Perusarvon äärellä

On 24 tammikuun, 201523 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Mietin arvoja ja arkea. Sitä, miten itselle tärkeät arvot heijastuvat arjessa. Ja sitä, heijastuvatko ne siinä ylipäätään. Arvoissa ei kai ole kyse sen ihmeellisemmästä asiasta kuin siitä, mitä pitää tärkeänä. Siitä, mihin haluaa käyttää aikaansa ja siitä, minkä asioiden antaa ohjata itseään eteenpäin ja tukea valintojaan.

Ennen kuin voi kysyä, näkyvätkö arvot arjessa, täytyy tietää mitä ne ovat, juuri minulle. Mitkä ovat niitä kaikkein tärkeimpiä asioita. Mitkä ovat niitä asioita, jotka ovat eniten minua. Ei vain asioita, jotka ovat mukavia tai joista tulee hyvä olo tai joita olen elämääni tähän mennessä valinnut, vaan niitä, jotka ilmentävät eniten sisintäni. Niitä asoita, joiden äärellä olen eniten minä. Sillä eikö minun kannattaisi pyrkiä kaikin keinoin kulkemaan niitä kohti ja vain niitä kohti. Ymmärtämään, että kaikki elämän tarjoamat kokemukset, elämykset ja mahdollisuudet eivät vie sisintä kohti. Jos ihminen haluaa ja yrittää mahduttaa elämäänsä kaikki mahdolliset elämykset ja kokemukset, ei ehkä lopulta ehdikään kokea niistä yhtäkään, syvästi. Ellei uskalla valita vaan yrittää valita kaiken, ei lopulta valitsekaan mitään. Ja vaikka sen kaiken tietäisi, ei siltikään ole helppoa sanoa ei, vaan se voi ottaa kipeää. Luopuminen kauhistuttaa.

Mitäpä jos ihmisellä olisikin vain yksi perusarvo, jonka mukaan elää. Olisiko silloin helpompi erottaa, mitkä asiat eniten vievät sitä kohti. Tekisikö se valinnoista yksinkertaisempaa. Edes niin, että valinnan mahdollisuuksia voisi vertailla, asettaa järjestykseen. Peilata niitä, katsoa mikä vie kaikkein eniten lähemmäs tuota perusarvoa, mikä se sitten onkaan. Rakkaus, rauha, ilo tai joku muu. Eivät kaikki asiat, jotka vievät oikeaan suuntaan, ole välttämättömiä. Jospa valitsisi vain ne, jotka eniten kuljettavat eteenpäin. Ehkäpä ainoastaan ne ovat tarpeen.

Kysymyshän ei ole oikeastaan kovin monimutkainen tai vaikea. Yksinkertaisuus itsessään on helppoa, mutta yksinkertaisuuden valitseminen ei välttämättä sitä ole. Varsinkaan, jos on tottunut valitsemaan paljon, haluamaan paljon, kokemaan paljon. Oikeat asiat eivät ole aina helppoja toteuttaa. Vaikka jokin asia tuntuu syvästi oikealta, sen toteuttaminen ei välttämättä tunnu hyvältä tai helpolta. Ainakaan heti.

Olisiko se tänään tärkeä kysymys. Mikä on se perusarvo, jonka mukaan elää ja mitkä asiat eniten vievät sitä kohti, arjessakin. Mikä se olisi, minulle. Entä sinulle?

Sano kyllä

On 30 joulukuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Elämä tuo joskus eteen uusia asioita, joita ihminen on toivonut tai pelännyt. Siinä samalla elämä tarjoaa mahdollisuuden katsoa itseään taas kerran pintaa syvemmältä. Kohtaamaan tilanteita ja tunteita, joiden aika ei ole aiemmin ollut, mutta joiden on ehkä tiennyt odottavan jossain nurkan takana.

Eikä se itsensä kohtaaminen mene aina kuin lasten leikki, helposti ja sulavasti. Kyllä siinä kompastuu. Huomaa itsestään asioita, jotka eivät herätäkään pelkkää ihastusta ja onnea. Ja uskon, että juuri siinä kohtaa on tärkeää olla hereillä.

Ei pidä suomia, ei soimata, ei laittaa itseään kuriin vaan havaita, huomata ja katsoa, että ai, näinkö minä ajattelenkin ja toiminkin. Tällaisia tunteitako minussa tulee esiin. Ja muistaa, että se on vain pintaa. Se on tila, jossa sielu ei ole pääroolissa vaan ego juhlii. Ja egolle uudet tilanteet, muutoksen mahdollisuudet, epävarmat tulevaisuudet, ne ovat kovia paikkoja. Se nousee ehkä vastustamaan ja meluamaan, puolustamaan omia rajojaan, luomaan levottomuutta mieleen ja reagoimaan kiivaasti, nopeammin kuin tietoinen ajatus ehtii mukaan.

Ego on nopea, se on yleensä jo sanonut sanottavansa, tehnyt tekonsa, kun ihminen vasta havahtuu ihmettelemään, että kuinkas tässä näin kävikään. Kuinka olinkaan noin kiivas ja kuinka tuo nyt noin ärsytti. Tai kuinka meninkin niin kipsiin, kuinka en saanutkaan sanottua juuri sitä mitä oikeasti ajattelen. Kuinka taas kadotinkaan yhteyden itseeni.

Ja siinä, siinä juuri on se kriittinen paikka, siinä on se tärkeä kohta, jolloin lempeyden ja rakkauden kannattaa antaa nostaa päätään. Siinä kohdassa katsotaan, rakastanko itseäni vai katsonko itseäni sittenkin ulkopuolisen, kovin silmin. On loppujen lopuksi helppoa rakastaa itseään niinä hetkinä, kun toimii omasta mielestään oikein, hyvin ja rakkaudellisesti. Se kovin koettelemus, se vaikein paikka, on löytää rakkaus itseään kohtaan silloinkin kun ei käyttäydykään omasta mielestään hyvin tai moitteettomasti. Silloin, kun asiat eivät menekään putkeen, silloin kun minä en vastaakaan omia odotuksiani. Siinä kohtaa minulta kysytään, rakastanko minua todella. Ja silloin, silloin on niin tärkeää vastata kyllä.

Pelkojen ohittaminen

On 5 joulukuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Mietin taas pelkojen kohtaamista ja niiden kanssa elämistä. Pelko kai aina juontaa juurensa jostakin haavasta, tutusta tai tiedostamattomasta. Helpompaa on elää pelon kanssa, joka on tuttu, jonka on tavannut aiemminkin ja josta on jo saanut jonkinlaisen erävoiton, vaikka pienenkin. Sillä ainahan ne taitavat silti nostaa päätään sopivan tilaisuuden tullen. Kun jokin ne herättää, kun tuttu tilanne toistuu tai kun haavoittumisen mahdollisuus on jälleen näköpiirissä. On kai sittenkin eri asia käsitellä jokin menneisyyden haava, tulla sinuiksi sen kanssa, oppia elämään sen kanssa, todeta se loppuun käsitellyksi, kuin antautua uudelleen samankaltaiseen tilanteeseen, jossa haava aikanaan syntyi. Antaa ikään kuin uusi mahdollisuus haavoittumiselle. Ja samalla tietenkin uusi mahdollisuus elämälle, ilolle, riemulle, rakkaudelle, kaikelle sille hyvälle, jota mikä tahansa uusi mahdollisuus mukanaan kantaa.

Uskon, että pelkoja kannattaa katsella, eikä niitä ainakaan kannata väistää. Vaikka ne ovatkin ikäviä seuralaisia, vaikka niillä onkin usein niin tympeitä tarinoita kerrottavanaan. Eipä niiden tarkoituksena olekaan mieltä ylentää, vaan herättää, kavahduttaa. Säikäyttää, saada perääntymään, vetäytymään kuoreen.

Olisiko se sitten avoimuus, joka pelon kohtaamisessa eniten auttaisi. Rehellisyys, kaiken katseleminen sellaisena kuin se on, kaiken näyttäminen, päivänvaloon tuominen. Ainakin itselle, ehkä myös muille, jos oikein rohkeaksi ryhtyisi. Ei itseään repiä kannata, eikä arpien pintaa tarvitse rikkoa, mutta rehellinen on oltava. Katsottava pelkoa silmästä silmään. Lämpimästi, rakastavasti, lempeästi. Sillä sehän on mielen tuote, osa minuutta. Ja itseensähän voi ja kannattaa suhtautua hellästi, rakastavasti. Niin myös pelkoon. Helliä se pilalle, halia se hajalle.

Huomata pelko, katsella, kuunnella. Se joko jää siihen tai menee pois. Älä tee mitään, mitä se sanoo. Mutta jatka silti eteenpäin. Älä anna sen pysäyttää. Älä anna sen estää elämää virtaamasta. Vanha hyvä neuvo: toimi vain rakkaudesta käsin, älä reagoi pelkoon.

Ei peloista taida koskaan täysin eroon päästä, niin etteivät ne kummittelisi jossain. Ne ovat jälkiä, joita ei ehkä voi kokonaan pyyhkiä pois. Mutta ne voi kohdata ja sitten taas ohittaa, uudelleen ja uudelleen. Ja ehkäpä niiden jälki ja voima juuri ohittamisista haalistuu. Siitä, ettei niille anna valtaa, ettei niiden anna ohjata ja päättää. Ja kun ne riittävän usein sivuuttaa, tietoisesti, ehkäpä ohittamisesta tulee aina vain helpompaa, kerta kerralta.

Tilan tuntu

On 14 marraskuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Avaralla maisemalla on moniin meistä rauhoittava vaikutus. Keskellä lakeutta, keskellä avaraa aukiota, korkean kallion laella tai vaikkapa merellä, veden ympäröimänä, on helppo hengittää. Ihmisellä on tilaa olla. Kun ihmisellä on tilaa olla, mikään ei törmää, mikään ei häiritse, mikään ei sekoita. On mahdollista kohdata itsensä, tuntea oma energiansa. Kun ihmisellä on tilaa ympärillään, hän voi laajeta täyteen mittaansa, tuntea koko potentiaalinsa ja oman voimansa. Hengittää, olla vapaa, vain olla. Se kuka on.

Itsensä voi kohdata niin monella tavalla. Luonnossa, hiljaisuudessa, keskellä ei mitään, paikassa jossa ei ole reunoja, se on paljastavaa ja havainnollistavaa. Helppoa. Voi vain pysähtyä, olla hiljaa ja odottaa. Katsoa mitä tapahtuu. Ei kannata liikahtaa tai lähteä pois, ennen kuin saa yhteyden itseensä. Ei kannata väistää, ennen kuin tietää, että on täysin läsnä. Ja vasta sitten, alkaa kuunnella ja katsella. Havaita, mitä minulle tänään kuuluu.

Avarassa tilassa voi kokea suurta ykseyttä kaikkeuteen, voi kokea olevansa osa maisemaa, sulautuvansa osaksi näkemäänsä. Voi tuntea myös erillisyyttä tai syvää yksinäisyyttä. Voi tuntea näitä molempia tai voi tuntea jotain aivan muuta. Eikä siinä kaikessa ole kyse tilasta, vaan ihmisestä. Siitä, mitä ihmisen sisällä liikkuu juuri nyt. Siitä, onko mieli hiljaa vai kertooko se omia tarinoitaan.

Avaraan tilaan pysähtyminen voi kertoa ja antaa paljon. Kannattaa kokeilla. Usein.

Näkisinkö sydämellä

On 31 lokakuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Mietin sydämellä katsomista ja näkemistä. Mitä se tarkoittaa ja miten se eroaa mielen maailmasta.

Ihmisen mieli on nopea päättelemään, tulkitsemaan, luokittelemaan, nimeämään. Asettamaan näkemänsä ja kuulemansa mahdollisimman pian omalle paikalleen. Mielen on tarkoitus analysoida ja ymmärtää. Mielen on tarkoitus luoda järjestystä, häivyttää epäselvyydet, väistää kaaosta. Mieli on nopea, terävä ja usein tapojensa orja. Hosuvakin, ehkä. Mieli tekee tulkintansa aikaisemman ymmärryksensä valossa, rakentaa uusia havaintoja vanhan tiedon päälle. Näkee usein sen, mitä on ennenkin nähnyt. Kerää todisteita olemassa olevan järjestyksensä säilyttämiseksi. Ruokkii pelkojaan ja vaalii ihanteitaan.

Olisiko sydän enemmän läsnä. Olisiko sydän vapaampi valmiista tulkinnoista, malleista, ennakkoluuloista. Antaisiko sydän enemmän tilaa sille, mitä se edessään näkee. Osaisiko sydän olla hiljaa ja vain katsoa. Olisiko sydän rauhallinen tarkkailija, myötätuntoinen havainnoija. Tunnistaisiko sydän näkemässään aina yhteyden itseensä, vaikka kuinka kaukaisenkin. Olisiko sydän sen vuoksi näkemänsä puolella, ei sitä vastaan. Olisiko sydän toisaalta myös puolueeton, kiihkoton katselija, jolla ei olisi tarvetta luokitella tai määritellä näkemäänsä. Olisiko sydän avoimempi vastaanottamaan edessään olevan totuuden, epätäydellisenkin. Ymmärtäisikö sydän, että kaikki mitä se näkee on olemassa vain tässä hetkessä. Osaisiko sydän olla lokeroimatta, rakentamatta tarinoita, lyömättä leimoja, jotta ei tuhoaisi näkemänsä ainutlaatuisuutta.

Näkisikö sydän enemmän ja kirkkaammin. Ja olisiko sydän sittenkin terävämpi kuin mieli.

Suoritatko sittenkin

On 17 lokakuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Ihminen voi sortua suorittamaan niin monella tavalla. Arjen kulku voi olla kiireistä, velvoitteiden täyttämää, joskus olosuhteiden tai elämäntilanteen sanelemana. Joskus voimme arjen tehtävien suorittamiseen tai suorittamatta jättämiseen vaikuttaa enemmän, joskus vähemmän.

Myös minuuttaan voi suorittaa, arjen konkreettisten haasteiden keskellä luovimisen lisäksi. Ihminen voi pyrkiä kehittämään itseään entistä parempaan kuntoon joko fyysisesti tai henkisesti. Molemmissa pätee sama sääntö, jonka mukaan ilman työtä ei tule tuloksia. Toisaalta, ilman riittävää lepoa tie ei kanna kovin pitkälle. Jos itsestään ei pidä huolta, kunto heikkenee.

Jos henkistä kuntoaan pyrkii parantamaan liian tavoitteellisesti ja konemaisesti, on innostus itsensä kehittämisestä lyönyt jo yli. Kyse ei olekaan enää uuden oppimisesta, oivaltamisesta, havainnoimisesta, vaan vakavamielisestä kilvoittelusta. Ihanteen saavuttamisesta, tyytymättömyydestä itseensä. Samalla, kuin huomaamatta, ilo hiipuu ja katoaa.

Jospa ilon häviäminen onkin sisäsyntyinen hälytysmerkki. Herää, huomaa. Kaikki ei ole kunnossa. Muuta suuntaa. Jospa et suorittaisikaan kaikkea. Jospa antaisit vain asioiden ja itsesi olla. Jospa itsensä rakastaminen tarkoittaisikin sitä, että luovut vääränlaisista vaatimuksista itseäsi kohtaan. Ettet katso itseäsi ulkopuolisen kohteen tavoin, kuin ongelmien kimppuna, joka tulee hoitaa kuntoon. Jotta sitten. Jotta sen jälkeen voisi olla jotain muuta kuin nyt. Jotta sitten saavuttaisi sen, mitä toivoo. Rauhaa, onnellisuutta, iloa, keveyttä, tyyneyttä, terveyttä, rakkautta, tai mitä nyt kukin meistä eniten juuri tänään kaipaa.

Vasta olemisen sallimisessa on todellista armollisuutta ja rakkautta omaa itseä kohtaan. Ehkäpä meidät on opetettu elämään tavoitteellisesti niin monella tavalla, että toimintamallista on vaikea irrottautua. Mutta eihän ihmisen sisimmälle voi asettaa tavoitteita. Ei sielua voi käskeä, ohjata, hallita. Sen tulee saada olla, vapaasti. Ilo ei ryöpsähdä pintaan suorittamisen tuloksena, se saapuu sitten kun sillä on tilaa hengittää. Se saapuu sitten kun sinulla on tilaa hengittää itsessäsi.

Lupa levätä

On 20 syyskuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Tiedäthän, että sinulla on lupa levätä. Levätä tässä hetkessä, tässä elämäntilanteessa, juuri sellaisena kuin olet. Ilman vaatimuksia, ilman pyrkimyksiä, ilman tavoitteita, ilman suorittamista, ilman huokailua, ilman ajatusta että tuo vielä tuosta korjaantuu. Olla juuri se joka olet nyt, kaikkine ominaisuuksinesi, ajatuksinesi, tunteinesi, murheinesi, iloinesi, suruinesi, riemuinesi.

Sanothan itsellesi kyllä. Kaikelle sille, mitä sinussa on. Sille, ettet ole täydellinen ja sille, ettei sinun tarvitse täydelliseksi tulla. Sille, ettei mikään muutos ole sinulle päämäärä tai itsetarkoitus. Sanothan kyllä sille, että olet tällainen, tässä, tänään. Sanothan kyllä sille, että saat levätä.

Levätä, rentoutua, olla. Huokaista, hengittää syvään, antautua. Tuntea, kuinka vastustus katoaa kehosta, kuinka se irrottaa otteensa mielestä, kuinka se lipuu kokonaan pois. Kuinka sen tilalle tulee puhdas hyväksyntä ja sen myötä keveys, helppous. Ei arvottamista, ei analysointia, ei suunnitelmaa seuraavasta askeleesta. Vain armo, ja oikeus olla. Vain rakkaus, ja oikeus olla sinä. Vain olla.

Tiedäthän, että sinulla on lupa levätä.

Tarinoita toisistamme

On 13 syyskuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Mielen kuvitelmat saavat joskus suuria aikaan. Varsinkin, jos niitä ei huomaa.

Ihminen liittää joskus ihmissuhteisiinsa kuvitelmia ja tulkintoja. Rakentaa tarinoita ja selityksiä, ja ehkä uskoo, että se tarkoittaa toisen ihmisen näkemistä ja ymmärtämistä. Sitä, että lukee toista rivien välistä, että näkee hänet pintaa syvemmältä. Mutta huomaan, ettei se välttämättä aina mene niin.

Ehkäpä siinä samalla, kun ihminen oikein kovasti haluaa nähdä toisesta enemmän kuin tämä itsestään avoimesti näyttää, alkavat tarinat elää omaa elämäänsä. Niistä tulee kertomuksia, jotka täydentävät kertojan omia mielikuvia, haaveita, toiveita tai pelkoja.

Ja tuohon tarinaan on pettävän helppoa uskoa, ihastua ja jäädä kiinni. On niin helppoa unohtaa, mikä osa tarinaa perustuu sille, mitä toisesta on todella näkyvissä ja mikä on havainnoijan omaa tulkintaa. Sitä osaa tarinasta, jolla täytetään aukkopaikkoja ja epäjatkuvuuksia. Sillä niin kai me usein teemme, kun yritämme oikein kovasti ymmärtää toista. Rakennamme mielessämme eheää tarinaa toisesta.

Uskomme ehkä tuohon tarinaan niin syvästi, että olemmekin yllättyneitä, jos todellisuus on toisenlainen. Kun toinen ihminen käyttäytyykin eri tavoin kuin tarinaamme kuuluu. Saatamme olla jopa vihaisia toiselle, kun hän ei ollutkaan se, joka hän käsityksemme mukaan väitti olevansa. Mutta huomaammeko ja tiedämmekö silloin todella, onko kyse siitä mitä toinen on kertonut tai näyttänyt, vai onko kyse tarinasta, jonka olemme itse luoneet. Siksikö me niin usein petymme toisiimme. Kun emme osaa nähdä, emme malta pysähtyä ja odottaa, emme uskalla hyväksyä keskeneräisyyttä. Ei vain itsessämme ja toisessa, vaan omassa tietämisen ja tuntemisen maailmassamme. Että emme vieläkään tunne toista ihmistä läpikotaisin. Että emme vieläkään ole nähneet kaikkea. Kun tarinat ja todellisuus eivät kohtaa, tuottaa se meille tuskaa. Halumme asettaa ihmiset ja asiat selkeisiin raameihin johtaa meidät törmäyskurssille todellisuuden kanssa.

Mutta miten voimme koskaan oppia tuntemaan toista syvästi, jos emme jaksa sietää aukkopaikkoja, ellemme hyväksy epäjatkuvuuksia, ellemme malta olla tulkitsematta, ellemme osaa olla kertomatta toisesta ihmisestä omaa tarinaamme, omaa toivettamme, omaa unelmaamme. Olisiko havahtumista se, että ymmärtäisi ja hyväksyisi, ettei mitään voi nähdä kokonaan. Ettemme oikeastaan koskaan näe muuta kuin välähdyksiä toinen toisistamme, tässä hetkessä. Ettei ehjiä tarinoita ole olemassa. Ettei mitään, ketään, voi supistaa valmiiseen tarinaan ja olettaa, että se pysyy sellaisena. Että meillä kaikilla on oikeus pysyä jatkuvassa liikkeessä, muutoksessa.

Jospa kohtaisimme toisemme tuoreesti, jokaisella kerralla. Katsoisimme, näkisimme, kuulisimme, huomaisimme, miltä tämänhetkinen yhteytemme tuntuu, mitä saamme tänään yhdessä aikaan. Unohtaen menneen, jättäen huomisen elämän huomaan. Voisiko silloin todella nähdä toisen aidosti. Ilman illuusioiden, valmiiden ennakkokäsitysten ja tarinoiden mukanaan tuomaa sumuverhoa, jonka läpi toisiamme tarkkailisimme. Sillä eikö rakkaus ole juuri sitä, havainnointia, näkemistä ja hyväksyntää. Sitä että näemme ja hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme, vain tänään.

Toimelias ja kärsimätön egomme

On 29 elokuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Kärsivällisyys on hyve, näin ehkä ajattelemme. Kärsivällisyys säteilee rauhaa ja tyyneyttä, ymmärrystä siitä, että asiat tapahtuvat oikeaan aikaan, silloin kun niiden kuuluukin. Kärsimättömänä ihminen tempoilee, ei jaksaisi odottaa, tuntee että polkee paikallaan. Haluaisi olla jo, janoaa toimintaa, kavahtaa pysähtymistä ja paikallaan pysymistä.

Kaiketi on niin, että kärsimättömyydellä on juurensa egossa. Siinä osassa ihmistä, joka pyrkii asettamaan päämääriä, suorittamaan, saavuttamaan ja tavoittamaan. Siinä, jonka katse on useammin tulevaisuudessa kuin nykyhetkessä. Ehkäpä kärsimättömyys on aina egon pelkoa siitä, että sen toivoma asia ei tapahdukaan. Pelkoa, jonka perustana on tarve saada tai saavuttaa jotain ja huolta siitä, ettei niin kävisikään. Egon pelkoa olla matkalla ja tarvetta olla jo perillä, ennen matkantekoa.

Egon toimeliaisuus voi olla myös hyve. Jospa ego olisikin sielun käytössä, sen palveluksessa. Ego voisi silloin viedä sielun mukanaan kantamaa tehtävää ja tarkoitusta eteenpäin. Jos ego ei olisikaan ohjaksissa, vaan antautuneena sielun toiveiden edessä. Ego huolehtisi toiminnan alkuun saattamisesta, jotta ihminen ei jättäytyisi tekemättömien unelmien varaan. Jottei hän jäisi vain haaveilemaan, vaan kulkisi rohkeasti unelmiaan kohti. Ego toimisi moottorina, kuljettaisi ihmistä eteenpäin, mutta ei pelosta, vaan rakkaudesta, sielusta käsin. Sielu kertoisi suunnan, ego veisi eteenpäin. Sielu huolehtisi, että matkan etappien kauneus ei jäisi huomiotta. Että vauhdin nopeus ei sokaisisi ihmistä. Että päämäärän saavuttamisella ei olisi kovin suurta merkitystä.

Ero sielun palveluksessa olevan egon toimeliaisuuden ja pelkoon perustuvan kärsimättömyyden välillä on joskus hiuksen hieno. Oppiapa tuntemaan tuo ero ja antaa itselle aikaa oikeissa kohdissa. Muistaa olla hiljaa, pysähtyä, heittäytyä hetkeen. Uskaltaa olla tietämätön, eksyksissä, näkemättä seuraavan mutkan taakse. Luottaa, että polku vie eteenpäin ja oikeaan suuntaan. Ollapa rauhallisin mielin, vaikka maisema ja tie ei ole tuttu tai tiedossa. Jotta voisi riemuita löytämisestä, pala palalta. Uskoapa siihen, että kaikki tapahtuu juuri oikeaan aikaan ja oikealla tavalla, aina.

Anteeksiannon voima

On 17 elokuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä1 kommentti

Uskon että eräs elämän läksyistä on oppia tuntemaan voima, joka vapautuu anteeksiannon yhteydessä. Läksy ei ole helppo ja niin monet asiat ovat anteeksiannon tiellä. Oma ylpeytemme, loukkantumisemme, oikeudenmukaisuuden tuntomme, omien rajojemme puolustaminen, vihamme, vastustuksemme, se mitä kutsumme joskus itsekunnioitukseksi.

Enkä tiedä, olemmeko ymmärtäneet arkikielessä anteeksiantamista oikealla tavalla. Ehkä edelleen kuvittelemme sen liittyvän toiseen ihmiseen, hänen tekoonsa, hänen tekonsa hyväksymiseen. Mutta uskon, että todellinen anteeksianto on hyvin yksityinen asia. Se tapahtuu minussa ja vain minussa. Eikä siinä ole kyse toisesta tai hänen tekonsa oikeuttamisesta.

Anteeksiantaminen auttaa minua, samoin kuin anteeksi antamatta jättäminen vahingoittaa minua. Molemmissa tapauksissa anteeksiantoon liittyvä voima tulee tutuksi, mutta vain hyvin eri tavoin.

Anteeksiantamisen tila on rauha, jossa ei ole enää mitään anteeksi annettavaa. Se teko tai asia, joka kiusasi, ei enää haittaa. Kyse ei ole siitä, että asia olisi painettu niin syvälle tietoisuutemme syövereihin, ettei se enää näy, kuulu tai ettei sitä enää huomaisi. Anteeksiantamisessa ei ole kyse väistämisestä tai unohtamisesta. Ennemminkin anteeksiantaminen edellyttää kaiken huomion kiinnittämistä siihen, mitä jokin teko tai asia minussa aiheuttaa. Anteeksiantamisessa ei ole oikeastaan kyse siitä, että aktiivisesti tekisi jotain. Pikemminkin kyse on irti päästämisestä. Itsensä ja oman reaktionsa katselemisesta ja kohtaamisesta. Siitä, että irti päästämisen jälkeen voi aidosti todeta, ettei tuo asia enää vaivaa minua, ettei sillä ole minuun enää valtaa. Ei anteeksiantamisessa ole sijaa katkeruudelle tai uhriudelle. Kyse on vapautumisesta.

Jotta voi oppia antamaan anteeksi, täytyy ensin tapahtua jotain, joka tuntuu vaikealta ja ylipääsemättömältä, pahalta. Jos elämän läksyyn kuuluu anteeksiantamisen voiman tunteminen, ei meistä kukaan voi välttyä tilanteilta, joissa tuota oppia tarjotaan. Pahimman järkytyksen jälkeen ihminen voi valita, kumpaa tietä hän lähtee kulkemaan. Haluaako opetella reitin kivusta ulos vai valitseeko toisen tien, päättäen olla antamatta anteeksi. En usko, että kumpikaan valinta on automaattisesti hyvä tai paha, oikea tai väärä. Jos itseään ja tuntemuksiaan tarkkailee rehellisesti, voi molemmista valinnoista oppia tuntemaan sen voiman, joka anteeksiantamiseen tai anteeksi antamatta jättämiseen liittyy. Mutta uskon, että jos ihminen janoaa elämäänsä vapautta, rakkautta ja rauhaa, viisaampi valinta on lähteä kulkemaan kohti anteeksiannon tietä, kivikkoisesta alkutaipaleesta huolimatta.