin, onko ihmisen näkökenttä minuuteen aina rajallinen.

Onko niin, että ihmisen mieli rajaa näkökenttää pienemmäksi. Mielen keinoin ei kai kykene tarkastelemaan kokonaisuutta muuta kuin sen osien kautta. Siksikö mielen kuva itsestä, minusta, on niin rajallinen. Siksikö se ei riitä, kun ihminen onkin enemmän kuin osiensa summa.

Onko niin, että minuuttaan ei näe, ellei jokin toinen toimi minulle peilinä. Heijasta, kuvasta ja näytä ne osat itsestäni, jotka ovat kulloinkin minulle piilossa.

Vaatii rohkeutta toimia peilinä toiselle. Sanoa myötätunnolla ne sanat, jotka herättävät, vaikka tietäisikin, että niiden kuuleminen ei ole miellyttävää. Vaatii myös syvää ymmärrystä osata sanoa nuo sanat oikealla hetkellä ja toisaalta nähdä, milloin ne kannattaa jättää sanomatta.

Vai onko sittenkin niin, että peili heijastaa kuvaamme vasta sitten, kun olemme valmiita sen näkemään. Että sanat osuvat vasta sitten, kun olemme valmiit ne kuulemaan. Ehkä toiseen ihmiseen, peiliin, katsominen onkin se, joka vaatii rohkeutta. Ehkä eniten tarvitaan rohkeutta tunnustaa, että edessäni heijastuva kuva onkin minua, ei häntä.