Kysymys todellisesta minuudesta on pyörinyt mielessäni paljon viime aikoina. Ajatus siitä, että henkisen elämän tarkoituksena ei ole tulla jonkun ihanteen kaltaiseksi, vaan ainoastaan omaksi itsekseen, on mielestäni kaunis. Eikä kyse oikeastaan ole edes joksikin tulemisesta, vaan olemisesta. Olla se, joka jo on. Ehkä purkaa kaikki esteet, jotka elämänsä aikana on eteensä rakentanut. Kaikki ne, jotka pitävät todellisen minuuden piilossa, pinnan alla, itseltäkin näkymättömissä. Uskomukset, pyrkimykset, itsen ulkopuolelta kumpuavat odotusarvot. On vapauttavaa ajatella, että minuuteen ei kuuluisikaan mitään tavoitetta, haavetta, toivetta tai ajatusta, johon liittyy odottava määre “sitten kun”. Vaan että kaikki olennainen olisikin jo nyt olemassa, meissä. Ehkä enää vain löytämistä vailla.

Luulen että samaa pyrkimyksistä ja määrittelyistä irrottautumista tarvitaan myös olemisen ymmärtämisessä. Minuuskin on muutoksessa, näyttäytyy eri tavoin eri tilanteissa ja elämän olosuhteissa. Jospa ei yrittäisikään määritellä itseään mitenkään. Jos jotain yrittäisi, yrittäisi irrottautua määrittelyistä. Ettei uskoisi mitään niitä sanoja joilla minua määritellään tai joilla ominaisuuksiani, luonnettani tai persoonaani tulkitaan. Ettei mikään oma tai toisen ihmisen toive tai ihailu saisi itseä lukkiutumaan ajatukseen siitä mitä minä olen. Sillä en usko että määrittelyt ja tarinat ovat todellisia, vaan vain ohimeneviä tunteita, olotiloja ja kokemuksia. Ja mikään niistä ei kerro siitä, millainen minä olen. Minäkin virtaan. Minuuskaan ei ole pysyvä tai stabiili, vaan jatkuvassa liikkeessä, värähtelyssä, muutoksessa.

Ja mitä sitten jää jäljelle, jos itseään ei voi määritellä tai turvautua kuvaileviin kertomuksiin minuudesta. Ehkäpä lopullista vastausta ei tarvitse löytää. Ehkä tärkeintä on miettiä, miten minä olen juuri tänään, juuri nyt. Unohtaa mielestään uskomukset ja tarinat, jotka rajoittavat ja ohjaavat. Unohtaa tarinat itsestään. Vain olla. Olla tänään niin vahvasti minä kuin vain minä osaan. Olisiko se tuo kuuluisa paras versio itsestä. Sellainen olemus, joka ilmentää itseään niin vahvasti, ettei määrittelyille tai luokitteluille jää sijaa. Että se mikä jää, on vain minuutta, määrittelemätöntä ja puhdasta, omaa itseä. Se tuntuu vaikealta ymmärtää ja samalla niin vapaalta. Siinä tilassa ihmisen taitaa olla helppo hengittää.