Hitaan oppimisen tiellä

Uskon hitaan oppimisen voimaan. Siihen, että kun riittävän kauan tarkastelee itseään sydän ja mieli avoimena ja kuuntelee omia ajatuskulkujaan, uskomuksiaan ja asenteitaan, alkaa hiljalleen nähdä niiden vinoutumia. Alkaa nähdä, mitkä asiat estävät minua elämästä oman näköistäni elämää. Alkaa havaita, mikä estää minua olemasta minä. Alkaa huomata, miten tulkitsen tietynlaisia tapahtumia aina saman valmiin kaavan mukaisesti. Alkaa tuntea, miten oma ajatusmaailma aiheuttaakin minulle täysin tarpeetonta tuskaa. Alkaa kyseenalaistaa asenteidensa lopullisuutta. Alkaa miettiä, olisiko olemassa toinenkin tapa. Toinen tapa ajatella, tuntea, elää.

Huomaaminen on hidasta. Miten monta vuotta olenkaan rakentanut ajatusmallejani, käsityksiäni, uskomuksiani. Miten monta toistoa onkaan vaadittu, jotta niistä on tullut niin automaattisia, etten ole niistä enää lainkaan tietoinen. Siksi niiden uudelleen havaitseminen vie aikaa. Aikaa, kärsivällisyyttä, tarkkaavaisuutta, lempeyttä. Sitkeyttä, sitoutumista. Tahtoa.

Kun ne on havaittu, tunnistettu ja nimetty, alkaa uusi hidas matka. Ymmärtäminen, hyväksyminen ja lopulta pois oppiminen ja uudenlaisen ajatusmaailman omaksuminen. Havaitseminen olikin vasta ensimmäinen askel. Sitä seuraa lukuisia uusia havaintoja samasta asiasta. Tilanne toistuu, se tuottaa minulle tuskaa ja huomaan yleensä vasta jälkikäteen, mitä ajatusmaailmassani tapahtui. Tuossa kohtaa tuntuu kuin kiertäisi kehää. Ehkä kysyn itseltäni turhautuneena, enkö vieläkään ole oppinut tästä pois, enkö vieläkään osaa päästää irti, enkö vieläkään ole onnistunut muuttamaan asennettani. Mutta matka on hidas. Auttaa, kun ymmärtää, että jokainen havaittu uusi pyörähdys kehällä kuljettaa eteenpäin. Jokaisella kerralla ymmärrän enemmän, näen enemmän, ja koen yhä syvemmin, mitä vanhat ajatusmallini minulle aiheuttavat. Alan hyväksyä niiden olemassaolon ja samalla hiljalleen tiedostan, että voin vaihtaa ne uusiin.

Uudet, korvaavat asenteet opitaan yhtä hitaasti. Jälleen tarvitaan lukuisia toistoja, paljon harjoitusta, kärsivällisyyttä, armollisuutta ja myötätuntoa itseä kohtaan. Vie aikaa, ennen kuin uusi, ehkäpä rakastavampi, lempeämpi, sydämellisempi tapa kohdata ja tarkastella elämää, itseä, toisia ihmisiä ja tapahtumia voi tulla vallitsevaksi asenteeksi.

Hitaan oppimisen tiellä on kyse myös siitä, kuinka paljon muutosta haluaa. Uskon, että auttaa, jos ihmisessä syntyy vapaa halu elää toisin, tehdä toisin, nähdä elämä uudessa valossa. Motivaation täytyy olla sisäinen, aito, syvä, minusta kumpuava. Kun näen, mikä minulle on hyväksi, silloin haluan toimia niin. Sitkeästi, sinnikkäästi, sitoutuneesti.

Oletko miettinyt, millainen elämänasenne olisi Sinulle hyväksi? Millaisen ajatusmaailman Sinä haluaisit itsellesi rakentaa?

IMG_1108

Avoin mieli

Ihminen solahtaa mielellään rutiinien tuomaan turvalliseen järjestykseen. Vankat mielipiteet ja selkeät käsitykset itsestä ja muista ihmisistä ovat mielen rutiineja, joilla jäsennämme maailmaa. Mielen rutiinit ankkuroivat meidät turvallisesti paikoilleen, antavat kenties tunteen, että maailma on hallittavissa.

Mutta miten kiire meillä onkaan lyödä leima asioihin, ihmisiin, tilanteisiin ja itseemme. Miten kiire meillä onkaan päättää etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Miten valmiina me hahmotammekaan maailman. Samalla paeten elämän suloista yllätyksellisyyttä, jossa jokainen päivä, jokainen hetki ja jokainen kohtaaminen voi olla ihme.

Valmiiksi rakennetussa mielen maisemassa emme ehkä huomaa sitä moninaisuutta, värikylläisyyttä ja vivahteikkuutta, jota elämä joka hetki tarjoaa. Jos kohtaamme toisemme avoimin mielin, annamme vapauden itsellemme ja toisillemme tulla aidosti nähdyksi. Annamme mahdollisuuden yhteyteen ja luovuuteen, jossa voi syntyä jotain enemmän kuin osiemme summa.

En usko, että näemme kovin kirkkaasti, jos olemme jo valmiiksi päättäneet, mitä katsomme. Emmehän voi nähdä mitään tuorein silmin, jos mielemme on jo kirjoittanut tarinan valmiiksi. Näemme vain sen, mitä odotamme näkevämme. Luulen, että ympäröivän maailman voi kokea paljon elävämmin, syvemmin, todemmin, jos ei tulkitse tai määrittele mitään. Jos vain näkee ja kokee. Ihmetellen, ehkä ihastellen, oppien, löytäen. Ja taas unohtaen, määrittelyjä välttäen.

Olisiko minulla tänään herkkyyttä pysähtyä katsomaan, mitä näen. Olisiko minulla kärsivällisyyttä hiljentää mieleni niin, että kuulen mitä toinen sanoo. Olisiko minulla uskallusta luopua valmiista käsityksistäni ja ottaa vastaan vain tämä päivä, sen tämänhetkinen todellisuus. Kohdata jokainen tähän päivään kuuluva ihminen kuin ensimmäistä kertaa. Kohdata toinen ihminen sellaisena kuin hän on, ei sellaisena kuin ajattelen hänen olevan.

IMG_0933

Itsensä näkemisestä

Viisaat kertovat, että ihmisen on tärkeää seistä omilla jaloillaan. Tuntea itsensä, tuntea oma voimansa ja luottaa siihen. Vääränlainen riippuvuus muista rakentaa horjuvan maaperän. Sen varassa seisovaa uhkaa sortumavaara pienimmästäkin liikkeestä. Toisaalta kerrotaan myös, että kukaan ei pärjää yksin eikä mikään osa ole irrallaan kokonaisuudesta. Olemme kaikki sidoksissa toisiimme ja kaikkeen ympärillämme, tavoilla joita on vaikea mielen keinoin käsittää.

On asioita, joita ihmisen on vaikea löytää yksin. Oma minuus kuuluu näihin. Ihmisen voi olla helppo ymmärtää toista ihmistä, hänen tunteitaan ja reaktioitaan, syitään ja seurauksiaan. Toinen on helpompi nähdä kokonaisena. Toinen on mahdollista kohdata objektiivisesti, katsoa, kuunnella ja nähdä. Jostain syystä itsestään näkee vain osan. Mietin, onko ihmisen näkökenttä minuuteen aina rajallinen.

Onko niin, että ihmisen mieli rajaa näkökenttää pienemmäksi. Mielen keinoin ei kai kykene tarkastelemaan kokonaisuutta muuta kuin sen osien kautta. Siksikö mielen kuva itsestä, minusta, on niin rajallinen. Siksikö se ei riitä, kun ihminen onkin enemmän kuin osiensa summa.

Onko niin, että minuuttaan ei näe, ellei jokin toinen toimi minulle peilinä. Heijasta, kuvasta ja näytä ne osat itsestäni, jotka ovat kulloinkin minulle piilossa.

Vaatii rohkeutta toimia peilinä toiselle. Sanoa myötätunnolla ne sanat, jotka herättävät, vaikka tietäisikin, että niiden kuuleminen ei ole miellyttävää. Vaatii myös syvää ymmärrystä osata sanoa nuo sanat oikealla hetkellä ja toisaalta nähdä, milloin ne kannattaa jättää sanomatta.

Vai onko sittenkin niin, että peili heijastaa kuvaamme vasta sitten, kun olemme valmiita sen näkemään. Että sanat osuvat vasta sitten, kun olemme valmiit ne kuulemaan. Ehkä toiseen ihmiseen, peiliin, katsominen onkin se, joka vaatii rohkeutta. Ehkä eniten tarvitaan rohkeutta tunnustaa, että edessäni heijastuva kuva onkin minua, ei häntä.

IMG_0211

Rakkaus ja pelko

Elämä on pohjimmiltaan yksinkertaista. Monimutkaisuus on mielen rakennelmaa ja mieli itsessään kuin sokkelo, jonne on helppo eksyä. Mielen rakentamissa labyrinteissa loputtomasti seikkailleelle yksinkertaisuus on kaunista ja voimaannuttavaa.

Pidän ajatuksesta, että maailmaa ja ihmistä hallitsee kaksi voimaa, rakkaus ja pelko. Kaikki, mitä ajattelen, tunnen ja koen, on lähtöisin jommasta kummasta. Ilo, riemu, ystävyys, kauneus, lämpö, hyvyys ovat rakkauden johdannaisia. Rakkaus ei ole vain tunne, vaan voima, joka näyttäytyy ajatuksissa, tunteissa, teoissa. Valon pilkahdukset elämässä kertovat rakkaudesta, joka tekee taustalla hiljaa tehtäväänsä. Viha, katkeruus, kateus, mustasukkaisuus, kyynisyys perustuvat pelkoon. Vaikkapa pelko loukatuksi tai mitätöidyksi tulemisesta, joka nostattaa vihan tunteita toista ihmistä kohtaan. Pohjimmiltaan kyse ei kuitenkaan ole toisesta ihmisestä ja hänen toiminnastaan, vaan omasta pelostani.

En usko, että pelko itsessään olisi paha. Pelolla on tehtävänsä, se varoittaa ja herättää meidät huomaamaan mahdolliset uhat, suojeleekin. Pelko voi myös kertoa meille paljon itsestämme. Pelko voi näyttää sokeat kohtamme, ne, jotka vielä estävät meitä olemasta täysin vapaita sieluja. Ei pelkoa tarvitse pelätä, mutta sen kohtaaminen ei ole miellyttävää. Kohtaaminen vaatii vaivannäköä, mukavuusalueelta poistumista.

Tunne toimii johdattimena ja se on helppo havaita. Vaikeampaa on mennä tunteen taakse, etsiä syvemmällä vaikuttava pelko ja antaa sille nimi. Nähdä se ja ymmärtää, että se on olemassa. Toisaalta paljon muuta ei ehkä tarvitsekaan tehdä. Ei ole välttämätöntä muuttaa, poistaa tai väistää pelkoa. Mutta nähdä se täytyy, jos sen voimasta haluaa olla vapaa.

Yritän tavata pelon mahdollisimman usein. Haluan kutsua sen tietoisesti peremmälle, kun huomaan sen vilahtavan lähelläni. Uskon, että kun tutustun siihen ja kuuntelen, mitä sillä kulloinkin on sanottavanaan, meistä tulee hyvät tuttavat. Silloin sen ei tarvitse enää hiiviskellä nurkissa. Minusta sen paikka on keskellä lattiaa, päivänvalossa, jossa voin nähdä sen kokonaan. Annan sille puheenvuoron ja kuuntelen, mitä se haluaisi minun tekevän. Ja päätän sitten olla tekemättä niin. Etsin toisen tien.

Se toinen tie on rakkaus. Ja se onkin jo toinen tarina.

IMG_0859

Todellisen minän esiinkutsu

On asioita, jotka estävät todellista minää, sielua, tulemasta esiin ihmisessä. Jokaisella ihmisellä, jokaisella sielulla, on omat haasteensa ja vaikeutensa, jotka sen tulee tässä elämässä kohdata ja ylittää päästäkseen esille koko voimassaan.

Todellista minää ei kai voi päästää esiin, ellei sen olemassaoloa ensin tunnista. Jos pysähdyn kuoreen, tähän ihmisyyteen, identiteettiini, tarinaani, elämänkaareeni, elämäntilanteeseeni, en voi tavoittaa sielun syvyyttä. Onko ensimmäinen askel oivaltaa, että minä olenkin enemmän. Ihminen onkin jotain enemmän, jotain muuta. Ihmisen ydin onkin se, jolla on merkitystä. Ydin, jossa asuu rauha, tasapaino ja rakkaus.

Oivalluksen myötä saattaa syntyä halu pysähtyä ja kohdata itsensä, oppia tuntemaan tuo todellinen minuus. Tarvitaan aikaa, tilaa, hiljaisuutta, keskeneräisyyden sietämistä. Pysähtymisen myötä ehkä huomaa, miten monin tavoin ihmisen oma mieli asettaa esteitä todellisen minän kohtaamiselle. Jokaisella meistä on omat henkilökohtaiset pelkomme, jotka pysäyttävät todellisen minän, kun se pyrkii esiin. Sulkevat sen kuoreensa.

Pelot ja niistä lähtöisin olevat toimintamallit ovat kuin ihmisen suojakilpiä ulkoista maailmaa vastaan. Ne ovat opittuja toimintatapoja, joihin ihminen turvautuu silloin, kun tuntee olonsa uhatuksi, haavoittuvaksi, herkäksi. Mutta todellisuudessa ne eivät suojaa, vaan kahlitsevat. Estävät todellista minää tulemasta näkyville. Sielu on silloin tavoittamattomissa, myös itsellemme.

Mietin omia esteitäni sielun tavoittamiselle, sielusta käsin elämiselle. Listalleni kirjautui hallinnan menettämisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko, heittäytymisen vaikeus, ujous, turvallisuushakuisuus. Asioita, joilla jokaisella on oma syynsä ja tarkoituksensa elämässäni. Uskon, että tehtävänäni on oppia elämään niiden kanssa siten, etteivät ne enää estä todellisen minän esiintuloa. Ensimmäinen askel uudenlaisessa rinnakkaiselossa pelkojen kanssa on tuoda ne päivänvaloon.

Miltä Sinun listasi näyttää?

IMG_0741

Mielen voima

Minulla kesti pitkään, ennen kuin oivalsin, että mieli ei ole yhtä kuin minä. Analyyttiseen ajatteluun, pohdintaan, keskusteluun, verbaliikkaan ihastuneena pidin siitä, miten mieleni toimi. Tai miten kuvittelin sen toimivan.

Kuvittelin, että minulla on mieli, jolla voin ratkaista monia ongelmia ja joka nokkelasti paitsi auttaa minua oppimaan uusia asioita, myös viihdyttää minua valloittavilla ajatusrakennelmillaan. Kuvittelin, että tunnen oman mieleni. Rakensin minäkuvaani sen varaan, mitä mieli minusta kertoi.

Se mitä en tuolloin tuntenut, oli mielen voima ja sen lukuisat, minulle tiedostamattomaksi jäävät ajatukset. En ollutkaan havainnoinut kovin tarkasti loputonta ajatuksen virtaa, joka poukkoili menneen ja tulevan välillä, palaten yhä uudelleen vanhaan ja rakentaen uusia tulevaisuuksia. En huomannut ajatuksia, jotka tulkitsivat tilanteita, ihmisiä, omaa kuvaani. En huomannut pelkoja, jotka ohjasivat toimintaani. Luulin, että tiedän mitä ajattelen, mutta en ollut kuunnellut itseäni kovin tarkasti.

En myöskään tiennyt, että ajatus on energiaa. Enkä tiennyt, että energian kasautuessa, se saa muodon. En tiennyt, että ajatukset toteutuvat.

Tulin luoneeksi omilla ajatuksillani monenlaisia olosuhteita ja tilanteita, jotka olivat minulle yllätyksiä. Ne olivat yllätyksiä siksi, etten ollut huomannut ajatuksiani. En ollut kiinnittänyt niihin kovin paljon huomiota, sillä ajattelin, että nehän ovat kuitenkin vain ajatuksia.

Mutta ei ole vain ajatuksia. Mielellä on voimaa. Mieltä ei ole helppo tuntea, jos sitä tarkkailee vain pintapuolisesti, ja ottaa sen annettuna. Mieltä täytyy opetella kuuntelemaan. Mieli ei olekaan minä, vaan jokin toinen, joka on minussa. Voima, jota voi käyttää, mutta vain, jos sen tuntee.

IMG_0730

Mikä on sielu?

Sanotaan, että sielu on todellinen minä. Ihminen identifioi itsensä monesti ulkoisiin puitteisiin ja kertoo itsestä kysyttäessä työhistoriansa, perhetaustansa, harrastuksensa, asuinpaikkansa, ikänsä. Useimmat näistä vastauksista liittyvät siihen, mitä, missä ja kenen kanssa ihminen tekee jotain.

Sielu ei tee, sielu on. Sielun tasolla ihminen, se todellinen minä, siis vain on. Tuntuu vaikealta kuvailla jotakin, joka ei tee mitään tai jolla ei siten ole tarkkaa ruutua, johon sen voisi sijoittaa. Ja ehkä juuri siksi sielu kuulostaakin hieman mystiseltä, unenomaiselta, kaukaiselta. Miten itseään voisi kuvailla jonkin epämääräisen olemisen kautta?

Ehkä ei mitenkään. Ja ehkä siinä määrittelemättömyydessä, äärettömyydessä ja käsittämättömyydessä onkin jotain sielulle tyypillistä. Ehkä juuri se tekee sielusta niin vapaan ja kauniin.

Ihmisen mielellä, ajatuksilla, järjellä on tarve lokeroida ja tyypitellä. Järjestää, ottaa asioita haltuun. Ymmärtää, käsittää, selittää. Mieli on mainio väline maailman hahmottamiseen, arjen kuljettamiseen, asioiden tekemiseen. Mutta mieli ei kykene tavoittamaan sitä, joka vain on. Mieli haluaa kuvata, esittää ja määrittää. Mutta se, joka vain on, pakenee kaikkia määrittelyjä. Sielua ei voi tavoittaa mielen kautta.

Jos sielu on todellinen minä ja sitä ei voi tavoittaa mielen keinoin, emme pääse lähemmäs itseämme analyysillä ja tulkinnalla. Sielun yhteyteen on etsittävä muita väyliä. Todellisen minän kohtaamiseen ei ole käyttöohjeita tai suoraa polkua. Uskon, että todellisen minän kokeminen on jokaiselle omanlaisensa matka eikä sitä matkaa voi tehdä oikaisten. Uskon, että jokaisella on oma polkunsa kuljettavanaan kohti todellista minää. Tuolla polulla mieli on uskallettava jättää sivurooliin ja heittäydyttävä itselle vielä tuntemattomien voimien vietäväksi.

IMG_0743