Olen pitkään miettinyt armoa. Olen mielessäni kiertänyt armon teemaa useita vuosia, välillä sen unohtaen ja taas siihen palaten. Aina se on tuntunut jollain tavalla mystiseltä, joltain, josta en ihan saa kiinni. Päivänselvältä, ja silti kaukaiselta.

Viime aikoina olen yhä useammin huomannut miettiväni, miten armo ja pimeys liittyvät yhteen. Ehkäpä jopa täysin väistämättömällä tavalla. Siten, ettei ole toista ilman toista.

Sillä mihin valo armoa tarvitsisikaan, sehän on vapaa jo itsessään. Varjoissa kulkiessaanhan ihminen armoa kaipaa. Armoa tarvitaan eniten silloin, kun ihminen kohtaa omaa tai maailman pimeyttä.

Luulen, että armossa on pohjimmiltaan kyse varjojen hyväksymisestä. Siitä, että pimeys huomataan, nähdään ja tunnistetaan. Eikä sitä yritetä hävittää, muuttaa tai laittaa aisoihin. Se saa olla. Armo valaisee varjon ja antaa sen olla.

Jos ihminen ei hyväksy omaa varjoaan ja pimeyttään, omaa heikkouttaan ja keskeneräisyyttään, omaa tuskaansa ja huonouttaan, omaa kipeyttään ja synkkyyttään, ei armolla ole sijaa, mihin asettua. Jos ihminen hyväksyy vain valon, vain hyvyyden, vain onnellisuuden ja pyrkii vain valmiiksi, vain päämäärään, ei hän voi kohdata armoa. Kaikessa pyrkimyksessään ja tavoittelussaan, oikeaan suuntaan kulkiessaan, ihminen unohtaa ja jättää huomiotta sen, joka antaa meidän olla perillä jokaisessa hetkessä.

Armo on se, joka antaa meidän olla perillä. Armo on se, joka saa aikaan ja sallii sen, että olemme kesken ja valmiita yhtä aikaa. Armo antaa luvan olla juuri niin hyvä kuin tänään on mahdollista ja kertoo, että se riittää. Armo on silta varjon ja valon välillä.

Ehkä armo on loppujen lopuksi ainoa, joka voi saada aikaan aitoa muutosta. Silloin, kun ihminen antautuu sille mitä on, antautuu varjojensa edessä, tunnustaa heikkoutensa, tunnustaa keskeneräisyytensä, antautuu armon valaistavaksi. Luopuu egonsa omavaltaisuudesta, luopuu loputtomasta kilpajuoksusta, joka kohdistuu aina eteenpäin, kohti jotain suurempaa, parempaa, enempää. Hyväksyy varjonsa ja ottaa armon vastaan.

Ehkä vasta siitä antautumisesta ja luovuttamisesta alkaa se todellinen, syvä muutos. Se, joka vie meidät yhä lähemmäs kohti minuuttamme, sieluamme, aitoa ydintämme. Sellainen muutos, joka kuorii meistä kaiken ulkopuolisen ja ylimääräisen, meihin kuulumattoman, meitä rasittavan, meitä kahlehtivan. Muutos, jossa egollamme ja mielellämme ei ole oikeastaan mitään sijaa, vaan joka vain tapahtuu. Armosta.

Ehkä se on armon paradoksi ja ihme. Että antaudumme sen pimeyden edessä, jota emme voi itsessämme muuttaa. Annamme sen olla, hyväksymme sen. Ja kun hyväksymme sen, kun otamme armon vastaan, kun annamme sille sijaa asettua sisimpäämme, alkaa se tehdä hiljaista työtään. Hitaasti, lempeästi, kuin huomaamatta. Ajan kuluessa, ajan, jonka mittaa emme voi tietää, se hitaasti valaisee pimeyttämme. Ei vaatimalla, ei muuttamalla, vaan ainoastaan katsomalla. Ja ehkäpä sen hitaan ja lempeän työn tuloksena eräänä päivänä huomaamme, että pimeyttäkään ei enää ole. Että armo on sen sulauttanut itseensä, omaan valoonsa.

Eikä muutos ole silloin meistä kiinni, ei se ole meidän tekemäämme, meidän ansiotamme. Meidän osamme päättyi jo siinä kohdassa, kun luovutimme kamppailun ja avasimme armolle oven.

Blogikirjoitus on osa tulevaa kirjaani, jonka työnimenä on Quantum moment: rohkeus muutokseen. Kirjasta lisää täällä.