Tekijä: Marita Niemelä
Armon ihme
Olen pitkään miettinyt armoa. Olen mielessäni kiertänyt armon teemaa useita vuosia, välillä sen unohtaen ja taas siihen palaten. Aina se on tuntunut jollain tavalla mystiseltä, joltain, josta en ihan saa kiinni. Päivänselvältä, ja silti kaukaiselta.
Viime aikoina olen yhä useammin huomannut miettiväni, miten armo ja pimeys liittyvät yhteen. Ehkäpä jopa täysin väistämättömällä tavalla. Siten, ettei ole toista ilman toista.
Sillä mihin valo armoa tarvitsisikaan, sehän on vapaa jo itsessään. Varjoissa kulkiessaanhan ihminen armoa kaipaa. Armoa tarvitaan eniten silloin, kun ihminen kohtaa omaa tai maailman pimeyttä.
Luulen, että armossa on pohjimmiltaan kyse varjojen hyväksymisestä. Siitä, että pimeys huomataan, nähdään ja tunnistetaan. Eikä sitä yritetä hävittää, muuttaa tai laittaa aisoihin. Se saa olla. Armo valaisee varjon ja antaa sen olla.
Jos ihminen ei hyväksy omaa varjoaan ja pimeyttään, omaa heikkouttaan ja keskeneräisyyttään, omaa tuskaansa ja huonouttaan, omaa kipeyttään ja synkkyyttään, ei armolla ole sijaa, mihin asettua. Jos ihminen hyväksyy vain valon, vain hyvyyden, vain onnellisuuden ja pyrkii vain valmiiksi, vain päämäärään, ei hän voi kohdata armoa. Kaikessa pyrkimyksessään ja tavoittelussaan, oikeaan suuntaan kulkiessaan, ihminen unohtaa ja jättää huomiotta sen, joka antaa meidän olla perillä jokaisessa hetkessä.
Armo on se, joka antaa meidän olla perillä. Armo on se, joka saa aikaan ja sallii sen, että olemme kesken ja valmiita yhtä aikaa. Armo antaa luvan olla juuri niin hyvä kuin tänään on mahdollista ja kertoo, että se riittää. Armo on silta varjon ja valon välillä.
Ehkä armo on loppujen lopuksi ainoa, joka voi saada aikaan aitoa muutosta. Silloin, kun ihminen antautuu sille mitä on, antautuu varjojensa edessä, tunnustaa heikkoutensa, tunnustaa keskeneräisyytensä, antautuu armon valaistavaksi. Luopuu egonsa omavaltaisuudesta, luopuu loputtomasta kilpajuoksusta, joka kohdistuu aina eteenpäin, kohti jotain suurempaa, parempaa, enempää. Hyväksyy varjonsa ja ottaa armon vastaan.
Ehkä vasta siitä antautumisesta ja luovuttamisesta alkaa se todellinen, syvä muutos. Se, joka vie meidät yhä lähemmäs kohti minuuttamme, sieluamme, aitoa ydintämme. Sellainen muutos, joka kuorii meistä kaiken ulkopuolisen ja ylimääräisen, meihin kuulumattoman, meitä rasittavan, meitä kahlehtivan. Muutos, jossa egollamme ja mielellämme ei ole oikeastaan mitään sijaa, vaan joka vain tapahtuu. Armosta.
Ehkä se on armon paradoksi ja ihme. Että antaudumme sen pimeyden edessä, jota emme voi itsessämme muuttaa. Annamme sen olla, hyväksymme sen. Ja kun hyväksymme sen, kun otamme armon vastaan, kun annamme sille sijaa asettua sisimpäämme, alkaa se tehdä hiljaista työtään. Hitaasti, lempeästi, kuin huomaamatta. Ajan kuluessa, ajan, jonka mittaa emme voi tietää, se hitaasti valaisee pimeyttämme. Ei vaatimalla, ei muuttamalla, vaan ainoastaan katsomalla. Ja ehkäpä sen hitaan ja lempeän työn tuloksena eräänä päivänä huomaamme, että pimeyttäkään ei enää ole. Että armo on sen sulauttanut itseensä, omaan valoonsa.
Eikä muutos ole silloin meistä kiinni, ei se ole meidän tekemäämme, meidän ansiotamme. Meidän osamme päättyi jo siinä kohdassa, kun luovutimme kamppailun ja avasimme armolle oven.
Blogikirjoitus on osa tulevaa kirjaani, jonka työnimenä on Quantum moment: rohkeus muutokseen. Kirjasta lisää täällä.
Uuden vuoden kynnyksellä
Jospa ensi vuonna antaisi tilaa sille, että elämä muokkautuu, jos on muokkautuakseen, yhä enemmän näköisekseni. Sisimpäni näköiseksi.
Olkoon se joko sitä, että elämä näyttää erilaiselta kuin tähän asti tai olkoon se sitä, että se näyttää juuri samanlaiselta. Miltä ikinä se näyttääkin, tärkeää on ainoastaan kysymys, näyttääkö se minulta.
Elänkö arvojeni mukaisesti. Elänkö siten, että asiat, jotka ovat minulle tärkeimpiä, saavat niiden ansaitseman ajan. Elänkö jokaisen päivän siten, että se on linjassa sisimpäni kanssa.
Tämä kaikki riippumatta siitä, mitä teen tai missä kuljen. Sillä ehkä niillä ei loppujen lopuksi ole niin suurta merkitystä.
Ehkä eniten merkitystä on sillä, miten olen siellä missä kulloinkin olen. Olenko siellä sen kaltaisena, kuin sisimmässäni todeksi ja oikeaksi tunnen. Vapaana.
Uuden vuoden kynnyksellä on toiveikas olo. Uutta kohti on hyvä mennä.
Mitäpä jos
Periksi ei anneta.
Siinäpä se, luja, pettämätön, tuttuakin tutumpi lausuma, tunne, uskomus, periaate. Sisukkaasti vain eteenpäin, sinnitellen. Kyllä se siitä sitten aikanaan helpottaa, kunhan et vain luovuta, kunhan et vain hellitä. Sinnittele vielä.
Kuinka moni meistä sinnittelee, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Jatkaen valitsemallaan tai annetulla tiellä, sen mukaisesti kuin on joskus uskonut tarpeelliseksi. Vaikka olisi vaikeaa, vaikka ei tuntuisi hyvältä, vaikka ei tuntuisi oikealta. Vaan koska niin kuuluu tehdä, koska sanotaan että se on oikein, koska sellainen maailma vain on, koska ajat ovat nyt tällaisia. Koska täytyy tehdä uhrauksia, koska mitään ei saa helpolla. Koska periksi ei anneta.
Kuinka moni meistä uskoo tähän kuin huomaamattaan, samalla väsyen, hiipuen, kuluen, heiketen. Loputtomasta sinnittelystä uupuneena huokaisten. Tuntien kiristyksen itsessään, kehossaan, mielessään, ympärillään.
Mutta mitäpä jos se meneekin ihan toisin.
Mitäpä jos antaisimme periksi. Mitäpä jos luovuttaisimme, hellittäisimme, lopettaisimme vastavirtaan uimisen. Mitäpä jos taistelut eivät olisikaan tarpeen, mitäpä jos emme sinnittelisikään. Mitäpä jos vain antaisimme olla. Mitäpä jos vain hyväksyisimme, mitä on. Mitäpä jos vain hyväksyisimme, mitä olemme.
Mitäpä jos periksi antaminen ei johtaisikaan täyteen kaaokseen, hajaannukseen, kaiken hajoamiseen ja menettämiseen. Mitäpä jos hellittäminen toisikin uutta voimaa, jotain jonka varassa voisi ponnistaa, jotain joka työntäisi eteenpäin. Myötätuulta. Ja mitäpä jos myötätuuli kuljettaisikin meitä eteenpäin, vieläpä ihan oikeaan suuntaan, ilman ponnisteluja, ilman taisteluja. Mitäpä jos kohtaamme kaikki oikeat asiat matkamme varrella silloin, kun emme pistä vastaan vaan kun vain annamme olla.
Sillä eikö se tuntuisi sittenkin jotenkin oikeammalta niin. Että asiat menisivätkin oikeaan suuntaan silloin, kun se tuntuu helpolta ja silloin, kun emme vastusta sitä, mitä on. Vaikka se olisikin jotain muuta kuin mitä olemme suunnitelleet tai tavoitelleet. Vaikka se ei vastaisikaan sitä kuvaa, jota olemme itsestämme tai elämästämme luoneet. Eikö silloin voisi löytyä jotain ihan uutta, jotain aidompaa, todempaa, oikeampaa.
Sillä eikö se kuulostaisi juuri siltä, miten luontokin toimii. Muovautuen virtojen, tuulien, säiden, vuodenaikojen, elämän voimien mukaisesti ja suuntaisesti. Antaen periksi, antautuen. Aina muuttuen, aina eteenpäin kulkien, suurempaa suunnitelmaa kunnioittaen. Harmoniaa kohti.
Mitäpä jos se meneekin niin.
Blogikirjoitus on osa tulevaa kirjaani, jonka työnimenä on Quantum moment: rohkeus muutokseen. Kirjasta lisää täällä.
Muutos, joka saa vain tapahtua
On vaikeaa antaa muutoksen tapahtua omalla tahdillaan. Mitä enemmän muutosta kaipaa tai pelkää, sitä vaikeampaa se on. Jos jotain oikein kovasti toivoo tai kavahtaa, sen tulemista ja toteutumista haluaisi kaikin keinoin hallita. Mieluiten sitä jo etukäteen tietäisi, mihin on menossa, miten elämä kulkee eteenpäin, milloin ja miten muutos tapahtuu ja miten siitä kaikesta selviää.
Se hyväksyminen on ihmiselle joskus niin vaikeaa, se antautuminen, se virran mukana meneminen. Varsinkin jos tuntee, että sielu kutsuu muutokseen, jatkamaan matkaa jonnekin toisaalle. Kun ei tiedä, mihin tie vie, ihminen yrittää hallita sitä mitä ei voi tietää. Ottaa selvää ja suunnitella. Ihminen pitää muutoksen kynnyksellä tiukasti kiinni egostaan, siitä minuudesta ja identiteetin rippeistä, jotka on koonnut omasta mielestään kovalla työllä ja joka on sillä hetkellä kaikki, minkä ihminen itsessään tunnistaa. Kun ei voi tietää, mitä egon alla todellisuudessa on.
Mutta ei sielun seuraaminen taida mennä niin. Ei sielun kutsu aina ole selväsanainen ja kaiken avaava. Se on vain pieni vihje, mihin suuntaan mennä. Pieni merkki, että tuo voisi olla oikea suunta, tuo voisi tuntua hyvältä. Ei se avaudu yhdestä vihjeestä, yhdestä askeleesta, vaan vasta pitkän matkan varrella.
Sitäkös ei ego kestä. Kun ei voi tietää, minne tie vie. Kun pitäisi vain luottaa ja antaa asioiden mennä omalla painollaan. Kun pitäisi vain elää tässä hetkessä. Olla vain ja katsoa, mitä tapahtuu.
Ihminen on kahden summa, meissä on ego ja meissä on sielu. Sielu on se, joka katselee ja tarkkailee, ilman arvottamista ja pyrkimystä. Sielu on se, joka antaa ihmisen olla ja elämän tapahtua. Kun ego katselee ihmistä ja elämää, se haluaa muuttaa, hallita ja kehittää. Egolle ihminen on aina jollain tavalla vääränlainen ja keskeneräinen, ainainen tyytymättömyyden lähde.
Egoa ei voi hallita egon keinoin. Ego talttuu vasta sielun katseen alla. Sielu ei muuta, ei yritä kukistaa, se vain katsoo. Se antaa egon olla. Sen katse painaa egon pehmeästi polvilleen. Rauhoittaa, tyynnyttää. Ja kas, siinä sielun katseen alla ego on hetken hiljaa.
Silloin on ihmisenkin hyvä ja levollinen olla. Muutos saa vain tapahtua, kuin itsestään.
Tämä blogikirjoitus on osa tulevaa kirjaani, jota parhaillaan työstän. Työnimenä kirjalla on Quantum moment: rohkeus muutokseen. Kirjasta lisää täällä.
Marita Niemelä 