Pohjimmiltaan se on yksinkertaista. Ei rauha, onni, ilo ole kaukana, saavuttamattomissa, koettavissa vasta sitten kun. Kaikki on valmiina tässä hetkessä. Tämän kuulemme usein ja sanoma on lohdullinen, yksinkertaisuudessaan hämmentäväkin. Elää hetkessä, tarttua hetkeen, aistia nykyisyyttä joka solullaan. Jättää mielen matkat menneisyyteen ja tulevaisuuteen omaan arvoonsa, huomiotta. Olla vain, rauhassa. Se kuulostaa helpolta ja tuntuu vaikealta, sillä ihmismieli on houkutuksille altis.

Onko niin, että olemme vain tottuneet suorittamaan, saavuttamaan, tekemään lujasti töitä. Ehkä siksi emme uskalla luottaa, että se voisi todellakin olla helppoa ja yksinkertaista. Että niinkin pienellä asialla kuin hengittämisellä voisimme rakentaa jotain pysyvää. Että oman kehon energiavirran kautta voisimme ankkuroitua nykyisyyteen ja samalla ikuisuuteen niin tiukasti, etteivät arjen tuulet enää voisi meitä riepotella. Että niin pienellä teolla saisi aikaan jotain niin suurta. Että niin herkästä voisi tulla jotain niin voimakasta.

Ehkä mieluummin kuvittelemme, että rauhan aikaansaamisen tulee olla kovaa työtä. Vaativaa, vaikeaa, ja vain harvoille avautuva mahdollisuus.

Onko kuitenkin niin, että ainoa mitä todella tarvitaan, on sitoutuminen. Sinnikkyys ja sitkeys, lupaus itselle. Lupaus mielen ylivallasta irrottautumisesta. Vapautuminen. Sillä sehän on ihmisen luonnollinen tila. Lapsena sen osaamme, kasvaessamme sen kadotamme. Mutta se on edelleen meissä ja sen voi löytää uudelleen. Opetella, harjoitella. Joka hetki, satoja kertoja päivässä. Loputtomalta tuntuvia paluita tähän hetkeen, oman ytimen äärelle.

Ei se ole vaikeaa. Kunhan ei jätä kesken.