Minä itse – kontrolloinnin viimeinen linnake?

Onhan se itsestään selvää, että elämää ei voi hallita. Että elämän virtaan tulee vain astua ja antaa sen kuljettaa. Ei vastustella, vaan antautua. Sallia, hyväksyä, hengittää syvään ja yllättyä, yhä uudelleen. Uskoa, luottaa ja uskaltaa.

Onhan se itsestään selvää, että muita ihmisiä ei voi hallita. Että jokaisella on oma polkunsa, omat haasteensa, omat murheensa, omat pelkonsa, omat lahjansa. Eikä ole koskaan minun tehtäväni yrittää vaikuttaa toisen ihmisen syvimpään ja sisimpään omien tarkoitusperieni vuoksi, vaan ainoastaan katsoa, nähdä ja ihailla. Ymmärtää. Antaa olla. Auttaa, jos apua pyydetään ja jos sitä osaan antaa. Rakastaa. Mutta ei koskaan hallita, vaatia, kahlita.

Eikö ole yhtä lailla itsestään selvää, että jos haluan olla vapaa ja elää rakkaudessa, en voi yrittää hallita edes itseäni. Määrittää, rajoittaa, luokitella. Siitä viimeisestäkin valheellisesta turvallisuuden tunteesta on uskallettava päästää irti. Siitä, joka kuiskii, millainen minun pitäisi olla, jotta olisin vakaalla maalla. Siitä, joka on vuosikausia huolella rakentanut minusta tarinaansa. Siitä, joka kertoo, millainen identiteetti minulla on, millainen ihminen olen. Millaiset juuret minulla on. Miten elän, mistä pidän ja mitä arvostan. Mitä tunnen, minkä annan itseäni heilauttaa ja mitä voin itsestäni paljastaa. Siitä kaikesta, vääränlaisista vaatimuksista ja kahlitsevista uskomuksista, on uskallettava irrottaa otteensa, jotta voi olla se, joka vain on. Se, joka todella on.

Onhan se itsestään selvää?

IMG_0017

Todellisen minän esiinkutsu

On asioita, jotka estävät todellista minää, sielua, tulemasta esiin ihmisessä. Jokaisella ihmisellä, jokaisella sielulla, on omat haasteensa ja vaikeutensa, jotka sen tulee tässä elämässä kohdata ja ylittää päästäkseen esille koko voimassaan.

Todellista minää ei kai voi päästää esiin, ellei sen olemassaoloa ensin tunnista. Jos pysähdyn kuoreen, tähän ihmisyyteen, identiteettiini, tarinaani, elämänkaareeni, elämäntilanteeseeni, en voi tavoittaa sielun syvyyttä. Onko ensimmäinen askel oivaltaa, että minä olenkin enemmän. Ihminen onkin jotain enemmän, jotain muuta. Ihmisen ydin onkin se, jolla on merkitystä. Ydin, jossa asuu rauha, tasapaino ja rakkaus.

Oivalluksen myötä saattaa syntyä halu pysähtyä ja kohdata itsensä, oppia tuntemaan tuo todellinen minuus. Tarvitaan aikaa, tilaa, hiljaisuutta, keskeneräisyyden sietämistä. Pysähtymisen myötä ehkä huomaa, miten monin tavoin ihmisen oma mieli asettaa esteitä todellisen minän kohtaamiselle. Jokaisella meistä on omat henkilökohtaiset pelkomme, jotka pysäyttävät todellisen minän, kun se pyrkii esiin. Sulkevat sen kuoreensa.

Pelot ja niistä lähtöisin olevat toimintamallit ovat kuin ihmisen suojakilpiä ulkoista maailmaa vastaan. Ne ovat opittuja toimintatapoja, joihin ihminen turvautuu silloin, kun tuntee olonsa uhatuksi, haavoittuvaksi, herkäksi. Mutta todellisuudessa ne eivät suojaa, vaan kahlitsevat. Estävät todellista minää tulemasta näkyville. Sielu on silloin tavoittamattomissa, myös itsellemme.

Mietin omia esteitäni sielun tavoittamiselle, sielusta käsin elämiselle. Listalleni kirjautui hallinnan menettämisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko, heittäytymisen vaikeus, ujous, turvallisuushakuisuus. Asioita, joilla jokaisella on oma syynsä ja tarkoituksensa elämässäni. Uskon, että tehtävänäni on oppia elämään niiden kanssa siten, etteivät ne enää estä todellisen minän esiintuloa. Ensimmäinen askel uudenlaisessa rinnakkaiselossa pelkojen kanssa on tuoda ne päivänvaloon.

Miltä Sinun listasi näyttää?

IMG_0741

Mielen voima

Minulla kesti pitkään, ennen kuin oivalsin, että mieli ei ole yhtä kuin minä. Analyyttiseen ajatteluun, pohdintaan, keskusteluun, verbaliikkaan ihastuneena pidin siitä, miten mieleni toimi. Tai miten kuvittelin sen toimivan.

Kuvittelin, että minulla on mieli, jolla voin ratkaista monia ongelmia ja joka nokkelasti paitsi auttaa minua oppimaan uusia asioita, myös viihdyttää minua valloittavilla ajatusrakennelmillaan. Kuvittelin, että tunnen oman mieleni. Rakensin minäkuvaani sen varaan, mitä mieli minusta kertoi.

Se mitä en tuolloin tuntenut, oli mielen voima ja sen lukuisat, minulle tiedostamattomaksi jäävät ajatukset. En ollutkaan havainnoinut kovin tarkasti loputonta ajatuksen virtaa, joka poukkoili menneen ja tulevan välillä, palaten yhä uudelleen vanhaan ja rakentaen uusia tulevaisuuksia. En huomannut ajatuksia, jotka tulkitsivat tilanteita, ihmisiä, omaa kuvaani. En huomannut pelkoja, jotka ohjasivat toimintaani. Luulin, että tiedän mitä ajattelen, mutta en ollut kuunnellut itseäni kovin tarkasti.

En myöskään tiennyt, että ajatus on energiaa. Enkä tiennyt, että energian kasautuessa, se saa muodon. En tiennyt, että ajatukset toteutuvat.

Tulin luoneeksi omilla ajatuksillani monenlaisia olosuhteita ja tilanteita, jotka olivat minulle yllätyksiä. Ne olivat yllätyksiä siksi, etten ollut huomannut ajatuksiani. En ollut kiinnittänyt niihin kovin paljon huomiota, sillä ajattelin, että nehän ovat kuitenkin vain ajatuksia.

Mutta ei ole vain ajatuksia. Mielellä on voimaa. Mieltä ei ole helppo tuntea, jos sitä tarkkailee vain pintapuolisesti, ja ottaa sen annettuna. Mieltä täytyy opetella kuuntelemaan. Mieli ei olekaan minä, vaan jokin toinen, joka on minussa. Voima, jota voi käyttää, mutta vain, jos sen tuntee.

IMG_0730

Mikä on sielu?

Sanotaan, että sielu on todellinen minä. Ihminen identifioi itsensä monesti ulkoisiin puitteisiin ja kertoo itsestä kysyttäessä työhistoriansa, perhetaustansa, harrastuksensa, asuinpaikkansa, ikänsä. Useimmat näistä vastauksista liittyvät siihen, mitä, missä ja kenen kanssa ihminen tekee jotain.

Sielu ei tee, sielu on. Sielun tasolla ihminen, se todellinen minä, siis vain on. Tuntuu vaikealta kuvailla jotakin, joka ei tee mitään tai jolla ei siten ole tarkkaa ruutua, johon sen voisi sijoittaa. Ja ehkä juuri siksi sielu kuulostaakin hieman mystiseltä, unenomaiselta, kaukaiselta. Miten itseään voisi kuvailla jonkin epämääräisen olemisen kautta?

Ehkä ei mitenkään. Ja ehkä siinä määrittelemättömyydessä, äärettömyydessä ja käsittämättömyydessä onkin jotain sielulle tyypillistä. Ehkä juuri se tekee sielusta niin vapaan ja kauniin.

Ihmisen mielellä, ajatuksilla, järjellä on tarve lokeroida ja tyypitellä. Järjestää, ottaa asioita haltuun. Ymmärtää, käsittää, selittää. Mieli on mainio väline maailman hahmottamiseen, arjen kuljettamiseen, asioiden tekemiseen. Mutta mieli ei kykene tavoittamaan sitä, joka vain on. Mieli haluaa kuvata, esittää ja määrittää. Mutta se, joka vain on, pakenee kaikkia määrittelyjä. Sielua ei voi tavoittaa mielen kautta.

Jos sielu on todellinen minä ja sitä ei voi tavoittaa mielen keinoin, emme pääse lähemmäs itseämme analyysillä ja tulkinnalla. Sielun yhteyteen on etsittävä muita väyliä. Todellisen minän kohtaamiseen ei ole käyttöohjeita tai suoraa polkua. Uskon, että todellisen minän kokeminen on jokaiselle omanlaisensa matka eikä sitä matkaa voi tehdä oikaisten. Uskon, että jokaisella on oma polkunsa kuljettavanaan kohti todellista minää. Tuolla polulla mieli on uskallettava jättää sivurooliin ja heittäydyttävä itselle vielä tuntemattomien voimien vietäväksi.

IMG_0743